II.
Kohta ukon poistuttua puhkesivat useat kielet keskustelemaan.
"Vanhantestamentin aikuinen isäukko", huomautti kauppapalvelija.
"Oikea elävä Huoneentaulu", lisäsi nainen. "Mikä barbaarinen käsitys naisesta ja avioliitosta!"
"Kyllä saamme matkata, ennenkuin katsomme avioliittoa eurooppalaisten silmillä", sanoi asianajaja.
"Tärkein asiahan, mitä nuo tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä", sanoi nainen, "on, että avioliitto ilman rakkautta ei ole mikään avioliitto, että vain rakkaus pyhittää avioliiton ja että ainoastaan sellainen avioliitto on todellinen, jonka rakkaus pyhittää".
Kauppapalvelija kuunteli ja hymyili, koettaen painaa mieleensä mahdollisimman paljon järkevistä keskusteluista vastaista käyttöä varten.
Naisen ehtiessä lauseensa keskipaikoille kuului takanani äännähdys, joka oli kuin keskeytetty nauru tahi itkunpurskahdus, ja kääntyessämme katsomaan näimme vierustoverini, harmaapäisen, yksinäisen, loistavasilmäisen herran, joka keskustelun aikana, nähtävästi sen huvittamana, oli huomaamattamme tullut lähemmäksi. Hän seisoi kädet istuimen selustalla ja näytti sangen liikutetulta: hänen kasvonsa olivat punaiset, ja poskessa nytkähteli lihas.
"Millainen rakkaus … rakkaus … pyhittää avioliiton?" kysäisi hän, tavoitellen sanoja.
Nähdessään kysyjän liikutetun mielentilan, nainen koetti vastata hänelle mahdollisimman leppeästi ja tarkoin.
"Todellinen rakkaus… Jos sellainen rakkaus on olemassa miehen ja naisen välillä, on avioliittokin mahdollinen", sanoi hän.
"Niin kyllä; mutta mitä on ymmärrettävä todellisella rakkaudella?" kysyi loistavasilmäinen herra hymyillen neuvottomasti ja ujosti.
"Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on", vastasi nainen, nähtävästi haluten lopettaa keskustelun hänen kanssaan.
"Mutta minä en tiedä", sanoi herra. "Selittäkäähän, mitä te ymmärrätte…"
"Mitäkö? Se on perin yksinkertaista", vastasi nainen, mutta jäi hetkeksi miettimään. "Rakkaus? Rakkaus on yhden henkilön ehdotonta suosimista kaikkien muiden edellä", sanoi hän sitten.
"Suosimista kuinka pitkäksi aikaa: kuukaudeksi, kahdeksi päiväksi tahi puolituntiseksiko?" kysyi harmaapäinen herra ja nauroi.
"Ei, kuulkaahan, nyt te nähtävästi ette puhukaan siitä, mistä minä."
"Kyllä, juuri siitä."
"He sanovat", puuttui asianajaja puheeseen, osoittaen naista, "että, ensiksikin, avioliiton täytyy syntyä kiintymyksestä, rakkaudesta, jos niin haluatte, ja että jos sellainen on olemassa, niin ainoastaan siinä tapauksessa avioliitto on jotakin, niin sanoaksemme, pyhitettyä. Sitten, että jokainen avioliitto, joka ei ole perustettu luonnolliselle kiintymykselle, rakkaudelle, jos niin haluatte, on siveellisesti mihinkään velvoittamaton. Olenko ymmärtänyt ajatuksenne?" kysyi hän kääntyen naiseen.
Nainen ilmaisi päänliikkeellä asianajajan tulkinneen hänen ajatuksensa oikein.
"Sitten…" jatkoi asianajaja puhettaan, mutta hermostunut herra, jonka silmät nyt paloivat lieskana ja joka vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä, keskeytti asianajajan ja sanoi:
"Ei, siitä minä vain, yhden suosimisesta kaikkien muiden edellä, mutta kysyn vain: kuinka pitkäksi aikaa?"
"Kuinkako pitkäksi? Hyvin pitkäksi, toisinaan koko elämän ajaksi", vastasi nainen kohauttaen olkapäitään.
