XXIX.
Kristus saarnaa uutta oppia ja se kirjoitetaan evankelioihin. Tätä oppia vainotaan, sitä ei tunnusteta, ja sitten keksitään historia ensimäisen enkelin ja ensimäisen ihmisen lankeemuksesta, jota pidetään kristinoppina. Tuo keksintö on typerä, aivan perusteeton, mutta siitä johtuu johtopäätös, että ihminen saattaa elää huonosti ja kuitenkin pitää itseänsä vanhurskautettuna Kristuksen kautta. Tämä johtopäätös on niin mieluinen suurelle heikkojen joukolle, joka ei rakasta siveellistä työtä, että se heti tunnustetaan totuudeksi, vieläpä Jumalan ilmoittamaksi totuudeksi, huolimatta siitä, ettei niin kutsutussa ilmestyksessä missään ole viittaustakaan siihen, ja tuo keksintö tulee perustukseksi jumaluusoppineitten tuhatvuotiselle työlle. Sille he rakentavat järjestelmiään.
Jumaluusoppineet jakaantuvat eri puolueihin ja alkavat vastustaa toistensa järjestelmiä, itsekin tuntien sekaantuneensa, eivätkä enään ymmärrä sitä, mitä puhuvat. Mutta joukot vaativat heiltä vahvistusta rakkaalle opilleen, ja he ovat ymmärtävinään, uskovinaan, ja jatkavat saarnaamistansa. Mutta tulee aika, jolloin johtopäätökset näyttäytyvät tarpeettomiksi, joukot katsahtavat pappien temppeleihin ja kummastuksekseen saavat nähdä juhlallisten ja epäilemättömäin totuuksien asemesta, jommoisilta heistä olivat näyttäneet jumaluusopin salaisuudet, ettei siellä milloinkaan mitään ole ollutkaan, paitsi törkeintä valhetta, ja ihmettelevät sokeuttaan.
Sama oli asianlaita filosofian, ei Konfutsiuksen, Sokrateen ja Epiktetuksen viisauden, vaan professorifilosofian, kun se koitti olla mieliksi joutilaitten, rikkaitten joukon vieteille.
Äskettäin vallitsi oppineessa, sivistyneessä maailmassa hengen filosofia, joka sanoo, että kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä, ettei ole pahaa eikä hyvää, ettei ihmisen tarvitse taistella pahaa vastaan, ja että tarvitsee ainoastaan olla hengen ilmaisijana: yhden sotapalveluksessa, toisen oikeussalissa, kolmannen viulunsoitossa.
Paljonhan on ollut ihmisviisauden eri ilmaisuja, ja nämä ilmaisut ovat olleet ihmisille tunnettuja jo 19 vuosisataa. Tunnettu on ollut Rousseau, Pascal, Lessing, Spinoza ja koko vanhan ajan viisaus, mutta kenenkään viisaus ei ole valloittanut joukkoja. Ei saata sanoa sitäkään, että Hegelin menestys olisi riippunut hänen teoriojensa rakenteesta. On ollut yhtä hyvärakenteisia teorioja muitakin: Fichten, Schopenhauerin. Siihen oli ainoastaan yksi syy, että tämä oppi tuli vähäksi aikaa koko maailman uskonkappaleeksi. Syy oli sama kuin ihmisen lankeemuksen ja lunastuksen teorian menestykseen, että nimittäin tämän filosoofisen teorian johtopäätökset puolustivat ihmisten heikkouksia, Ne sanoivat; kaikki on järjellistä, kaikki on hyvää, ei kukaan ole mihinkään syypää. Ja aivan samoin kuin jumaluusopissa rakennettiin lunastuksen teorialle, rakensivat filosoofit Babylonin torniansa Hegelin perusteille. Tuli sitten kielten sekaannus ja he eivät tietäneet itsekään, mitä puhuivat. Mutta he koettivat lakasematta omaa kynnystänsä ylläpitää auktoriteettiansa joukkojen edessä, jotka vaativat sen vakuuttamista, mikä oli heidän mukaistaan, uskoen sen, mikä heistä näytti epäselvältä ja ristiriitaiselta, tuolla filosofian korkeuksissa olevan kaikki selvää kuin päivä. Ja tuli aika, jolloin tämäkin teoria vanhentui ja ilmaantui uusi teoria sen sijalle. Joukot katsahtivat pappien salaperäisiin temppeleihin ja näkivät, ettei siellä ollut mitään muuta kuin hämäriä ja järjettömiä sanoja. Tämä tapahtui minun muistini aikana.
