I
Ivan Jegorovitsh Shebekin yksityisessä virkahuoneessa, suuressa oikeuspalatsissa, jossa paraikaa oli käsillä Melvinskin juttu, kohtasivat toinen-toisensa heti istunnon jälkeen oikeuden jäsenet sekä yleinen syyttäjä. Syntyi keskustelu kuuluisasta Krasovskin asiasta. Fjodor Vasiljevitsh kiivastui ja koetti todistaa, ettei asia ollut tuomiovallan ratkaistavissa, Ivan Jegorovitsh väitti päinvastoin pysyen kiinni omassa mielipiteessään, mutta Pjotr Ivanovitsh ei huolinut ottaa osaa koko väittelyyn, vaan selaili juuri ilmestynyttä sanomalehteä.
— Hyvät herrat! virkkoi hän yhtäkkiä, — Nyt on Ivan Iljitsh kuollut.
— Mitä sanotte?
— Lukekaa itse, — sanoi hän Fjodor Vasiljevitshille, ojentaen tälle vielä tuoreuttaan tuoksahtavan numeron.
Mustan kehyksen sisässä seisoi painettuna: "Sydämmellisellä murheella ilmoitan täten sukulaisille ja tuttaville, että rakastettu puolisoni, Oikeudenjäsen, Ivan Iljitsh Golovin vaipui kuolemanuneen 4:nä p:nä helmikuuta tänä 1882 vuonna. Ruumissaatto lähtee perjantaina k:lo 1, jälkeen puolenpäivän. Praskovja Fjodorovna Golovina."
Ivan Iljitsh oli ollut koossa-olevien herrojen virkatoveri, ja kaikki olivat hänestä pitäneet. Hän oli sairastanut jo muutamia viikkoja tautia, jota oli sanottu parantamattomaksi. Jo ennen oli ollut puhetta siitä, että siinä tapauksessa että tämä mies kuolee, Aleksejev voipi tulla määrätyksi hänen paikalleen, Aleksejevin paikalle taas — joko Vinnikov tahi Shtabel. Niin että kuullessaan Ivan Iljitshin nyt kuolleen, ajatteli jokainen läsnäolevista herroista ensimmäiseksi sitä, mikä merkitys tällä kuolemalla saattoi olla itse Oikeudenjäsenten tai heidän tuttavainsa paikanmuutoksiin ja virkaylennyksiin.
"Nyt varmaankin saan Shtabelin tai Vinnikovin paikan", — ajatteli Fjodor Vasiljevitsh. — "Minulle on se toki aikoja luvattukin ja tekee se ylennys minulle 800 ruplaa lisätuloja, paitsi kansliatöitä."
"Nyt täytyy pyytää lankomiehelle paikanmuutosta Kalugasta", — ajatteli Pjotr Ivanovitsh. — "Vaimoni on siitä suuresti ilahtuva. Nyt eivät enää saata sanoa, etten minä koskaan ole mitään tehnyt hänen sukulaistensa hyväksi."
— Niin minä ajattelinkin, ettei se mies enää nouse vuoteeltaan, — sanoi Pjotr Ivanovitsh ääneensä. — Sääli häntä!
— Mikäs häntä oikeastaan vaivasikaan?
— Eipä ne lääkärit sitä voineet päättää. Tai kyllähän ne sitä päättelivät, mutta eri tavalla. Kun minä hänet viimeisen kerran näin, niin minusta näytti, että hän paranee.
— Mutta minulla ei ole tullut hänen luonaan käyntiä pääsiäisestä saakka, vaikka aina olen aikonut.
— Olikos hän kuinka varoissa?
— Taisi vaimolla olla jonkun vähän, mutta ei sitä paljon ole.
— Kyllä tästä täytyy sinne ajaa. Kauhean kaukana ne vain asuvat!
— Niin — teiltä. Teiltä pitäen on kaikki kaukana.