"Mutta sellaistahan on vain romaaneissa, ei milloinkaan todellisessa elämässä. Elämässä yhden suosiminen ennen muita saattaa kestää jonkun vuoden, mikä on sangen harvinaista, useammissa tapauksissa muutaman kuukauden, mutta tavallisesti vain jonkun viikon, päivän, tunnin", puhui hän, selvästikin huomaten mielipiteensä hämmästyttävän kaikkia ja näyttäen olevan siitä tyytyväinen.
"Oh, mitä te nyt! Eihän toki… Ei, kuulkaahan…" huudahdimme kaikki kolme yhteen ääneen. Kauppapalvelijakin äännähti halveksivasti.
"Kyllä, minä tiedän sen", väitti harmaapäinen herra, koettaen vaientaa meidän äänemme. "Te puhutte siitä, mitä pidetään olevana, mutta minä puhun siitä, mikä on olemassa. Jokainen mies tuntee sitä, mitä te kutsutte rakkaudeksi, jokaista kaunista naista kohtaan."
"Jopa te puhutte kauheita asioita; mutta onhan ihmisten välillä olemassa tunne, jota kutsutaan rakkaudeksi ja joka ei kestä vain kuukausia ja vuosia, vaan koko elämän ajan!"
"Ei, ei ole. Jos vielä myönnämmekin, että mies suosisikin tiettyä naista koko elämänsä ajan, niin nainen, kaiken todennäköisyyden mukaan, siirtää suosionsa toiseen, ja niin on aina ollut ja on aina oleva tässä maailmassa", sanoi hän, ja ottaen taskustaan savukekotelon, sytytti savukkeen.
"Mutta voihan tunne olla molemminpuolinenkin", huomautti asianajaja.
"Ei, ei voi", väitti hän, "samoinkuin ei voi tapahtua, että hernekuormassa kaksi merkittyä hernettä joutuisivat vierekkäin. Eikä tässä sitäpaitsi ole pelkkä todennäköisyys, vaan sen todistaa kokemus täydellisesti. Rakastaa koko ikänsä samaa ihmistä — sehän on samaa kuin jos väittäisi yhden kynttilän voivan palaa koko ihmis-iän", puhui hän imien ahnaasti savukettaan.
"Mutta te puhutte koko ajan vain lihallisesta rakkaudesta. Ettekö lainkaan myönnä olevan rakkautta, joka perustuu ihanteiden yhtäläisyyteen, sielulliseen sukulaisuuteen?" kysyi nainen.
"Sielullinen sukulaisuus! Ihanteiden yhtäläisyys!" matki hän, päästäen ominaisen äännähdyksensä. "Mutta eihän siinä tapauksessa tarvitse nukkua yhdessä (suokaa anteeksi karkeuteni). Ihanteiden yhtäläisyys siis veisi ihmiset nukkumaan samassa vuoteessa", sanoi hän ja naurahti hermostuneesti.
"Mutta, sallikaahan", sanoi asianajaja. "Tosiasiat puhuvat teidän väitettänne vastaan. Näemmehän, että avioliittoja on olemassa, että koko ihmiskunta tahi suurin osa siitä elää aviossa ja että sangen useat elävät rehellisesti pitkäaikaisessakin avioliitossa".
Harmaapäinen herra naurahti taas.
"Äsken sanoitte, että avioliitot perustuvat rakkauteen, ja nyt, kun minä sanon epäileväni rakkauden, paitsi aistillisen, olemassa oloa, te todistatte rakkauden olemassaolon sillä, että on olemassa avioliittoja. Mutta avioliitto meidän päivinämme on — petosta!"
"Enhän toki", vastasi asianajaja, "Sanon vain, että avioliittoja on ollut ja on vieläkin olemassa".
