XXVII.
Vähän ennen viininkorjuuta ratsasti Lukashka Oleninin luo. Hän näytti vielä pulskemmalta kuin tavallisesti.
— No, menetkö sinä naimisiin? — kysyi Olenin, ottaen hänet ystävällisesti vastaan.
Lukashka ei vastannut suoraan.
— Olen vaihtanut teidän hevosenne joen takana toiseen. Tässä vasta on hevonen! Siinä on kabardinilainen Lovin leima.[20] Pidän siitä ihmeesti.
He tarkastivat uutta hevosta, tekivät sillä ratsastustemppuja pihalla. Ratsu oli todella harvinaisen hyvä: tummanruskea, leveä ja pitkä kiiltokarvainen ruuna, tuuheahäntäinen, harja sileä, hieno ja hyvälajinen, samoin otsatukka. Se oli niin lihava, että sen selkään voit makuulle mennä, kuten Lukashka sanoi. Kaviot, silmät, suun aukaisu — kaikki siroa ja selvästi eroittuvaa, kuten on laita vain kaikkein puhdasverisimpäin hevosten. Olenin ei voinut olla ihailematta hevosta. Hän ei ollut vielä nähnyt Kaukasiassa niin pulskaa.
— Entäs juoksu, — sanoi Lukashka, taputtaen sen kaulaa, — ja tasakäynti! Ja viisas… isäntänsä perässä vaan juoksisi.
— Paljonko annoit väliä? — kysyi Olenin.
— Enpä sitä laskenut, — sanoi Lukashka hymyillen: — sain kumppanilta.
— Voi ihme sentään, miten pulska hevonen! Mitä tahdot siitä? — kysyi Olenin.
— Antavat ne siitä puolitoista sataa ruplaa, vaan minä annan teille ilman mitään, — sanoi Lukashka iloisesti. — Sanokaa vaan, heti saatte. Riisun satulan ja siinä on. Antakaa minun jotenkin palkita teitä.
— Ei, ei mitenkään.
— No, sitten olen tuonut teille peshkeshin (lahjan, tuomisia), — ja Lukashka irroitti vyönsä ja otti toisen tikareista, jotka riippuivat hihnasta. — Joen takaa sain.
— No, kiitos.
— Ja viinirypäleitä lupasi äiti itse tuoda.
— Ei tarvitse, me saamme kyllä kuitatuksi. Enhän minä rupea antamaan sinulle rahaa tikarista?
— Ei puhettakaan, vai kumppanien kesken! Joen takana Girei-kaani vei minut majaansa, sanoi: ota minkä haluat. Niinpä otin tämän miekan. Semmoinen tapa meillä on.
He menivät majaan ja joivat.
— Jäätkö asumaan tänne? — kysyi Olenin.
— En, tulin jäähyväisille. Minut ovat nyt lähettäneet vartiosta sotnjaan Terekin taakse. Kohta lähden Nazar-toverini kanssa.
— Milloinka häät ovat?
— Tulen pian takaisin, sitten on kihlajaiset, sitten on taas mentävä palvelukseen, — vastahakoisesti vastasi Luka.
— Mitenkäs, kun et sitten saakaan morsiantasi nähdä?
— Onpahan siitä! — Mitä hänestä katselee? Kun te käytte sotaretkellä niin kysykää sotnjastamme Lukashka Shirokij'ta. Siellä vasta metsäsikoja on! Minä pari tapoin. Vien teidät katsomaan… No, hyvästi! Jumalan haltuun.
Lukashka istuutui hevosen selkään ja poikkeamatta Marjankan luo ajoi ratsastustemppuja tehden kadulle, missä Nazarka jo odotti häntä.
— Mitenkä on, eikö mennä? — kysyi Nazarka vilkuttaen silmiään sinne päin, missä Jamka asui.
— Mitenkäs! — sanoi Lukashka. — Tuossa on, vie hänen luokseen hevonen, ja jos viivyn kauan, anna hevoselle heiniä. Aamuksi tulen joka tapauksessa sotnjaan.
— No eikö junkkeri ole enää lahjoittanut mitään.
— Ei! Lahjoitin onneksi tikarin hänelle, muuten olisi ruvennut hevosta pyytämään, — sanoi Lukashka nousten hevosen selästä ja antaen sen Nazarkalle.
Aivan Oleninin ikkunan alta pujahti hän pihalle ja meni isäntäväen ikkunan luo. Oli jo aivan pimeä. Marjanka paitasillaan suki hiuksiaan menossa nukkumaan.
— Minä olen tässä, — kuiskasi kasakka.
Marjankan kasvot olivat ankaran välinpitämättömät; mutta ne elostuivat heti, kun hän kuuli nimensä. Hän nosti akkunan ja peloissaan ja iloissaan pisti siitä ulos päänsä.
— Mitä?… Mitä tahdot? — sanoi Marjana.
— Avaa, — virkkoi Lukashka. — Laske minut hetkeksi. Miten on ikävä, ihan polttava ikävä!
Hän painoi ikkunasta syliinsä tytön pään ja suuteli sitä.
— Kuule, laske!
— Mitä puhut tyhjää! Usko yhdellä sanalla, en laske. Viivytkö vielä kauan?
Lukashka ei vastannut, suuteli vain häntä. Eikä hän kysellyt enää.
— Katsoppas, eihän näin ikkunasta ylety oikein syleilemäänkään, — sanoi Lukashka.
— Marjanushka! — kuului eukon ääni: — kuka on luonasi?
Lukashka otti lakkinsa, ettei siitä häntä nähtäisi, ja kyykistyi ikkunan alle.
— Mene pian! — kuiskasi Marjana.
— Lukashka kävi, — vastasi hän äidille: — kysyi isää.
— No kutsu hänet tänne.
— Läksi jo; sanoi ettei jouda.
Lukashka todellakin nopein askelin ruumis kumarassa pakeni ikkunain alitse pihalle ja juoksi Jamkan luo; Olenin yksin näki hänet. Juotuaan tshihiriä pari pikaria, hän ratsasti Nazarkan kanssa stanitsan taa. Yö oli lämmin, pimeä ja hiljainen. He ratsastivat ääneti, vain hevosten askeleet kuuluivat. Lukashka oli alkamaisillaan laulun Mignal-kasakasta, mutta ei ollut vielä päässyt ensimäisen värssyn loppuun, kun jo vaikeni ja kääntyi Nazarkaan päin.
— Eihän se päästänyt, — sanoi hän.
— Ohoo? — virkkoi Nazarka. — Arvasin, ettei laske. Jamka kertoi minulle, että junkkeri on ruvennut käymään heidän luonaan. Jeroshka-setä on kehuskellut saaneensa junkkerilta pyssyn Marjankasta.
— Hourii, sen vietävä! — vihaisena sanoi Lukashka: — ei se ole niitä tyttöjä. Kyllä minä siltä vanhalta paholaiselta sivut nujerran poikki, — ja hän alkoi laulaa mielilauluaan:
Kerran kylästä kaunihin Izmailovin,
Lempilehdikosta kuulun kuninkaan,
Läksi lentoon kirkassilmä haukka,
Sitä ampumaan läks' nuori metsämies,
Kutsui haukan kätehensä oikeaan.
Vastauksen haukka lausui tään:
Pitää et mua tainnut häkissä.
Etkä oikeassa tainnut kädessä,
Nyt mä lennän sinimerelle;
Tapan siellä valkojoutsenen
Syönpä makeata lihaa linnun sen.