XXV.
— Kuinka sinä et tunne hyyryläistäsi? — sanoi Beletskij kääntyen
Marjanaan.
— Miten hänet tuntisin, kun ei käy meillä koskaan? — sanoi Marjana katsahtaen Oleniniin.
Olenin säikähti jostain syystä, punehtui ja tietämättä mitä sanoisi, virkkoi:
— Minä pelkään äitiäsi. Hän haukkui minut niin ensi kerralla, kun pistäysin teillä.
Marjanka purskahti nauramaan.
— Ihanko sinä säikähdit? — sanoi hän, katsahti Oleniniin ja kääntyi pois.
Nyt Olenin näki ensi kerran kaunottaren kasvot kokonaan, ennen hän oli nähnyt tytön liina päässä silmiin saakka. Ei häntä suotta pidetty stanitsan ensimäisenä kaunottarena. Ustenjka oli sievä tyttö, pienenlainen, täyteläinen, punaposkinen, silmät olivat iloiset, ruskeat, punaisilla huulilla ainainen hymy, ja hän nauroi aina ja lörpötti. Marjana sen sijaan ei ollut ollenkaan sievä, hän oli kaunotar! Hänen kasvonpiirteensä olisivat saattaneet näyttää liian miehekkäiltä ja melkein raaoilta, jollei hänellä olisi ollut niin solakka vartalo ja rinta ja hartiat, ja etenkin, jollei olisi ollut tuota ankarata ja samalla vienoa ilmettä pitkissä mustissa silmissä, joita ympäröitsi tumma varjo mustien kulmakarvain alla, ja suun ja hymyn hyväilevää ilmettä. Hän hymyili harvoin, mutta sen sijaan hänen hymynsä aina hurmasi. Hänestä huokui naisellista voimaa ja terveyttä. Kaikki tytöt olivat kauniita, mutta hekin, samoin kuin Beletskij ja sotamiespalvelija, joka oli tuonut prenikoita, kaikki huomaamattaan katsoivat Marjanaa ja kääntyessään tyttöihin päin kääntyivät hänen puoleensa. Hän näytti toisten parissa ylpeältä ja iloiselta kuningattarelta.
Beletskij, koettaen pysyttää kemujen säädyllisyyttä, lörpötteli taukoamatta, antoi tyttöjen tarjota tshihiriä, kujeili heidän kanssaan ja lakkaamatta teki Oleninille ranskaksi rivoja huomautuksia Marjankan kauneudesta, kutsuen häntä "teidän", la votre, ja käskien Oleninia tekemään samaa mitä itse teki. Oleninin tuli yhä tukalampi ja tukalampi olla. Hän etsi tekosyytä juostakseen tiehensä, kun Beletskij julisti, että nimipäiväsankarin Ustenjkan pitää suudella tarjotessaan tshihiriä. Hän suostui, mutta ehtona oli se, että hänen tarjottimelleen pantaisiin rahoja kuten tehdään häissä. "Hittoko minut toi tähän vietävään juhlaan!" sanoi itsekseen Olenin, nousi ja aikoi lähteä.
— Minnekkä te?
— Menen tupakkaa hakemaan, — sanoi hän aikoen lähteä. Mutta
Beletskij tarttui hänen käteensä.
— Minulla on rahaa, — sanoi hän hänelle ranskaksi.
"En pääse, — tässä on maksettava", ajatteli Olenin ja häntä alkoi niin harmittaa oma kömpelyytensä. "Enkö minä sitten voi tehdä mitä Beletskijkin tekee? Ei olisi pitänyt tulla; mutta kun on kerran tullut, ei saa turmella heidän hauskuuttaan. On juotava kasakkain tavalla", ja ottaen, tshapuran (puisen maljan, johon menee noin kahdeksan lasia) kaatoi viiniä ja joi melkein kaikki. Tytöt hämillään ja melkein säikähdyksissään katselivat häntä, kun hän joi. Se oli heistä kummallista ja säädytöntä. Ustenjka tarjosi heille vielä yhden lasin ja suuteli kumpaakin.
