XII.
Tästä hetkestä alkoi tuo kolme päivää yhteenperään kestävä huuto, joka oli niin kamala että sitä oli mahdotonta kahden ovenkaan taa olla kuulematta ilman kauhua. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli vaimolleen antanut myöntävän vastauksen, oli hän näet ymmärtänyt, että hän on kadotettu, ettei palausta ole, että loppu on tullut, loppu kerrassaan, mutta että epäily jääpi ainiaaksi ratkaisematta.
— Oo! oo! oo! — huusi hän eri äänilajeissa. Kerran alettuaan sitä ääntiötä huutaa, huusi hän sitä koko ajan.
Kokonaista kolme päivää, joiden kuluessa hän ei tiennyt mitään ajan menosta, huppelehti hän siinä mustassa säkissä, jonka pohjaan näkymätön ylivoima häntä painoi. Hän riuhtelehti kuni riuhtelehtii teloittajan kourissa kuolemaan-tuomittu, tietäen ettei voi pelastautua, ja hän tunsi, kuinka hän joka-hetki, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, syöksyi syöksymistään likemmäksi sitä, mikä häntä kauhistutti. Hän tunsi kidutuksensa aiheutuvan sekä siitä, että hänen on syöksyminen sisään tähän mustaan reikään, että vielä enemmän siitä, ettei hän mahdu siitä lävitse. Lävitse mahtumasta taas estää häntä se itsetunto, että hänen elämänsä on ollut hyvä. Juuri tämä elämänsä hyväksyminen se häntä jarrutti pääsemästä eteenpäin ja vaivasi häntä kaikista enin.
Yhtäkkiä sysäsi joku voima häntä rintaan ja kylkeen niin-että hengitys vielä pahemmin salpautui, ja hän syöksyi alas kuiluun, ja — siellä kuilun pohjalla hänelle valkeni jotakin. Hänessä tapahtui se, mikä hänessä ennen oli tapahtunut rautatievaunussa, kun luulee kulkevansa eteenpäin, vaan tunteekin ikäänkuin rientävänsä takaisinpäin, ja sitten yhtäkkiä huomaa todellisen suunnan. "Niin, ei mikään ole ollut sitä", sanoi hän itsekseen. — "Mutta ei se mitään haittaa. Vielä, vielä voipi tehdä sitä. Mitä se on tuo: sitä?" kysyi hän itseltään ja vaikeni äkkiä.
Tämä tapahtui kolmannen päivän lopussa, kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Samaan aikaan hiipi kimnasistipoikanen isänsä huoneeseen ja meni hänen vuoteensa ääreen. Kuoleva huusi huutamistaan epätoivoisesti huitoen käsillään. Hänen kätensä sattui pojan päähän. Poika tarttui siihen kiinni, likisti huuliaan vasten ja purskahti itkemään.
Juuri samalla hetkellä syöksyi Ivan Iljitsh tuohon kuiluun, huomasi valon, ja hänelle selkeni, ettei hänen elämänsä ollut ollutkaan se, kuin olisi pitänyt, mutta että sen vielä saattoi korjata. Hän kysyi itseltään: mikä se on tuo "se"? — ja vaikeni, kuulostellen vastausta. Silloin tunsi hän jonkun suutelevan kättään ja, kun hän silmänsä avasi, näki poikansa seisovan vieressään. Hänen kävi poikaa sääli. Vaimonsa lähestyi häntä. Kuoleva loi silmänsä myös häneen. Vaimo katsoi häntä suu-auki ja pyyhkimättömin kyynelin nenällä ja poskella, kasvoilla epätoivon ilme. Kuoleva tunsi sääliä myös häntä kohtaan.
"Niin, minä olen heille vaivaksi", — ajatteli hän. — "He surkuttelevat minua, mutta heille tulee parempi, kun minä kuolen." Hän tahtoi sanoa tämän heille, mutta ei jaksanut saada lausetta suustaan. "Mutta mitäpä auttaa puhuminen, tässä tarvitaan tekoja", ajatteli hän. Hän viittasi vaimolleen katseellaan poikaan ja sanoi:
— Vie hänet pois… minun käy sääliksi… Sinua myös… —
Hän tahtoi vielä sanoa "anna anteeksi", mutta tulikin sanoneeksi "anna mennä", ja jaksamatta enää oikaista virhettä, heilautti vain kättään, tietäen että hänet kyllä ymmärtää se, joka tahtoo.
Ja yhtäkkiä hänelle kävi selväksi, että se, mikä häntä oli painanut eikä ollut pois lähtenyt, että se kaikki nyt lähtee pois yhdellä kertaa — kahdelta haaralta, kymmeneltä haaralta, kaikilta haaroilta. Sääli heitä, omaisia, — täytyy tehdä niin ettei heihin koskisi kipeästi. Vapauttaa heidät — ja itsekkin vapautua kärsimyksistä. "Kuinka suloinen ja yksinkertainen asia!" — ajatteli hän. — "Mutta kipu?" kysyi hän itseltään. "Mihinkäs se on joutunut? — Hohoi, missäs olet kipu?"
Hän alkoi kuunnella. "Kas siellä se on. No, mitäpäs hänestä — jäytäköön vain!"
"Mutta kuolema? Missä se on?"
Hän etsi entistä, tuota ainaista kuolemankauhuaan eikä sitä löytänyt. Missä se on? millainen on kuolema? — ei ollutkaan mitään kauhua enää, sentähden ettei ollut kuolemaakaan.
Kuoleman asemesta oli valkeus.
— Sepä ihmeellistä! — sopersi hän äkisti ääneensä. — Mikä riemu minun rinnassani!
Kaikki tämä tapahtui hänelle yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tämän silmänräpäyksen merkitys enää muuksi muuttunut. Läsnäolevien silmissä tosin kesti hänen kuolemankamppailunsa vielä kaksi tuntia. Jotakin korahteli hänen rinnassaan, ja tuo lamautunut ruumis vavahteli vielä. Sitten harveni korahtelu ja kuorsaus harvenemistaan.
— Loppunut! — lausui joku hänen vieressään.
Hän kuuli nämät sanat ja toisti ne sielussaan. "Loppunut on kuolema", — sanoi hän itselleen. — "Sitä ei ole enää." Hän vetäsi ilmaa sisäänsä, pysähtyi kesken henkäystä, oikaisihen suoraksi — ja kuoli.
(Kirjoitettu 25 p. maalisk. v. 1886.)