— Sinä se et näy voivan anteeksiantaa, että minä asun joen takana, — sanoi Shebekille hymyillen Pjotr Ivanovitsh. Ja sitten alettiin puhua kaupungin välimatkojen etäisyyksistä, jonka jälkeen herrat taas läksivät istuntoon.
Paitsi keskusteluita mahdollisista viranmuutoksista, jotka voivat aiheutua tästä kuolemasta, herätti itse kuolemantapaus kaikissa, jotka siitä kuulivat, kuten tavallisesti, ilon tunteen siitä, että kuollut oli juuri hän enkä minä.
"Kas vaan! se mies poistui, mutta minun aikani ei vielä ole tullut", niin ajatteli tai tunsi jokainen sielussaan. Läheiset tuttavat taas, niinkutsutut Ivan Iljitshin ystävät, tulivat tämän ohessa väkinäisesti ajatelleeksi myös sitä, että nyt heidän oli pakko suorittaa nuot sangen ikävät säädyllisyyden vaatimukset — ajaa sielumessuun sekä sitten käydä valittamassa surua leskelle.
Kaikista likeisimmät olivat Fjodor Vasiljevitsh ja Pjotr Ivanovitsh.
Pjotr Ivanovitsh oli tutkinut oikeustiedettä yhdessä Ivan Iljitshin kanssa ja katsoi itsensä olevan melkein kiitollisuudenvelassa vainajaa kohtaan.
Ilmoitettuaan päivällisen jälkeen vaimolleen Ivan Iljitshin kuolemasta sekä ajatuksensa lankonsa mahdollisesta siirtämisestä heidän piirikuntaansa, puki Pjotr Ivanovitsh yllensä hännystakin ja, päivällislepoa nauttimatta, läksi ajamaan suoraapäätä vainajan asunnolle.
Ivan Iljitshin asunnon portilla seisoivat jo ennestään eräät vaunut ja kaksi ajuria. Alhaalla etehisessä oli vaatenaulamon viereen seinään kiinnitetty hopeakuteinen ruumisarkunkansi tupsuineen ja kultanauhoineen. Kaksi mustiinpuettua naista oli juuri riisumassa turkkeja. Toinen oli Ivan Iljitshin sisar, tuttu, toinen oli tuntematon. Pjotr Ivanovitshin toveri Shvarz oli juuri tulossa yläkerroksesta, mutta ylimmäiseltä portaalta huomattuaan tulijan, pysähtyi ja vilkutti hänelle silmää ikäänkuin sanoen: "tuhmasti se Ivan Iljitsh asiansa toimitti; toisellaisia miehiä me olemme sinun kanssasi".
Shvarzin kasvot englantilaisine poskipartoineen sekä koko tuo laiha hännystakkiin kiedottu olento näyttivät, kuten aina, hienon-juhlallisilta, ja tämä juhlallisuus, joka aina oli sodassa Shvarzin leikillistä luontoa vastaan, tuntui tällä kertaa vielä purevammalta. Niin ainakin ajatteli Pjotr Ivanovitsh.
Pjotr Ivanovitsh päästi naiset edellensä ja seurasi itse vitkaan heidän perässään portaille. Shvarz ei huolinut tulla alas, vaan jäi yläkerrokseen, ja Pjotr Ivanovitsh älysi, miksi hän näin teki: hän, silminnähtävästi, tahtoi neuvotella siitä, missä nykyään sopisi ruuvia pelata. Naiset menivät ylös portaita lesken puolelle, mutta Shvarz seisoi paksut huulet vakavasti yhteen-puristettuina ja viittasi leikkivällä katseellaan sekä kulmakarvojensa liikkeellä Pjotr Ivanovitshia menemään oikealle, vainajan huoneeseen.
