Mitä meidän siis on tekeminen?

by graf Leo Tolstoy

XXXVIII.

Mitä siis on tekeminen? Mitä on meidän tekeminen?

Tätä kysymystä, joka sisältää myöskin tunnustuksen, että meidän elämämme on huono ja väärä, ja samalla väitteen, ettei sitä kumminkaan voi muuttaa, tätä kysymystä olen kuullut ja kuulen joka taholta. Senvuoksi olen valinnutkin tämän kysymyksen kirjani otsakirjoitukseksi.

Minä olen kertonut kärsimyksistäni, etsimisestäni ja siitä, miten tämän kysymyksen ratkaisin. Minä olen samallainen ihminen kuin kaikki muutkin, ja jos jossakin suhteessa eroan meidän piirimme tavallisesta ihmisestä, niin on se pääasiallisesti siinä, että olen enemmän kuin tavallinen ihminen palvellut ja hemmotellut maailman väärää oppia, enemmän saanut hyväksymistä vallitsevan opin tunnustajilta ja senvuoksi enemmän kuin muut turmeltunut ja tieltä eksynyt.

Senvuoksi luulen itselleni löytämäni kysymyksen ratkaisun tyydyttävän kaikkia vilpittömiä ihmisiä, jotka tekevät saman kysymyksen. Kysymykseen: mitä on tehtävä? vastasin ensiksikin: oltava valehtelematta sekä ihmisten että itsensä edessä, oltava pelkäämättä totuutta, veipä se minne hyvänsä. Me kaikki tiedämme, mitä merkitsee valehteleminen ihmisten edessä, mutta siitä huolimatta herkeämättä valehtelemme aamusta iltaan: käsken sanoa, etten ole kotona, vaikka olen kotona, sanon olevani hyvin iloinen, vaikken ollenkaan ole iloinen, käytän toisesta sanaa kunnioitettava, vaikken ollenkaan häntä kunnioita, sanon, ettei minulla ole rahaa, vaikka on j.n.e., j.n.e. Me pidämme valhetta ihmisten edessä, varsinkin eräänlaista valhetta, pahana, mutta valhetta itsemme edessä emme pelkää, ja kuitenkaan ei pahinkaan, suoranaisinkaan valhe ihmisten edessä ole seurauksiensa puolesta mitään verraten siihen valheeseen itsemme edessä, johon perustamme koko elämämme.

Juuri tästä valheesta on meidän luopuminen, kyetäksemme vastaamaan kysymykseen: mitä on tekeminen?

Mitenkä voinkaan vastata tähän kysymykseen, kun kaikki, mitä teen, koko elämäni perustuu valheeseen, jota koetan väittää totuudeksi sekä toisten että itseni edessä? Olla valehtelematta tässä merkinnössä on samaa kuin olla pelkäämättä totuutta, olla keksimättä ja hyväksymättä muitten keksimiä verukkeita peittääkseen itseltään järjen ja omantunnon johtopäätöksiä, olla pelkäämättä erota kaikista muista ja jäädä yksin järkensä ja omantuntonsa kanssa, olla pelkäämättä sitä asemaa, johon totuus vie, lujasti uskoen, että se asema, johonka totuus ja omatunto vievät, olipa se miten kummallinen tahansa, ei voi olla huonompi sitä, joka perustuu valheeseen. Olla valehtelematta meidän etuoikeutettujen, henkisen työn ihmisten asemassa on samaa kuin olla pelkäämättä joutua tilinteossa tappiolle. Saattaa olla, että olen jo niin paljon velkaa, etten suoriudukaan. Mutta olipa velka miten suuri tahansa, aina on parempi tehdä tili, kuin olla sitä tekemättä; olipa sitä ehtinyt väärällä tiellä kuinka pitkälle hyvänsä, aina on parempi pysähtyä, kuin jatkaa matkaansa.

