Mitä meidän siis on tekeminen?

by graf Leo Tolstoy

XXXVI.

"Mutta tiede, taide! Tehän hylkäätte tieteen ja taiteen, s.o. hylkäätte sen, mikä antaa ihmiskunnalle elämää." Tällä tempulla koitetaan aina kumota minun todistukseni, ottamatta niistä selvää.

"Hän hylkää tieteen ja taiteen, hän tahtoo palauttaa ihmiset villiin tilaan, mitäs häntä rupeaa kuuntelemaan."

Mutta se ei ole totta. Minä en suinkaan hylkää tiedettä, s.o. ihmisen järjellistä toimintaa, enkä taidetta — tämän järjellisen toiminnan ilmaisua, vaan juuri tämän järjellisen toiminnan ja sen ilmaisun nimessä minä puhunkin sitä, mitä puhun, ainoastaan siinä tarkotuksessa, että ihmiskunta voisi päästä siitä villistä tilasta, johon se meidän aikamme väärän opin kautta on nopeasti vajoomassa.

Tiede ja taide ovat yhtä välttämättömiä ihmisille kuin ruoka, juoma ja vaatteet, vieläpä välttämättömämpiäkin; mutta ne eivät ole sitä senvuoksi, että me päätämme sen, jota nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, olevan välttämätöntä, vaan ainoastaan senvuoksi, että se todellakin on ihmisille välttämätöntä.

Jos nyt ihmisten ruumiin ravinnoksi ruvetaan valmistamaan heiniä, niin minun vakuutukseni, että heinät ovat ihmisten ravinto, ei saa aikaan sitä, että heinistä todellakin tulee ihmisten ravintoa. Enhän voi sanoa: mikset sinä syö heiniä, kun se on välttämätön ravinto? Voihan sattua, että se, mitä tarjoan, ei olekaan ravintoa.

Niinpä on juuri laita meidän tieteemme ja taiteemme. Meistä näyttää, että, jos me kreikkalaiseen sanaan liitämme sanan "logia" ja nimitämme sen tieteeksi, siitä tuleekin tiede; ja että, jos jonkin ilettävän asian, niinkuin alastomien naisten maalaamisen, nimitämme kreikkalaisella sanalla ja sanomme sen olevan taidetta, siitä tuleekin taide. Mutta puhuimmepa tuommoista kuinka paljon hyvänsä, niin se, mitä me teemme laskiessamme kuoriaisia, kemiallisesti tutkiessamme linnunradan aineksia, maalatessamme vedenimpiä ja historiallisia tauluja, sepittäessämme novelleja ja symfonioja, ei tule tieteeksi eikä taiteeksi niin kauan kuin sitä eivät mielellään ota vastaan ne ihmiset, joita varten sitä tehdään. Ja tähän asti ei sitä ole otettu vastaan.

Jos ainoastaan muutamien ihmisten sallittaisiin valmistaa ravintoa, ja kaikilta muilta se kiellettäisiin, niin luullakseni ravinnon laatu siitä huononisi. Jos venäläisillä talonpojilla olisi yksinoikeus ravinnon valmistamiseen, niin ei olisi muuta ravintoa kuin hapanleipää, perunoita, sipulia ja kaljaa — sitä, mikä heitä miellyttää. Sama olisi laita korkeimman tieteellisen ja taiteellisen toiminnan, jos yksinoikeuden siihen ottaisi itselleen joku erityinen sääty, — sillä eroituksella vaan, että ruumiin ravinnossa ei voi olla kovin suuria poikkeuksia luonnollisuudesta: sekä leipä että sipuli, vaikkeivät olekaan erittäin maukasta ravintoa, ovat kuitenkin syötäviä. Henkisessä ravinnossa sitä vastoin voi olla mitä suurimpia poikkeuksia, ja muutamat ihmiset voivat pitkät ajat ravita itseään suorastaan heille tarpeettomalla tai vahingollisella, myrkyllisellä henkisellä ravinnolla, voivat itse vähitellen tappaa itsensä oopiumilla tai väkiviinalla ja tätä samaa ravintoa tarjota joukoillekin.