Pjotr Ivanovitsh astui sisään, kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, neuvottomana siitä, mitä hänellä siellä on tekemistä. Yhden asian hän tiesi, nimittäin ettei tällaisissa tilaisuuksissa ole koskaan haitaksi ristinmerkin-tekeminen. Sen suhteen, että tarvitsiko tämän ohessa myös kumarrella, ei hän ollut kokonaan varma ja valitsi sentähden keskitien, joten hän siis huoneeseen astuttuaan alkoi tehdä ristinmerkkejä ja samalla hiukan kuin kumarrella. Mikäli kätten ja pään liikkeet sallivat, tarkasteli hän myös samalla huonetta, johon oli tullut. Kaksi nuorta miestä, jotka nähtävästi olivat vainajan veljenpoikia ja joista toinen oli kimnasisti, läksi ristinmerkkejä tehden ulos huoneesta. Vanha mummo seisoi liikkumattomana, ja eräs nainen, jonka kulmakarvat olivat kummallisesti kohoksissa, puheli hänelle jotakin kuiskuttaen korvaan. Reippaan ja päättäväisen näköinen kirkonpalvelija, jonka yllä oli lievetakki, luki jotakin ääneen, kasvoillansa sellainen ilme, joka ei siedä vastaväitöstä; talouspalvelija Gerasim kulki varpaisillaan Pjotr Ivanovitshin editse ja ripotteli jotakin pitkin lattiaa. Tämän nähtyään tunsi Pjotr Ivanovitsh heti sieramissaan hienon ruumiinhajun. Viimeksi täällä käydessään oli Pjotr Ivanovitsh nähnyt mainitun talonpoikaispalvelijan herran huoneessa; hän oli ollut hänen hoitajanansa, ja Ivan Iljitsh oli hänestä erikoisen paljon pitänyt. Pjotr Ivanovitsh jatkoi yhä ristinmerkintekoaan ja keveitä kumartelujaan — keskisuuntaan arkun, kirkonpalvelijan ja nurkkapöydällä-olevien pyhäinkuvien välillä. Vasta sitten kun tämä käsin-toimitettu ristimisliike alkoi tuntua liiaksi pitkäveteiseltä, herkesi hän ja rupesi katselemaan kuollutta.
Kuollut lepäsi, kuten kuolleet aina lepäävät, omituisen raskaasti, vainajain tapaan, jähmettyneet jäsenet uponneina arkun sisuksiin ja pää ikuiseen uneen vaipuneena tyynyä vasten. Niinkuin kuolleilla tavallisesti, niin oli tälläkin vahankeltaisena paistava otsa kaljuine sisäänpainuneine ohimoineen ja terävästi törröttävä nenä, joka oli kuin litistynyt ylähuulta vasten. Hän oli paljon muuttunut ja laihtunut siitä asti kuin Pjotr Ivanovitsh viimeksi hänet oli nähnyt, mutta, kuten kaikilla kuolleilla, olivat hänen kasvonsa kauniimmat ja sisältörikkaammat kuin eläessä. Kasvoilla oli näet sellainen ilme, että se, mikä oli tehtävä, on nyt tehty, ja tehty perusteellisesti. Sitäpaitsi oli tässä ilmeessä vielä ikäänkuin nuhde tai muistutus eläville. Tämä muistutus näytti tosin Pjotr Ivanovitshista sopimattomalta tai ainakin sellaiselta, mikä ei häntä koskenut. Hänestä alkoi tuntua vähän tukalalta, ja sentähden Pjotr Ivanovitsh vielä kerran kiireesti teki ristinmerkin ja, kuten hänestä näytti, liian hätäisesti ja epäsäädyllisesti kääntyi poispäin sekä meni ovelle. Shvarz odotti häntä läpikulkuhuoneessa seisten sääret-hajallaan, hypistellen molemmilla käsillään silinterihattuaan selkänsä takana. Yksi ainoa silmäys Shvarzin leikilliseen, sileänpuhtoiseen ja hienostuneeseen olentoon sai Pjotr Ivanovitshin tointumaan. Hän ymmärsi että Shvarz osasi asettua yläpuolelle tätä kaikkea antautumatta masentavain vaikutusten alaiseksi. Jo hänen pelkkä näkönsä sanoi: tämä satunnainen Ivan Iljitshin sielumessu ei millään muotoa voi antaa kylliksi aihetta häiritsemään entistä järjestystä, toisin sanoen: ettei mikään voi estää näilläkin iltoina