Kaikki asiat tulevat aina suoremmin ja pikemmin ratkaistuksi totuuden, kuin valheen kautta. Valhe toisten edessä ainoastaan hämmentää asiaa ja viivyttää ratkaisua, mutta valhe itsensä edessä, joka asetetaan totuuden sijaan, tuhoaa koko ihmisen elämän.

Jos ihminen, astuttuaan väärälle tielle, pitää sitä oikeana, niin joka hänen askeleensa tällä tiellä vie hänet yhä kauemmaksi päämäärästä. Jos ihminen, joka kauan on kulkenut väärää tietä, itse huomaa, tai muilta kuulee tämän tien olevan väärän, mutta säikähtäen sitä ajatusta, että hän on niin kauas syrjään joutunut, koettaa itselleen vakuuttaa tätäkin tietä pääsevänsä perille, niin hän ei milloinkaan perille pääse. Jos ihminen säikähtää totuutta ja, nähtyään sen, ei sitä tunnusta, vaan tunnustaa valheen totuudeksi, niin ei hän koskaan saa tietää, mitä hänen on tekeminen.

Me, ei ainoastaan rikkaat, vaan etuoikeutetut, n.k. sivistyneet, olemme niin kauas joutuneet väärällä tiellä, että me tarvitsemme joko suurta päättäväisyyttä tai hyvin suuria kärsimyksiä väärällä tiellä, tullaksemme tajuihimme ja tunnustaaksemme sen valheen, jolla elämme.

Minä huomasin elämämme valheen niitten kärsimysten kautta, joihin minut vei väärä tie, ja tunnustettuani tämän tien vääräksi oli minulla rohkeutta mennä ensin vaan ajatuksissani sinne, minne minua vei järki ja omatunto, tekemättä itselleni selvää siitä, mihin jouduin. Ja minä tulin palkituksi tästä rohkeudestani. Kaikki monimutkaiset, hajanaiset, sekavat, järjettömät elämän ilmiöt, joita ympärilläni näin, selvenivät yhtäkkiä, ja minun ennen niin kummallinen ja vaikea asemani näitten ilmiöitten keskellä tuli yhtäkkiä luonnolliseksi ja helpoksi. Tuossa uudessa asemassani selveni aivan täydellisesti minun toimintani, — ei ollenkaan se, jota ennen olin ajatellut, vaan uusi, jossa oli paljon enemmän levollisuutta, rakkautta ja iloa. Se, mikä ennen minua peloitti, alkoi nyt minua viehättää.

Ja sen vuoksi luulen, että se, joka vilpittömästi kysyy: mitä on tekeminen? ja, tähän kysymykseen vastatessaan, ei valehtele itsensä edessä, vaan menee sinne, minne vie häntä järki, se on jo ratkaissut kysymyksen. Jos ei hän vaan valehtele itsensä edessä, niin hän huomaa, mitä, missä ja miten on tekeminen. Ainoa, mikä voi haitata häntä tien löytämisessä, on väärä ja liian korkea käsitys omasta itsestään ja asemastaan. Niin oli laita minun, jonka vuoksi toinen, edellisestä johtuva vastaus kysymykseen: mitä on tekeminen? — oli minulle se, että minun oli tehtävä katumus sanan täydessä merkityksessä, s.o. kokonaan muutettava käsitys asemastani ja toiminnastani: herettävä luulemasta toimintaani hyödylliseksi ja tunnustettava se vahingolliseksi ja joutavaksi, sivistyksen asemesta nähtävä itsessäni sivistymättömyyttä, hyvyyden ja siveellisyyden asemesta pahuutta ja siveettömyyttä, ylevyyden asemesta alhaisuutta.

Sanoin, että, paitsi valheesta luopumista, minun piti vielä tehdä katumus, sillä, vaikka toinen seikka johtuukin toisesta, väärä käsitys suuresta merkityksestäni oli siihen määrin minuun pinttynyt, etten nähnyt suurinta osaa valheestani niin kauan kuin en ollut vilpittömästi katunut, luopunut itselleni muodostamastani väärästä käsityksestä. Vasta sitten kun tein katumuksen, s.o. herkesin pitämästä itseäni erikoisena ihmisenä ja aloin pitää itseäni samallaisena ihmisenä kuin kaikki muutkin, vasta silloin tieni minulle selveni.