Niin juuri on käynyt meidänkin. Ja niin on käynyt senvuoksi, että tieteen ja taiteen harjoittajain asema on etuoikeutettu, sillä tiede ja taide meidän maailmassamme ei ole koko ihmiskunnan järjellinen toiminta, vaan pienen piirin, joka nimittää itseänsä tiedemiehiksi ja taiteilijoiksi ja jolla on yksinoikeus tähän toimintaan. Senvuoksi on se väärentänyt tieteen ja taiteen käsitteetkin, unohtanut kutsumuksensa tarkotuksen ja koettaa ainoastaan huvittaa ja ikävästä pelastaa pientä tyhjäntoimittajajoukkoaan.

Siitä asti kuin ihmisiä on ollut olemassa, en heillä aina ollut tiedettä kaikkein yksinkertaisimmassa ja laajimmassa merkityksessä. Tiede, s.o. ihmiskunnan tiedot, on aina ollut ja on olemassa. Ilman sitä on elämää mahdotonta ajatella, eikä ole tarpeen sitä kumota eikä puolustaa. Mutta asia on siinä, että näitten tietojen piiri on niin laaja, siinä on niin paljon kaikenlaatuisia tietoja — alkaen tiedosta, mistä rauta on saatavissa, tietoon aurinkojen liikunnosta, — että ihminen hämmästyy, jos ei hänellä ole johtavaa lankaa, jonka mukaan hän voisi päättää, mikä kaikista noista tiedoista on tärkein hänelle ja mikä vähemmän tärkeä.

Senvuoksi on ihmisten korkein viisaus aina ollut sen johtavan langan löytämisessä, jonka mukaan on arvosteltava, mikä tieto on tärkeä, mikä vähemmän tärkeä.

Ja tätä, kaikkia muita tietoja johtavaa tietoa ovat ihmiset aina nimittäneet tieteeksi ahtaassa merkityksessä.

Semmoinen tiede on aina, meidän aikaamme asti, ollut olemassa ihmisten yhteiskunnissa, jotka ovat kehittyneet pois alkuperäisestä, villistä tilasta.

Siitä saakka kuin ihmiskunta on ollut olemassa, on aina kaikissa kansoissa ilmestynyt opettajia, jotka ovat edustaneet tiedettä tuossa ahtaassa merkityksessä, tiedettä siitä, mitä ihmisen on kaikkein tärkeintä tietää. Tämän tieteen tutkimuksen esineenä on aina ollut, mikä on kunkin ihmisen ja kaikkien ihmisten tarkotus ja siis tosi onni. Tämä tiede juuri on ollutkin johtavana lankana määritellessä kaikkien muitten tieteiden ja niitten ilmaisujen, taiteiden, merkitystä.

Ne tieteet ja taiteet, jotka ovat edistäneet ja tulleet lähemmä kaikkien ihmisten tarkotusta ja onnea käsittelevää perustiedettä, ovat saaneet suuremman arvon yleisessä mielipiteessä ja päinvastoin.

Semmoinen oli Konfuciuksen, Buddhan, Mooseksen, Sokrateen, Kristuksen, Muhamedin tiede, jota ovat pitäneet ja pitävät tieteenä kaikki ihmiset, paitsi meidän piirimme niin kutsutut sivistyneet.

Semmoinen tiede ei ole ainoastaan aina ollut etusijassa, vaan se on ollut se, jonka mukaan on määritelty toisten merkitys.

Eikä se ollenkaan ole johtunut siitä, niinkuin luulevat meidän aikamme n.k. oppineet, että petkuttajat, tämän tieteen ylimmäiset papit, opettajat ovat antaneet sille semmoisen merkityksen, vaan senvuoksi, että, niinkuin jokainen voi sen sisällisen kokemuksen kautta huomata, ilman tiedettä siitä, mikä on ihmisen tarkotus ja onni, todellakaan ei voi arvostella tieteitä ja taiteita.

Ja senvuoksi ei myöskään voi olla tieteellistä tutkimusta, sillä tieteiden tutkimuksen esineitä on lukematon joukko — sanon "lukematon" sanan täydessä merkityksessä.

Ilman tietoa siitä, mikä on kaikkien ihmisten tarkotus ja onni, tulevat kaikki muut tieteet ja taiteet, niinkuin ne ovat meillä jo tulleetkin, joutavaksi ja vahingolliseksi huvitukseksi. Ihmiskunta on kauan elänyt, eikä koskaan ole elänyt ilman tiedettä siitä, mikä on ihmisten tarkotus ja onni, vaikkakin tiede ihmisten onnesta pintapuolisesta tutkijasta näyttää olevan erillainen buddhalaisilla, bramiineilla, juutalaisilla, kristityillä, konfutsialaisilla, Laodsen seuraajilla. Missä vaan on villistä tilasta pois kehittyneitä ihmisiä, näemme tuon tieteen, ja sittenkin meidän aikamme ihmiset yhtäkkiä päättävät, että juuri tuo tiede, joka tähän asti on ollut kaikkien ihmistietojen johtajana, onkin kaikelle esteenä.