Nuoruudessani oli hegelianismi kaiken perustana. Se oli ikäänkuin ilmassa, ilmeni sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, novelleissa, väitöskirjoissa, taiteessa, historiassa, saarnoissa, keskusteluissa. Ihmisellä, joka ei tuntenut Hegeliä, ei ollut oikeutta puhua. Joka tahtoi oppia tuntemaan totuutta, tutki Hegeliä. Kaikki nojautui häneen, ja yhtäkkiä, 40 vuoden kuluttua, ei hänestäkään ole jäänyt mitään jälelle, ikäänkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan. Ja kummallisinta on se, ettei valekristillisyys eikä hegelianismikään ole kukistunut sen vuoksi, että joku olisi sen kumonnut — ei, se on entisellään — vaan yhtäkkiä on huomattu, ettei oppinut, sivistynyt maailma niitä kumpaakaan tarvitse.
Jos nykyään puhutaan uudenaikaiselle sivistyneelle ihmiselle enkelin ja Aadamin lankeemuksesta, tai lunastuksesta, niin, joskaan hän ei rupea väittämään tai todistamaan sen perättömyyttä, hän ainakin kummastellen kysyy: mikä enkeli? Mitä Aadamista? Mikä lunastus? Mitä minä siitä? Sama on asianlaita hegelianismin. Uudenaikainen ihminen ei rupea väittämään, vaan ainoastaan kummastelee. Mikä henki? Mistä se on tullut? Miksi se ilmenee? Mitä minä sillä teen?
Niin, se johtuu siitä, sanovat nykyiset oppineet, että kaikki tuo on ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden houreita, vaan nyt on olemassa kriitillinen, positiivinen tiede, joka ei petä, sillä se perustuu kokonaan induktsiooniin ja kokemukseen. Nyt eivät meidän tietomme ole horjuvaisia, niinkuin ennen, ja ainoastaan meidän tiellämme on kaikkien ihmiskunnan kysymysten ratkaisu.
Mutta täsmälleen samaa ovat puhuneet jumaluusoppineetkin, eivätkä he ole olleet mitään hölmöjä, vaan on heidän joukossaan ollut nerokkaita ihmisiä. Täsmälleen samaa, ja yhtä suurella varmuudella, ovat puhuneet hegeliaanitkin. Hölmöjä eivät ole myöskään esim. meidän Herzenit, Stankevitshit, Belinskit. Mutta mistäs on johtunut se kummallinen ilmiö, että viisaat ihmiset ovat suurimmalla vakuutuksella saarnanneet ja joukot ihastuksella omaksuneet semmoisia perusteettomia ja sisällöttömiä oppeja? Syy on yksi — se, että nuo opit ovat puolustaneet ihmisten huonoa elämää.
Eiköhän perustu samaan syyhyn positiivisen, kriitillisen, kokeellisen tieteen harjoittajain vakuutus ja joukkojen ihastus heidän saarnoihinsa? Ensin näyttää omituiselta, että evolutsiooni-teoria voi puolustaa ihmisiä heidän vääryydessään, ja näyttää siltä kuin tieteellinen teoria olisi tekemisissä ainoastaan tosiasiain kanssa eikä tekisi muuta kuin niitä tarkastaisi.
Mutta siltä ainoastaan näyttää. Aivan sama oli asianlaita jumaluusopin. Jumaluusoppi näytti olevan tekemisissä ainoastaan dogmien kanssa, eikä kosketellut ollenkaan ihmisten elämää. Samoin filosofia. Se näytti olevan tekemisissä ainoastaan ylimaailmaisten päätelmiensä kanssa.
Mutta siltä ainoastaan näyttää. Sama oli asianlaita Hegelin opin ja
Malthuksen teorian.
Hegelianismi näytti olevan tekemisissä ainoastaan loogillisten järjestelmäinsä kanssa, eikä kajonnut ollenkaan ihmisten elämään. Samoin Malthuksen teoria näytti olevan tekemisissä ainoastaan tilastollisten tosiasiain kanssa. Mutta siltä ainoastaan näytti.
Nykyaikainen tiede tutkii tosiasioita.
Mutta mitä tosiasioita? Miksi juuri semmoisia tosiasioita, eikä muita.
Nykyajan tieteen harjoittajat hyvin mielellään sanovat juhlallisesti ja vakuutuksella: me tutkimme ainoastaan tosiasioita, luullen näissä sanoissa olevan jotain ajatusta.