Ennen en voinut vastata kysymykseen: mitä on tekeminen? — senvuoksi, että itse kysymyksen muodostin väärin. Niin kauan kuin en ollut katunut, kysyin näin: mikä toiminta on valittava minun, ihmisen, jolla on minun sivistykseni ja luonnonlahjani?

Miten on tällä sivistyksellä ja näillä luonnonlahjoilla korvattava se, mitä olen ottanut ja otan kansalta? Tämä kysymys ei ollut oikea, koska se sisälsi sen väärän käsityksen, että minä muka en ole samallainen ihminen kuin muut, vaan jokin erikoinen, kutsuttu palvelemaan ihmisiä niillä luonnonlahjoilla ja sillä sivistyksellä, jotka olivat 40 vuotisen harjoituksen tuloksena. Minä tein itselleni kysymyksen, mutta itse asiassa vastasin siihen jo edeltäpäin siten, että edeltäpäin määrittelin sen minulle miellyttävän toiminnan laadun, jolla olin kutsuttu ihmisiä palvelemaan. Oikeastaan kysyin: mitenkä on minun, semmoisen erinomaisen kirjailijan, jolla on niin paljon tietoja ja lahjoja, käytettävä niitä ihmisten hyödyksi? Mutta kysymyksen olisi pitänyt kuulua näin: mitä on minun, joka onnettomien olojen kautta olen tullut viettäneeksi parhaat oppivuoteni työhön totuttautumisen asemesta opettelemalla ranskan kieltä, pianon soittoa, kielioppia, maantiedettä, lakitiedettä, runoja, novelleja, romaaneja, filosoofisia teorioja ja sotaharjoituksissa, — mitä on minun, joka elämäni parhaat vuodet olen kuluttanut joutilaissa ja sielua turmelevissa toimissa, — mitä on minun, noista onnettomista entisyyden ehdoista huolimatta, tekeminen palkitakseni niitä ihmisiä, jotka koko tänä aikana ovat minua ruokkineet ja vaatettaneet ja yhä edelleen sitä tekevät? Jos kysymys olisi ollut siinä muodossa, kuin se nyt minun edessäni on sen jälkeen kuin tein katumuksen, niin vastaus olisi ollut helppo: koetettava ennen kaikkea rehellisesti itseäni elättää, s.o. opittava olemaan elämättä toisten hartioilla, ja, sitä oppiessa, joka tilaisuudessa tuotettava hyötyä ihmisille sekä käsillä, jaloilla, aivoilla että sydämmellä, ja kaikella sillä, millä ihmiset vaativat.

Ja senpä vuoksi on meidän piirimme ihmisen tehtävä katumus, karsittava itsestään meihin pinttynyt ylpeys sivistyksestämme, hienoudestamme, lahjoistamme ja tunnustettava, ettei hän ole kansan hyväntekijä, etevä mies, joka hyväntahtoisesti ottaa lahjoittaaksensa kansalle hyödyllisiä keksinnöitään, vaan perin syyllinen, turmeltunut, mihinkään kelpaamaton ihminen, joka tahtoo tehdä parannuksen ja heretä kansaa loukkaamasta ja vahingoittamasta.

Kuulen hyvin usein nuorten miesten, jotka hyväksyvät kielteisen puolen minun mielipiteistäni, kysyvän: mitäs minun sitten on tekeminen? Mitä on tekeminen minun, joka olen lopettanut kurssin yliopistossa tai jossain muussa oppilaitoksessa, ollakseni hyödyllinen?