Ihmiset rakentavat rakennuksia, ja yksi rakennusmestari on tehnyt yhden piirustuksen, toinen toisen, kolmas kolmannen. Piirustukset ovat vähän erillaisia, mutta ne ovat oikeita, niin että jokainen voi nähdä, että, jos kaikki tehdään piirustuksen mukaan, rakennus tulee rakennetuksi.

Semmoisia rakennusmestareita ovat Konfucius, Buddha, Mooses, Kristus.

Yhtäkkiä tulee ihmisiä, jotka vakuuttavat pääasian olevan, ettei pidä olla mitään piirustusta, ja että on rakennettava noin vaan, silmämäärällä. Ja tuota "noin vaan" nämä ihmiset nimittävät kaikkein täsmällisimmäksi tieteelliseksi tieteeksi, niinkuin paavia nimitetään kaikkein pyhimmäksi. Ihmiset kieltävät kaiken tieteen, itse tieteen ytimen — ihmisten tarkotuksen ja onnen määrittelemisen, ja tätä tieteen kieltämistä he nimittävät tieteeksi. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on heidän keskuudessaan syntynyt suuria neroja, jotka taistellessaan järjen ja omantunnon vaatimusten kanssa ovat koittaneet ratkaista kysymystä, mikä on sekä minun, että jokaisen ihmisen tarkotus ja onni.

Mitä tahtoo minulta ja jokaiselta ihmiseltä se voima, joka on minut luonut ja minua johtaa? Ja mitä on minun tekeminen tyydyttääkseni minussa olevia persoonallisen ja yhteisen onnen vaatimuksia?

He ovat kysyneet itseltään: minä olen kokonaisuus ja osa jostakin äärettömästä, ijankaikkisesta; mimmoinen on minun suhteeni samallaisiin osiin — ihmisiin ja tuohon kokonaisuuteen?

Ja omantunnon äänestä, järjestä ja siitä, mitä heille ovat puhuneet ennen eläneet ihmiset ja heidän aikalaisensa, jotka ovat kysyneet samaa, ovat nämä suuret opettajat johtaneet oppinsa, yksinkertaiset, selvät, kaikille ymmärrettävät ja mahdolliset täyttää.

Semmoisia ihmisiä on ollut eri kykyisiä. Semmoisia on maailma täynnään.

Kaikki elävät ihmiset kysyvät: mitenkä on persoonallisen onnen vaatimus sovitettava omantunnon ja järjen kanssa, jotka vaativat ihmisten yhteistä onnea? Ja tästä yhteisestä työstä kehittyy vähitellen, mutta keskeytymättä, uudet järjen ja omantunnon vaatimuksia lähempänä olevat elämän muodot.

Yhtäkkiä ilmestyy uusi ihmissääty, joka sanoo: kaikki tuo on joutavaa, kaikki se on hyljättävä. Se on deduktiivinen ajatustapa (mikä ero on deduktiivisen ja induktiivisen tavan välillä, sitä ei kukaan koskaan ole voinut ymmärtää), se on teoloogisen ja metafyysisen aikakauden menettelytapoja. Kaikki se, minkä ihmiset ymmärtävät sisällisen kokemuksen kautta ja ilmoittavat toinen toiselleen elämänsä lain tietoisuudesta, kaikki, minkä maailman alusta ovat tehneet tällä tiellä ihmiskunnan suurimmat nerot, kaikki se on joutavaa ja merkityksetöntä.

