XXVIII.
"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissa suojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun, säpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytävää lastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtynein katsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä ja kaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulle ja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku, joka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassa vuoteessamme, minun vuoteessani — sille pääsi mukavammin — makasi vaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matala pielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettu jotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimmin minua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmien alla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta, kun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään, minä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynyt kynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu', ajattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin', ajattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen. Hän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun — hänen toinen silmänsä oli sinelmillä — ja sanoi takerrellen:
"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut…' Ja hänen kasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuoleman tietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia … en kuitenkaan … anna sinulle… Hän (sisar) ottaa ne…'
"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä — syyllisyydestään, uskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.
"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaen ovelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa. 'Katso, mitä olet tehnyt.'
"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensi kerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessä ihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oli minua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitä olin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaa kasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi — mutta en rohjennut.
"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää. Sitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikosti minut luotaan.
"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'
"'Anna anteeksi', sanoin.
"'Anteeksi? Turhia… Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän, kohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivat minuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!… Vihaan sinua… Aih! Aah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Mutta kaikki, kaikki ja hänet!… Hän meni!… Meni jo!… Murhaa minut, murhaa, en pelkää sinua!…'
"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samana päivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen, kello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan. Ja siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä ja asian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki. Aloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiin sinne…"
Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä ja vaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:
"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa…"
Hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:
"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olin tehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanut hänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi, vahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään, millään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitä ymmärtää… Ooh?" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.
Istuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaan edessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suu näytti ulottuvan koko niiden leveydelle.
"Niin", virkkoi hän äkkiä. "Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän olisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla … en olisi koskaan mennyt naimisiin".
Taas istuimme ääneti hyvän aikaa.
"Suokaa anteeksi…" Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaan penkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minun oli poistuttava — kello oli silloin kahdeksan aamulla — menin hänen luokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan, mutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsi peitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.
"Hyvästi", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti, mutta niin surullisesti, että minua itketti.
"No niin, suokaa anteeksi", toisti hän samat sanat, joilla oli päättänyt kertomuksensa.