Nämä nuoret miehet kysyvät, mutta sielussaan on heillä jo päätettynä että heidän saamassaan sivistyksessä on heillä suuri etevämmyys, ja että kansaa palvella he tahtovat juuri tuolla etevämmyydellään. Ja senvuoksi he eivät missään tapauksessa ota arvostellakseen sitä, mitä nimittävät sivistyksekseen, kysyäkseen itseltään: onko se, mitä he nimittävät sivistykseksi, hyvää vai pahaa? Jos he sen tekisivät, niin he ehdottomasti tulisivat pakoitetuiksi hylkäämään sivistyksensä ja alkamaan oppia alusta. Mutta sepä yksin onkin tarpeen.

He eivät mitenkään voi ratkaista kysymystä: mitä on tekeminen, sillä se kysymys ei esiinny heille semmoisena kuin sen pitäisi.

Kysymyksen pitäisi kuulua näin: mitenkä on minun, avuttoman, hyödyttömän ihmisen, joka onnettomien olosuhteitten kautta olen hukannut parhaat oppivuoteni henkeä ja ruumista turmelevaan tieteellisen talmudin oppimiseen, korjattava tämä erehdys ja opittava ihmisiä palvelemaan? Mutta kysymys kuuluu heillä näin: mitenkä on minun, ihmisen, joka on hankkinut itselleen niin paljon oivallisia tietoja, näillä oivallisilla tiedoillani ihmisiä hyödytettävä? Senpä vuoksi ei ihminen milloinkaan voi vastata kysymykseen: mitä on tekeminen, niin kauan kuin ei hän herkeä valehtelemasta itsensä edessä ja tee katumusta. Eikä katumus ole peloittavaa, enempää kuin totuuskaan, vaan on yhtä iloista ja hedelmällistä. Pitää vaan tunnustaa totuus kokonaan ja katua täydellisesti, ymmärtääkseen, ettei oikeuksia, etevämmyyttä, erikoisuutta ole elämässä kellään, eikä voi olla, vaan velvollisuuksia on loppumattomasti ja rajattomasti, ja että ihmisen ensimäinen epäilemätön velvollisuus on osanotto taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten elämän puolesta.

Tämäpä ihmisen velvollisuuden tunnustaminen onkin pääasia kolmannessa vastauksessa kysymykseen: mitä on tekeminen?

Minä koetin olla itseni edessä valehtelematta, minä koetin karsia itsestäni viimeisetkin jäännökset sivistystäni ja lahjojani koskevasta väärästä käsityksestäni ja katua, mutta kysymystä ratkaistessani asettui tielleni uusi vaikeus: tehtäviä oli niin paljon kaikenlaisia, että oli tarpeen neuvo, mitä nimenomaan oli tehtävä. Ja vastauksen tähän kysymykseen sain, kun vilpittömästi kaduin sitä pahaa, jossa elin. Mitä on tekeminen? — kysyvät kaikki ja kysyin minäkin niin kauan kuin, luullen suuria kutsumuksestani, olin näkemättä sitä, että minun ensimäinen ja tinkimätön velvollisuuteni oli itse itseäni ruokkia, vaatettaa, rakentaa huoneitani ja niitä lämmittää, sekä tässä asiassa palvella muita, sillä siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa, on tämä ollut jokaisen ihmisen ensimäinen ja tinkimätön velvollisuus.

Tässä työssä yksin ihminen täysin tyydyttää luontonsa ruumiillisia ja henkisiä vaatimuksia: itsensä ja omaistensa ruokkiminen, vaatettaminen ja varjeleminen on ruumiillisten tarpeiden tyydyttämistä, sen tekeminen toisille ihmisille on henkisen tarpeen tyydyttämistä.

Kaikki muu ihmisen toiminta on vasta silloin laillista, kun tämä ihmisen ensimäinen tarve on tyydytetty.