Tämä uusi oppi sanoo näin: sinä olet elimistön solu, ja sinun järjellisen toimintasi tehtävä on määritellä funktsionaalinen toimintasi. Määritelläksesi taas tuon funktsionaalisen toimintasi sinun täytyy tehdä havaintoja ulkopuolella itseäsi. Se, että sinä olet solu, joka ajattelee, kärsii, puhuu, ymmärtää, ja että sinä senvuoksi voit toiselta samallaiselta solulta kysyä, samoinko se kärsii, iloitsee, tuntee kuin sinäkin, täten vielä tarkistaen omaa kokemustasi; se että sinä voit käyttää hyväksesi sitä, mitä ennen eläneet, kärsivät, ajattelevat ja puhuvat solut ovat kirjoittaneet muistiin tästä aineesta; se, että sinulla on miljooneja soluja, jotka myöntymällä edellisten ajatuksiin vahvistavat sinun havaintojasi; se, että sinä itse olet elävä solu, joka aina välittömän sisällisen kokemuksen kautta tunnet, josko sinun funktsionaalinen toimintasi on oikea tai ei, — kaikki se ei merkitse mitään, kaikki se on kelvotonta, väärää menettelytapaa. Oikea, tieteellinen menettelytapa on tämmöinen: jos sinä tahdot tietää, mikä on sinun funktsionaalinen toimintasi, s.o. mikä on sinun tarkotuksesi ja onnesi, ja koko ihmiskunnan ja koko maailman tarkotus ja onni, niin ennen kaikkea sinun täytyy heretä kuuntelemasta omantuntosi ja järkesi ääntä ja vaatimuksia, jotka puhuvat sinussa ja sinun kaltaisissasi, sinun täytyy heretä uskomasta kaikkea sitä, mitä ovat puhuneet ihmiskunnan suuret opettajat järjestään ja omasta tunnostaan, pitää kaikkea sitä joutavana ja alottaa kaikki alusta. Ja voidaksesi ymmärtää kaikki sinun täytyy mikroskoopilla tarkastella ameebien ja solujen liikkeitä lapamadossa, tai vielä mukavampaa on uskoa kaikkea sitä, mitä sinulle sanovat tästä erehtymättömyyden valtakirjalla varustetut ihmiset. Tarkastellessasi näitten ameebien ja solujen liikkeitä, tai lukiessasi siitä, mitä muut ovat nähneet, on sinun otaksuttava näillä soluilla olevan inhimillisiä tunteita ja mietteitä siitä, mitä he haluavat, mihin pyrkivät ja mihin ovat tottuneet; ja näistä havainnoista (joissa joka sanassa on ajatus- tai lausevirhe) on analogian mukaan päätettävä, mitä sinä olet, mikä on sinun tarkotuksesi ja mikä on sinun ja toisten kaltaisesi solujen onni. Ymmärtääksesi itseäsi sinun täytyy tutkia ei ainoastaan lapamatoa, jonka sinä näet, vaan myöskin mikroskoopillisia olioita, joita sinä tuskin näet, ja vielä toisten olioitten muuttumista toisiksi, jota ei kukaan koskaan ole nähnyt, etkä sinäkään koskaan tule näkemään. Sama on laita taiteenkin. Taide on siellä, missä on ollut tositiedettä, aina ollut ihmisen tarkotusta ja onnea koskevan tiedon ilmaisuna. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, ovat he eri tietojen ilmaisuista erottaneet tärkeimmän ilmaisun — tiedon tarkotuksesta ja onnesta, ja tämän tiedon ilmaisuna onkin ollut taide ahtaassa merkinnössä. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on ollut myöskin noita erityisen herkkiä ja oppia ihmisen tarkotuksesta ja onnesta ymmärtäviä sieluja, jotka kanteleilla ja kitaroilla, kuvin ja sanoin ovat ilmaisseet inhimillistä taisteluaan valhetta vastaan, joka on eksyttänyt heitä pois tarkotuksestaan, kärsimyksiään tässä taistelussa, toiveitaan hyvän voitosta, epätoivoansa pahuuden voiton ja innostustansa tuon lähenevän onnen johdosta.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, ei tositaiteella, sillä, jota ihmiset ovat pitäneet suuressa arvossa, ole ollut merkitystä muuna kuin tiedon ilmaisuna ihmisen tarkotuksesta ja onnesta.

Aina ja viime aikoihin asti on taide palvellut oppia elämästä — sitä, joka sittemmin nimitettiin uskonnoksi, ja ainoastaan silloin se oli sitä, mitä ihmiset pitivät niin suuressa arvossa. Mutta niin pian kuin tarkotusta ja onnea koskevan tieteen sijalle tuli tiede, joka koski kaikkea, mikä vaan päähän juolahti, niin pian kuin tiede kadotti tarkotuksensa ja merkityksensä, ja todellista tiedettä alettiin ylenkatseellisesti nimittää uskonnoksi, lakkasi taide olemasta tärkeänä inhimillisenä toimintana.