— Nyt tytöt juhlimaan, — sanoi hän helistellen lautasellaan neljää ruplanrahaa, jotka he olivat antaneet.
Oleninin ei enää ollut paha olla. Hän rupesi puhelemaan.
— No nyt sinun, Marjana, on tarjottava suutelemalla, — sanoi
Beletskij tarttuen tytön käteen.
— Näin minä sinua suutelen! — sanoi tyttö, leikillään hujauttaen käsiään häntä kohti.
— Vaaria käy suuteleminen rahattakin, — yhtyi puheeseen toinen tyttö.
— Kas mestaria! — sanoi Beletskij ja suuteli tyttöä, joka koetti häntä ajaa luotaan. — Ei, tarjoa sinä! — vaati Beletskij, kääntyen Marjanaan, — tarjoa hyyryläisellesi. — Ja ottaen tyttöä kädestä hän vei hänet penkille ja pani istumaan Oleninin viereen.
— Mikä kaunotar! — sanoi hän kääntäen tytön pään profiliin.
Marjana ei vastustellut, vaan ylpeästi hymyillen loi Oleniniin pitkät silmänsä.
— Kaunotar, — toisti Beletskij.
— "Enkö ole kaunotar!" näytti Marjanan katse toistavan. Olenin, punnitsematta ollenkaan mitä teki, syleili Marjanaa ja tahtoi suudella häntä. Tyttö äkkiä tempasi itsensä irti, tyrkkäsi tieltään Beletskijn ja pöydän kannen ja pakeni uunin luo. Nousi huuto, kikatus. Beletskij kuiskasi jotain tytöille, ja äkkiä he kaikki juoksivat tuvasta eteiseen ja sulkivat oven.
— Miksi sinä Beletskijtä suutelit, mutta et tahdo minua suudella? — kysyi Olenin.
— Kun en tahdo, niin sillä hyvä, — vastasi hän väräyttäen alahuultaan ja silmäluomiaan. — Hän on vaari, — lisäsi hän hymyillen. Marjana meni ovelle ja rupesi sitä jyskyttämään. — Jäittekös lukon taakse, paholaiset.
— Mitäs siitä, olkoot siellä, me olemme täällä, — sanoi Olenin läheten häntä.
Marjana rypisti otsaansa ja jyrkästi työnsi hänet kädellään luotaan. Ja taas hän näytti Oleninista niin majestetisen kauniilta, että hän havahtui ja häpesi tekoaan. Hän meni ovelle ja alkoi tempoa sitä.
— Beletskij, avatkaa, — mitä tyhmää leikkiä?
Marjana alkoi taas nauraa kirkasta, onnellista nauruaan.
— Oh, pelkäätkö minua? — sanoi hän.
— Sinähän olet yhtä vihainen kuin äitisi.
— Kun istuisit enemmän Jeroshkan kanssa niin rupeaisivat tytöt sinusta pitämäänkin… — Ja hän hymyili ja katsoi Oleninia suoraan ja läheltä silmiin.
Olenin ei tietänyt mitä sanoisi.
— Entä jos kävisin teidän luonanne?… — sanoi hän odottamatta.
— Sitten olisi toista, — virkkoi tyttö keikauttaen päätään.
Silloin Beletskij sysäsi oven auki ja Marjana karkasi Oleninin luota, niin että hänen lanteensa sattui Oleninin jalkaan.
— "Kaikki on roskaa, mitä olen tähän saakka ajatellut: niin rakkaus, uhrautuvaisuus, kuin Lukashkakin. On vain olemassa onni: kuka on onnellinen, se on oikeassakin", välähti Oleninin päässä, ja itseäänkin hämmästyttävällä voimalla hän otti kiinni Marjanka-kaunottaren ja suuteli häntä ohimoon ja poskelle. Marjana ei suuttunut, rupesi vaan kovasti nauramaan ja juoksi toisten tyttöjen pariin.
Illanvietto päättyikin siihen. Eukko, Ustenjkan äiti, palasi työstä, haukkui tytöt ja ajoi heidät kaikki tiehensä.