Otaksuipa ihminen kutsumuksensa olevan minkä tahansa: toisten ihmisten hallitsemisen, kansalaistensa puolustamisen, jumalanpalvelusten pitämisen, toisten opettamisen, keinojen keksimisen elämän sulostuttamiseksi, maailman lakien löytämisen, ikuisten totuuksien esittämisen taiteellisissa kuvissa, — niin järjelliselle ihmiselle on hänen velvollisuutensa ottaa osaa taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten elämän ylläpitämiseksi aina oleva kaikkein ensimäisenä ja epäilemättömimpänä. Se on sitä oleva jo senvuoksi, että ihmisille on kaikkein tarpeellisinta heidän elämänsä ja niinmuodoin, suojellakseen ja opettaakseen ihmisiä ja tehdäkseen heidän elämänsä miellyttävämmäksi, täytyy suojella itse elämää, mutta minun poisjäämiseni taistelusta, toisten työn hyväkseen käyttäminen on toisten elämän hävittämistä.

Niin ollen on järjetöntä ja mahdotonta palvella ihmisten elämää sitä hävittämällä.

Luopumista taistelusta luonnon kanssa seuraa aina välttämätön rangaistus — joko ruumiillisen tai järjellisen elämän turmio. Jos ihminen, eläen yksin, vapauttaa itsensä velvollisuudesta taistella luonnon kanssa, niin hän saa heti sen rangaistuksen, että hänen ruumiinsa kuihtuu. Jos taas ihminen vapauttaa itsensä tästä velvollisuudesta pakoittamalla toisia sitä täyttämään ja turmellen heidän elämäänsä, niin hän heti saa sen rangaistuksen, että hänen järjellinen elämänsä, s.o. elämä, jolla on järjellinen tarkotus, häviää.

Minun entinen elämäni oli minut siihen määrin turmellut, meidän maailmassamme on tuo ensimäinen ja epäilemätön Jumalan tai luonnon laki niin salattu, että minusta näytti kummalliselta, peloittavalta, jopa häpeälliseltäkin tuon lain täyttäminen, ikäänkuin voisi olla kummallista, peloittavaa ja häpeällistä ikuisen epäilemättömän lain täyttäminen, mutta ei siitä luopuminen. Ensin minä kuvailin, että tämän asian toimeenpanemiseen tarvittiin jotakin erityistä toimenpidettä, samanmielisten yhdistymistä, perheen suostumusta, maalle muuttoa. Sitten ikäänkuin hävetti herättää ihmisten huomiota ryhtymällä semmoiseen meikäläisissä oloissa tavattomaan työhön, kuin ruumiillinen työ, enkä tiennyt miten alkaa.

Mutta kun vaan ymmärsin, ettei mitään erityistä toimintaa ollut keksittävä, vaan että oli ainoastaan palaaminen väärästä asemasta, jossa ennen olin ollut, luonnolliseen, että oli ainoastaan oikaistava se valhe, jossa olin elänyt, niin kaikki nuo vaikeudet katosivat.

Mitään erityisiä toimenpiteitä tai toisten suostumusta ei koskaan tarvita, sillä aina, olinpa missä asemassa hyvänsä, on ihmisiä, jotka ruokkivat, vaatettavat ja suojelevat paitsi itseänsä myöskin minua, ja kaikkialla kaikissa olosuhteissa voin tehdä sitä itse itselleni ja heille, jos minulla riittää siihen aikaa.

Tuntea taas väärää häpeän tunnetta harjoittaessani tavatonta ja ihmisille ikäänkuin outoa työtä en myöskään voi, sillä, ellen tuota työtä tee, täytyy minun tuntea todellista häpeän tunnetta. Ja päästyäni tähän tietoisuuteen ja sen käytännölliseen johtopäätökseen tulin täysin palkituksi siitä, etten pelännyt järjen johtopäätöksiä, vaan menin sinne, minne ne minua veivät.

Tultuani tähän käytännölliseen johtopäätökseen minua hämmästytti, mitenkä helppoa ja yksinkertaista oli nyt ratkaista kaikki ne kysymykset, jotka ennen olivat näyttäneet minusta niin vaikeilta ja monimutkaisilta.