Niin kauan kuin kirkko opetti tarkotuksesta ja onnesta, palveli taide kirkkoa ja oli tositaidetta, mutta niin pian kuin taide luopui kirkosta ja alkoi palvella tiedettä, joka taas palveli mitä sattui, kadotti taide merkityksensä ja — huolimatta vanhalta muistilta esiintuomista oikeuksistaan sekä järjettömästä, kutsumuksensa unohtamista, todistavasta vakuutuksesta, että taide palvelee taidetta — muuttui ammatiksi, joka tuottaa ihmisille hauskuutta ja ehdottomasti liittyy koreograafiseen, kulinaariseen ja kosmeetiseen taiteeseen, joitten harjoittajat yhtä suurella oikeudella nimittävät itseänsä taiteilijoiksi kuin runoilijat, maalarit ja soittotaiteilijat meidän aikanamme.

Kun katsahtaa taaksensa, niin näkee, että tuhannen vuoden kuluessa miljaardien ihmisten joukosta eroittuu kymmenkunta Konfucioita, Buddhoja, Soloneja, Sokrateita, Salomoita, Homeroja, Esaijoja, Davideja. Harvoin niitä näkyy esiintyvän ihmisten joukossa, vaikka niitä ennen aikaan ilmestyi ei ainoastaan yhdestä säädystä, vaan kaikkien ihmisten keskuudesta. Harvinaisia näkyvät olevan nuo tosioppineet, taiteilijat, henkisen ravinnon tuottajat. Eikä ihmiskunta suotta ole asettanut heitä niin korkealle. Mutta nyt on tultu niin pitkälle, että kaikki nuo entiset suuret tieteen ja taiteen työmiehet ovat jo meille tarpeettomia. Nykyään saattaa tieteen ja taiteen työmiehiä työnjaon lain mukaan tehdä tehtaissa, ja yhdessä vuosikymmenessä me otamme tehdäksemme enemmän tieteen ja taiteen neroja, kuin mitä on syntynyt maailman alusta asti.

Nykyään on olemassa oppineitten ja taiteilijoitten ammattikunta, joka uudenaikaisella tavalla valmistaa koko sen henkisen ravinnon, mitä ihmiskunta tarvitsee.

Ja tätä ravintoa on valmistettu niin paljon, ettei vanhoja, entisiä ihmisneroja, ei muinaisajan eikä myöhempiäkään, tarvitse enään muistellakaan, — se kaikki on ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden toimintaa, joka on pois pyyhittävä. Todellinen järjellinen työ on alkanut noin 50 vuotta sitten. Ja näiden 50 vuoden kuluessa olemme me tehneet niin monta suurta miestä, että niitä yhdessä ainoassa saksalaisessa yliopistossa on enemmän kuin koko maailmassa tähän asti on ollut. Tieteitä olemme tehneet niin paljon — niitä kun on niin helppo tehdä — ettei yksi ihminen voi niitä kaikkia tuntea, eipä edes saada päähänsä kaikkia olemassa olevien tieteiden nimityksiäkään. Nimityksistäkin ja tulisi paksu sanakirja, ja joka päivä tehdään yhä uusia tieteitä.

Tehty on hyvin paljon, siihen tapaan kuin teki muuan virolainen opettaja, joka opetti tilanhaltijan lapsille ranskankielen asemesta vironkieltä. Me olemme oppineet paljon, mutta onnettomuus on vaan siinä, etteivät muut, kuin me itse, mitään siitä ymmärrä, vaan pitävät sitä mihinkään kelpaamattomana loruna.

Mutta onhan siihenkin selitys: ihmiset eivät käsitä tieteellisen tieteen tuottamaa hyötyä, sillä he ovat teoloogisen aikakauden tietojen vaikutuksen alaisina, sen typerän aikakauden, jolloin koko kansa, sekä juutalaisilla, kiinalaisilla, intialaisilla että kreikkalaisilla, ymmärsi kaikki, mitä heille puhuivat suuret opettajat.

Mutta johtuipa se mistä hyvänsä, asia on niin, että tieteet ja taiteet ovat aina olleet olemassa ihmiskunnassa, ja silloin, kun ne todella ovat olleet olemassa, ovat ne olleet tarpeellisia ja kaikille ymmärrettäviä.

Me teemme jotakin, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, mutta sitä ei meillä ole oikeutta nimittää tieteeksi ja taiteeksi.