"On kyllä! Mutta miksi ne ovat olemassa? Ne ovat olleet ja ovat vieläkin niillä ihmisillä, jotka näkevät avioliitossa jotakin salaperäistä, — sakramentin, joka velvoittaa Jumalan edessä. Sellaisilla ihmisillä avioliitto on olemassa, mutta ei meillä. Meillä ihmiset menevät naimisiin, näkemättä avioliitossa muuta kuin lihallisen yhtymisen, ja tuloksena on joko petos tahi väkivalta. Jos petos, on se helpompi kestää. Mies ja vaimo vain uskottelevat ihmisille elävänsä yksiavioisuudessa, mutta elävätkin moniavioisuudessa. Ilkeätä se on, mutta käy vielä laatuun; mutta kun mies ja vaimo, mikä on tavallisinta, ovat ulkonaisesti velvoittautuneet elämään yhdessä koko ikänsä ja kuukauden päästä jo vihaavat toisiaan ja haluaisivat erota, mutta kuitenkin pysyvät yhdessä, silloin syntyy siitä se hirvittävä helvetti, joka saa rupeamaan juomaan, ampumaan itsensä, murhaamaan ja myrkyttämään itsensä ja toisensa", puhui hän yhä nopeammin ja antamatta kenenkään pistää sanaansa väliin ja kiihtyen kiihtymistään. Kukaan ei puhunut mitään, kaikki tunsivat tilanteen tukalaksi.
"Niin, kyllähän avioelämässä epäilemättä sattuu kriitillisiä välikohtauksiakin", sanoi asianajaja, haluten lopettaa sopimattoman kuumaksi käyneen keskustelun.
"Te, huomaan, tiedätte, kuka olen?" virkkoi harmaapäinen herra hiljaisella äänellä ja kuten näytti rauhallisesti.
"En, minulla ei ole sitä iloa."
"Eipä siitä suurta iloa. Olen Posdnishev, se, jolle sattui sellainen kriitillinen välikohtaus, johon vihjasitte, sellainen välikohtaus, että hän surmasi vaimonsa", sanoi hän, luoden nopean katseen jokaiseen meistä.
Kukaan ei keksinyt, mitä sanoa, ja kaikki olivat vaiti.
"Yhdentekevää", sanoi hän ja äännähti ominaisella tavallaan. "Muuten, suokaa anteeksi! En tahdo olla vaivaksi."
"Ettehän toki, Herra varjelkoon…" sanoi asianajaja.
Mutta Posdnishev, häntä kuulematta, kääntyi nopeasti ja meni omalle paikalleen. Asianajaja ja nainen puhuivat kuiskaten keskenään. Minä istuin Posdnishevia vastapäätä, keksimättä, mitä sanoa. Lukea ei enää nähnyt, ja senvuoksi ummistin silmäni, ollen tahtovinani nukkua. Seuraavalle asemalle saakka matkustimme hiljaisuuden vallitessa.
Sinne tultua asianajaja ja nainen siirtyivät toiseen vaunuun, puhuttuaan siitä jo aikaisemmin junailijalle. Kauppapalvelija rupesi nukkumaan istuimelleen. Posdnishev tupakoi yhä ja joi edellisellä asemalla keittämäänsä teetä.
Kun avasin silmäni ja katsahdin häneen, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi ja ärtyisenä:
"Teillä varmaankin on vastenmielistä istua minun kanssani tietäessänne, kuka olen? Siinä tapauksessa menen tieheni".
"Ei mitenkään, olkaa huoletta!"
"No niin, saisiko olla teetä? Se on vain väkevää."
Hän kaatoi minulle teetä.
"He puhuvat ja puhuvat… Valhetta kaikki tyyni…" sanoi hän.
"Mistä puhutte?" kysyin.
"No siitä samasta: tuosta heidän rakkaudestaan ja siitä, mitä se on.
Eikö teitä nukuta?"
"Ei ensinkään."
"Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka tuo rakkaus johti minut itseni siihen mitä tein."
"Tehkää niin, ellei se vaivaa teitä".
"Ei, äänettömyys minua vaivaa. Mutta juokaahan teetä … vai onko se liian väkevää?"
Tee oli todellakin kuin olutta, mutta minä join lasillisen. Samassa tuli junailija vaunuun. Posdnishev seurasi häntä vaieten äkäisin katsein ja alotti vasta, kun tämä oli poistunut.