Kysymykseen: mitä on tekeminen? — tuli mitä selvin vastaus: ennen kaikkea sitä, mitä itse tarvitsen ja mitä itse voin tehdä — laittaa teeni, lämmittää uunini, tuoda juomaveteni, puhdistaa vaatteeni.

Kysymykseen: eikö se tule näyttämään kummalliselta ihmisten silmissä? — tuli vastaus, että se kummalliselta näyttäminen kestää vaan viikon ajan, mutta sitten tulee näyttämään kummalliselta palaaminen entisiin olosuhteisiin.

Kysymykseen: onko tarpeen järjestää tuo ruumiillinen työ perustamalla yhdyskunta maalle? — tuli vastaus, että kaikki se on tarpeetonta, että työ, jos sen tarkotuksena ei ole pyrkiminen joutilaisuuteen ja toisten työn hyväkseen käyttämiseen, niinkuin on rahaa kokoavien ihmisten työ, vaan tarpeitten tyydyttäminen, — itsestään vetää ihmistä kaupungista maalle, sinne, missä tuo työ on kaikkein hedelmällisin ja iloisin.

Minkäänlaista yhdyskuntaa ei tarvitse muodostaa senvuoksi, että työtä tekevä ihminen itsestään liittyy olemassa olevaan työtä tekevien ihmisten yhdyskuntaan.

Kysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ vaadi koko minun aikaani ja eikö se riistä minulta mahdollisuutta siihen henkiseen toimintaan, jota rakastan, johon olen tottunut ja jota, epäilyksen hetkinä, en pidä hyödyttömänä? — tuli mitä odottamattomin vastaus. Henkisen toiminnan tarmo kasvoi tasaisesti, vapautuen kaikesta turhasta, sitä myöten kuin ponnistin ruumiillisia voimiani.

Käytettyäni ruumiilliseen työhön 8 tuntia, — sen ajan päivästä, joka ennen minulta kului taistelussa ikävää vastaan, — jäi minulle vielä toiset 8 tuntia, joista tarvitsin olosuhteitteni mukaan ainoastaan 5 henkistä työtä varten. Siis jos minä, varsin tuottelias kirjailija, joka melkein 40 vuoteen en ollut mitään muuta tehnyt kuin kirjoittanut, ja saanut kirjoitetuksi 300 painoarkkia, — jos minä olisin kaikki nämä 40 vuotta tehnyt ruumiillista työtä työväen kanssa, niin käyttämällä, lukuunottamatta talvi-iltoja ja joutopäiviä, lukemiseen ja opiskelemiseen 5 tuntia päivässä ja kirjoittamiseen ainoastaan juhlapäiviä, ja saaden valmiiksi kaksi sivua päivässä, olisin saanut kirjoitetuksi nuo 300 arkkia 14 vuodessa.

Tässä oli siis kysymys mitä yksinkertaisimmasta aritmeetisestä laskusta, jonka voi suorittaa seitsenvuotias poika, mutta jota en minä tähän asti ollut kyennyt suorittamaan. Vuorokaudessa on 24 tuntia, me nukumme 8 tuntia, siis jää 16. Jos kuka hyvänsä käyttää henkiseen työhön 5 tuntia päivässä, niin hän tekee hirmuisen paljon. Mihinkäs sitten käytetään jälellä olevat 11 tuntia?

Tulin huomaamaan, että ruumiillinen työ ei ainoastaan ole estämättä henkistä toimintaa, vaan edistää ja kehittää sitä.

Kysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ riistä minulta monta viatonta hauskuutta, joita ihminen tarvitsee, niinkuin taidenautintoa, tietojen hankkimista, seurustelua ihmisten kanssa, ja yleensä elämän onnea? — tuli vastaukseksi: päinvastoin, mitä enemmän jännitetty oli työ, mitä enemmän se lähestyi karkeinta maatyötä, sitä enemmän sain nautintoa, tietoja, ja sitä läheisempään yhteyteen tulin ihmisten kanssa, sitä enemmän saavutin elämän onnea.