kopahuttamasta korttipakkaa ja hajoittamasta sitä samaan aikaan, kun palvelija sytyttää neljä kokonaista kynttilää vainajan arkun ääreen; ylipäänsä sanoen: ettei ole mitään perustusta otaksumiseen, jotta tämä välikohtaus voisi häiritä meitä viettämästä hauskaa iltaa ihan jo tänään. Hän sanoikin tämän kuiskaamalla ohikulkevan Pjotr Ivanovitshin korvaan, esittäen että kokoonnuttaisiin yhteen Fjodor Vasiljevitshin luona. Mutta nähtävästi ei kohtalo ollut sallinut Pjotr Ivanovitshin pelata ruuvia vielä tänä iltana. Praskovja Fjodorovna, lyhyt ja ihrainen nainen, joka huolimatta kaikista hoikentamisyrityksistään, hartioista alaspäin kuitenkin oli kamalanlihava, ja joka nyt oli mustiin-puettu ja päätään myöten harsokankaalla peitetty, ja jonka kulmakarvat olivat yhtä kummallisesti koholle kiskotut kuin sen naisen, joka seisoi vastapäätä arkkua, astui näet nyt esiin sisäsuojistaan muiden naisten seurassa ja saatettuaan heidät vainajan ovelle, sanoi: "Sielumessu alkaa aivan heti, tehkää hyvin ja astukaa sisään."
Shvarz vastasi tähän esitykseen epämääräisellä kumarruksella silminnähtävästi siihen suostumatta tai sitä luotaan torjumatta, mutta Praskovja Fjodorovna, joka samalla tunsi Pjotr Ivanovitshin, huokasi, astui ihan kiinni häneen, otti häntä kädestä ja sanoi: "minä tiedän että olitte Ivan Iljitshin tosiystävä"… ja katsahti häneen odottaen häneltä sanojansa vastaavaa toimintaa. Pjotr Ivanovitsh ymmärsi, että samoin kuin hänen äsken oli täytynyt tehdä ristinmerkki, samoin hänen nytkin täytyi puristaa kättä, huokaista ja sanoa: "uskokaa minua!" Ja niin hän tekikin. Ja tehtyään sen, hän tunsi että tulos oli se toivottu, nimittäin että sekä hän että leski molemmat tunsivat itsensä liikutetuiksi.
— Mennäänpäs tuonne vähän syrjään tässä odottaessa, minulla on teille puhuttavaa, — sanoi leski. — Ojentakaa minulle kätenne.
Pjotr Ivanovitsh tarjosi kätensä ja he suuntasivat askeleensa sisähuoneisiin kulkien sivu Shvarzin, joka surullisesti iski silmää Pjotr Ivanovitshille.
"Voi sun ruuvinpelaajaa! Mutta älä pane pahaksesi, jos otamme toisen osakkaan. Ja voi sitä pelata viiteen vieraankin kanssa, kun erota halunnet", puhui hänen leikkivä katseensa.
Pjotr Ivanovitsh huokasi vielä syvemmin ja surullisemmin, ja Praskovja Fjodorovna puristi kiitollisena hänen kättään. Astuttuaan sisään ruusunpunaisella kretongilla verhottuun rouvan vieraskammioon, jossa paloi himmeä lamppu, istuutuivat he pöydän ääreen: rouva pehmoiseen sohvaan, Pjotr Ivanovitsh taas matalalle vieteri jakkaralle, joka pahasti painahti hänen istuutumisestaan. Praskovja Fjodorovna oli tosin aikonut varottaa häntä tästä istuimesta sekä neuvoa toiseen, mutta hän huomasi, ettei tällainen varottaminen oikein sopinut hänen asemassaan ja jätti siis sen tekemättä. Istahtaessaan tälle istuimelle, muisti Pjotr Ivanovitsh, kuinka Ivan Iljitsh oli koristuttanut tätä vierashuonetta vieläpä neuvotellut juuri hänen kanssaan tästä samasta ruusunpunaisesta kretonkikankaasta, jossa oli viheriäisiä lehtiä. Pyrkiessään sohvaan istumaan ja kulkiessaan pöydän sivu (koko vierashuone oli muutoinkin ahdettu täyteen huonekaluja ja pikkukapineita) tartutti leski mustan pääharsonsa liepeen pöydän uurteeseen, ja kun Pjotr Ivanovitsh kohousi päästääkseen sitä irti, niin alkoi hänen istuinjakkaransa, painonsa alta vapautuneena, kovasti pompahdella ja töykkiä häntä.