Tutkia ainoastaan tosiasioita ei mitenkään voi, sillä meidän tarkastuksemme alaisia tosiasioita on lukematon (sanan täydessä merkityksessä) joukko. Ennen kuin tutkii tosiasioita täytyy olla teoria, jonka nojalla tuosta lukemattomasta joukosta valitaan määrätyt tosiasiat. Ja tuo teoria on olemassa, vieläpä hyvin tarkasti määritelty, vaikka monet nykyajan tieteen harjoittajista joko eivät ole siitä tietävinään, tai eivät tahdo siitä tietää. Sama on asianlaita aina ollut kaikkien vallalla olevien, johtavien oppien.
Kunkin opin perusteet ovat aina olemassa, teoriassa, ja n.k. oppineet koittavat ainoastaan keksiä johtopäätöksiä niistä, useinkin niitä tuntematta. Mutta perusteoria on aina olemassa. Niinpä nytkin nykyajan tiede valikoi tosiasiansa tarkasti määritellyn teorian perusteella, joka sille välistä on tunnettu, välistä tuntematon, josta se välistä ei tahdo tietää. Mutta teoria on olemassa.
Teoria on seuraava: koko ihmiskunta on aina elävä elimistö. Ihmiset ovat elimien osia, joilla kullakin on oma erikoinen tehtävänsä kokonaisuuden palveluksessa.
Aivan samoin kuin solut, yhtyessään elimistöksi, jakavat keskenänsä työn taistelussa koko elimistön olemassa olon puolesta, vahvistaen toista kykyä ja heikontaen toista, ja yhtyvät yhdeksi elimeksi paremmin tyydyttääkseen koko elimistön tarpeita, ja aivan samoin kuin yhteiskunnallisilla eläimillä — muurahaisilla, mehiläisillä — eri oliot jakavat keskenään työn: emä munii munia, koiras hedelmöittää, työmehiläinen työskentelee kokonaisuuden hyväksi, — aivan samoin ihmiskunnassakin ja ihmisyhteiskunnissa tapahtuu sama osien differentsiatsiooni ja integratsiooni.
Ja senvuoksi, löytääkseen ihmisen elämän lain, täytyy tutkia elimistöjen elämän ja kehityksen lakeja. Elimistöjen elämässä ja kehityksessä löydämme seuraavat lait: 1) lain siitä, että jokaisella ilmiöllä on muitakin kuin yksi välitön seuraus; 2) lain homogeenisen yhdenlaatuisen pysymättömyydestä; 3) lain monenkaltaisuudesta ja yhdenkaltaisuudesta j.n.e. Kaikki tuo näyttää hyvin viattomalta, mutta kun vaan tekee johtopäätökset kaikista näistä tosiasiain tutkimuksista, niin heti huomaa, mihin tosiasiat viittaavat. Kaikki tosiasiat viittaavat vaan siihen, että ihmiskunta tai ihmisyhteiskunta on tunnustettava elimistöksi, ja senvuoksi myös ihmisyhteiskunnissa olemassa oleva toiminnan jako elimelliseksi, s.o. välttämättömäksi. Ja koska ihmisyhteiskunnissa ilmenee hyvin paljon julmuutta ja pahuutta, niin nämäkään ilmiöt eivät ole pidettävät julmina ja pahoina, vaan ne ovat katsottavat epäilemättömiksi tosiasioiksi, jotka vahvistavat yleistä lakia, nimittäin lakia työn jaosta.
Hengen filosofia on niinikään puolustanut kaikkea julmuutta ja pahuutta, mutta se on menetellyt filosofian tavoin ja siis väärin. Tieteessä sitä vastoin kaikki tuo käy tieteellisesti ja siis epäilemättömästi.
Mitenkäs voi olla omaksumatta semmoista kaunista teoriaa! Tarvitsee vaan tutkia ihmisyhteiskuntaa voidakseen kaikessa rauhassa niellä toisten, sortuvien ihmisten työn tuloksia, lohduttaen itseään sillä ajatuksella, että tanssijan, asianajajan, tohtorin, filosoofin, näyttelijän, mediumismin ja atoomien muodon tutkijan toiminta on ihmiskunnan elimistön toimintaa, jonka vuoksi ei saata olla puhettakaan siitä, josko se on oikeutettua, että minä käytän hyväkseni toisten työtä — teen ainoastaan sitä, mikä minulle on mieluista, niinkuin ei voi olla puhetta siitäkään, josko lihassolun työtä hyväkseen käyttävän aivosolun toiminta on oikeutettua.
Kuka ei hyväksyisi semmoista käytännöllistä teoriaa, voidakseen sitten ainaiseksi piiloittaa omantuntonsa taskuunsa ja elää täysin vapaata elämää, tuntien seisovansa järkkymättömällä tieteellisellä pohjalla. Tämän uuden opin perusteelle rakennetaan nykyään ihmisten joutilaisuuden ja julmuuden oikeutus.