Leski kiiruhti itse irroittamaan harsoansa ja Pjotr Ivanovitsh istuutui jälleen pakoittaen kapinoitsevan jakkaran painumaan allensa. Mutta leski ei saanutkaan harsoansa kokonaan irti, ja Pjotr Ivanovitsh hypähti jälleen ylös, ja taas nousi jakkara kapinaan, vieläpä pahasti raksahti. Kun tästä kaikesta vihdoin oli selviydytty, vetäsi leski puhtaan batisti-nenäliinan taskustaan ja rupesi itkemään. Pjotr Ivanovitshia taas kovasti tympäsi tämä harsojuttu ja taistelu vieterijakkaran kanssa, ja hän istui paikallaan otsa-rypyssä. Tästä kiusallisesta asemasta teki lopun Sokolov, Ivan Iljitshin pöytäpalvelua, ilmoittaen että se paikka hautausmaalla, jonka Praskovja Fjodorovna oli määrännyt, tulee maksamaan 200 ruplaa. Leski herkesi itkemästä ja, luoden uhrin katseen Pjotr Ivanovitshiin, sanoi ranskaksi, että hänen on sangen raskasta olla. Pjotr Ivanovitsh teki äänettömän liikkeen merkiksi että hän uskoi asian olevan juuri niin kuin toinen vakuutti.
— Olkaa hyvä ja tupakoikaa, — sanoi rouva jalomielisellä ja samalla masentuneella äänellä, ja ryhtyi Sokolovin kanssa neuvottelemaan hautauspaikan hinnasta.
Pjotr Ivanovitsh kuuli siinä tupakoidessaan, kuinka leski hyvin seikkaperäisesti tiedusteli maan eri hintoja ja määritteli sitä, mikä oli otettava. Sitäpaitsi, ratkaistuaan hautausasian, ryhtyi hän toimenpiteisiin myös laulajain hankkimiseksi. Sokolov poistui.
— Niinkuin näette, olen aina vain itse työssä ja toimessa, — selitti leski Pjotr Ivanovitshille, siirtäen pöydällä olevat albumit toiselle laidalle, ja huomattuaan että paperossintuhka uhkasi pöytää, työnsi kursailematta tuhkakupin Pjotr Ivanovitshin eteen sekä virkahti: pitäisin teeskentelynä, jos sanoisin, etten muka surun tautta voi hoitaa käytännöllisiä asioita. Päinvastoin, jos mikään voi minua — en sano: lohduttaa… vaan haihduttaa mielipahastani, niin on se huolenpito miesvainajastani. — Hän vetäsi jälleen nenäliinansa esiin aivan kuin varustautuakseen itkemään, mutta sitten hän äkisti, ikäänkuin hilliten itsensä, karisti haikeuden päähänsä ja rupesi puhumaan levollisesti.
— Minulla on, tottapuhuen, teille asiaa.
Pjotr Ivanovitsh kumarsi antamatta kuitenkaan perään jakkaran vietereille, jotka pyrkivät hänen allansa pompahtelemaan.
— Viimeisinä päivinä oli miehelläni kovat kärsimykset.
— Niinkö tosiaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.
— Oh, ihan kauheat! Viimeiset ei ainoastaan minuutit, vaan tuntikaudet hän lakkaamatta huusi. Kolme vuorokautta yhteenperään hän ääntään muuttamatta huusi. Se oli ihan sietämätöntä kuultavaa, enkä käsitä, kuinka minä sen kestin, sillä kolmen oven läpi se huuto kuului. Voi hyvä-isä, mitä minun täytyi kestää!
— Ja oliko hän todella tajullaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.
— Oli kyllä, — sopersi leski, — ihan viimehetkeen asti. Hän hyvästeli meidät neljännestuntia ennen kuolemaansa ja käski sitten viedä Volodjan ulos.
Ajatus kärsivästä miehestä, jonka kanssa oli ollut niin likeinen tuttava ja jonka muisti iloisesta koulupojasta saakka ja sitten oli nähnyt täysikäisenä kortinpelaajana, kauhistutti Pjotr Ivanovitshia, ja häntä iljetti sekä oma että tuon naisen teeskentely. Hän oli jälleen näkevinään tuon vahankeltaisen otsan, tuon huulta vasten lytistyneen nenän, ja häntä kauhistutti oma itsensä.
"Kolmen vuorokauden julmat kärsimykset ja sitten kuolema! Tämähän voi millä hetkellä tahansa tapahtua minullekin", ajatteli hän, ja hänestä tuntui silmänräpäyksen hetken hirveältä. Mutta sitten heti, hän ei itsekään tiennyt miten, tuli hänelle avuksi arkipäiväinen ajatus että tämähän olikin tapahtunut Ivan Iljitshille eikä hänelle, ja ettei tätä tarvitse tapahtua hänelle ja ettei sitä hänelle toki voikkaan tapahtua. Ja että, jos niin ajattelee, hän suotta antautuu synkkiin mielialoihin, jota ei pidä tehdä, ja josta hän oli varoituksen lukenut Shvarzin kasvoista. Näin harkittuaan omia mietteitään, rauhoittui Pjotr Ivanovitsh ja rupesi mielenkiinnolla tiedustelemaan yksityiskohtia Ivan Iljitshin viime hetkiltä, aivan kuin kuolema olisi ollut sellainen sattuma, joka oli ominaista ainoastaan Ivan Iljitshille, mutta ei laisinkaan kuulunut hänelle itselleen.
Kaikellaisten yksityiskohtaisten keskustelujen jälkeen vainajan kokemista ruumiillisista kärsimyksistä, jotka todella olivat olleet kauheat, ja joista Pjotr Ivanovitsh sai tietää ainoastaan sen kautta, että vainajan tuskat olivat vaikuttaneet Praskovja Fjodorovnan hermoihin, näki leski vihdoinkin tarpeelliseksi siirtyä puhumaan asiastansa.
— Ah, Pjotr Ivanovitsh, kuinka tämä tuntuu raskaalta, niin kauhean, niin kauhean raskaalta! — ja hän rupesi jälleen itkemään.
Pjotr Ivanovitsh huokasi ja odotti, milloin leski niistää nenänsä puhtaaksi. Kun tämä sitten oli niistänyt, sanoi toinen: "otan osaa suruunne", ja leski rupesi jälleen puhelemaan ja sai lopulta lausutuksi sen, mikä nähtävästi olikin hänen pääasianaan, nimittäin: kuinka tällaisessa miehen kuolemantapauksessa voisi saada rahoja kruunulta. Leski sovitti sanansa niin, ikäänkuin olisi Pjotr Ivanovitshilta kysynyt neuvoa eläkkeen suhteen, mutta tämä huomasi, että hän jo pienimpiin yksityisseikkoihin saakka tiesi senkin mitä Pjotr Ivanovitsh ei tiennyt, nimittäin kaiken sen, mitä saattoi kiskoa kruunulta tämän kuolemantapauksen perusteella. Mutta hän tahtoi tietää: eikö jollakin keinoin voisi kiskoa vieläkin enemmän rahoja? Pjotr Ivanovitsh koetti keksiä sellaista keinoa, mutta kotvan mietittyään asiaa, sekä säädyllisyydestä hiukan haukuskeltuaan hallitusta sen kitsaudesta, sanoi että tuskinpa oli mahdollista saada enempää. Silloin leski huoahti ja rupesi nähtävästi miettimään, millä keinoin päästä erilleen vieraastaan. Tämä ymmärsi yskän, sammutti paperossinsa, nousi ylös, puristi rouvan kättä ja läksi etehiseen.
Ruokasalissa, jossa vielä käydä naksutti seinäkello, josta isäntävainaja oli paljon pitänyt ostettuaan sen kerran jostain romukaupasta, kohtasi Pjotr Ivanovitsh papin sekä muutamia tuttavia, jotka olivat saapuneet sielumessuun. Siellä näki hän myös entuudesta hänelle tutun kauniin neidin, Ivan Iljitshin tyttären. Hänkin oli kokonaan mustiinpuettu ja hänen hoikka vartalonsa näytti nyt vielä hoikemmalta. Hän oli synkän, päättäväisen, melkeinpä vihaisen näköinen ja vastasi Pjotr Ivanovitshin kumarrukseen aivan kuin tämä olisi ollut jotenkin syyllinen hänen edessään. Tyttären takana seisoi yhtä loukkautuneen näköisenä Pjotr Ivanovitshille tuttu rikas nuorimies, tutkintotuomari, neidin sulhanen, kuten hänelle oli sanottu. Hän kumarsi tälle veltosti aikeessa mennä kuolleen huoneeseen, kun samalla portaiden alapäästä astui näkyviin nuori kimnasistipoika, joka oli tavattomasti Ivan Iljitshin näköinen. Se oli kuin ilmetty Ivan Iljitsh pikkupoikana, siihen aikaan kun he Pjotr Ivanovitshin kanssa kävivät koulua. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja näöltään sellaiset kuin on tavallisesti 13-14 vuotisilla paheellisilla pojilla. Huomattuaan Pjotr Ivanovitshin, alkoi poika häpeissään virnistellä. Pjotr Ivanovitsh nyökäytti hänelle päätään ja astui sisään kuolleen huoneeseen. Sielumessu alkoi — kynttilöineen, huokauksineen, suitsutuksineen, kyyneleineen ja asiaankuuluvine itkuntillityksineen. Pjotr Ivanovitsh seisoi otsa-rypyssä tuijottaen omiin jalkoihinsa. Hän ei kertaakaan katsahtanut ruumiiseen ja pysyi loppuun asti jäykkänä mieleltään sekä läksi ensimmäisinä pois. Etehisessä ei hän vielä ketään nähnyt, mutta Gerasim, tuo nuori talonpoika, kiiruhti hänen jälkeensä vainajan huoneesta, hapuili väkevillä käsillään läpi kaikki päällysvaatteet löytääkseen Pjotr Ivanovitshin turkin sekä auttoi sen sitten hänen ylleen.
— Miltäs nyt tuntuu, veli Gerasim, — virkkoi Pjotr Ivanovitsh jotakin sanoakseen. — Onko ikävä?
— Minkäpäs Jumalan tahdolle taitaa, kaikkihan tästä kerran sinne mennään, — sanoi Gerasim näyttäen valkoiset, täyteläiset talonpoikaishampaansa ja, kuten ihminen lisääntyneen työn touhussa, työnsi sukkelasti oven auki, huusi ajajaa, istutti Pjotr Ivanovitshin vaunuihin ja hypähti takaisin portaille ikäänkuin miettien, mitä vielä olisi tehtävää.
Pjotr Ivanovitshista tuntui hyvälle hengittää raitista ilmaa suitsutussavun, ruumiintuoksun ja karboolihapon hajun jälkeen.
— Mihin käskette ajaa? — kysyi ajuri.
— Eihän tuo ole myöhä. Poikkean tästä vielä Fjodor Vasiljevitshin luo.
Ja sinne Pjotr Ivanovitsh ajoi ja tapasi todellakin toverinsa lopettelemassa 1:stä robberttiaan, joten hänen oli vallan mukava saapua viidenneksi.