Kysymykseen (jota niin usein olen kuullut ihmisiltä, jotka eivät ole aivan vilpittömiä): mitä tuloksia voi olla semmoisesta mitättömästä pisarasta meressä, kuin on minun osanottoni ruumiilliseen työhön kuluttamani työn meressä? — tuli niinikään mitä kummallisin ja odottamattomin vastaus.

Minun tarvitsi ainoastaan tehdä ruumiillinen työ totutuksi tavaksi elämässäni, niin heti suurin osa vahingollisista, kalliista tottumuksistani ja vaatimuksistani, joita minulla oli ruumiillisen joutilaisuuteni aikana, itsestään ilman vähintäkään ponnistusta minun puoleltani minulta unohtuivat. Puhumattakaan tavasta muuttaa päivä yöksi ja päinvastoin, vuoteesta, puvusta, määrätystä puhtaudesta, jotka ovat suorastaan mahdottomia ja epämukavia ruumiillista työtä tehdessä, itse ravintokin, ravinnon laatu kokonaan muuttui.

Imelän, rasvaisen, höystetyn, erikoisen asemesta, jota ennen teki mieli, kaipasi nyt eniten kaikkein yksinkertaisinta ravintoa: kaalilientä, puuroa, hapanleipää.

Niin että, puhumattakaan yksinkertaisten, vähään tyytyvien työmiesten esimerkin tekemästä vaikutuksesta, itse tarpeetkin huomaamattomasti muuttuivat työteliään elämän kautta, niin että minun ruumiillisen työn pisarani, sitä myöten kuin totuin ja opin työhön, tuli huomattavammaksi. Sitä myöten kuin työni tuli hedelmällisemmäksi, aloin yhä vähemmän vaatia toisten työtä, ja elämäni alkoi luonnollisesti, ilman ponnistuksia ja puutteenalaisuutta lähestyä semmoista yksinkertaista elämää, jommoista en voinut uneksiakaan silloin kun en täyttänyt työnlakia. Huomasin, että ne vaatimukseni, joitten tyydyttäminen kysyi enin varoja — nimittäin kunnianhimon ja ikävän haihduttamisen — johtuivat suoranaisesti joutilaasta elämästä.

Ruumiillista työtä tehdessä ei ollut sijaa kunnianhimolle, eikä ikävän haihduttamisen tarvetta, koska aika kului hauskasti. Ja työstä väsyttyä oli tavallinen lepo teetä juoden, kirjan ääressä, keskustellen omaisten kanssa, verrattoman paljon hauskempaa kuin teatteri, kortinpeli, konsertit, suuri seura, — kaikki nuo asiat, jotka maksavat niin paljon.

Kysymykseen, eikö tuo outo työ vahingoita terveyttä, joka on välttämätön ihmisiä palveltaessa, vastaan, vastoin kuuluisien lääkärien väitteitä, että muka kovasta ruumiillisesta työstä, varsinkin minun iälläni, voi olla vahingollisia seurauksia (ja että parempi on voimistelu, hierominen y.m., jotka korvaavat luonnolliset elämän ehdot), — että mitä enemmän jännitetty oli työ, sitä voimakkaammaksi, reippaammaksi, iloisemmaksi ja hyväntahtoisemmaksi tunsin itseni. Niin että näytti epäilemättömältä, että aivan samoin kuin kaikki nuo ihmisjärjen keksinnöt: sanomalehdet, teatterit, konsertit, vierailut, tanssiaiset, kortinpeli, aikakauskirjat, romaanit eivät ole mitään muuta kuin keinoja ylläpitää ihmisen henkistä elämää ulkopuolella sen luonnollisia toisten hyväksi tehtävän työn ehtoja, kaikki terveyshoidolliset ja lääkeopilliset ihmisjärjen keksinnöt ruuan, juoman, asunnon, ilmanvaihdon, lämmityksen, vaatetuksen, lääkkeitten, vesien, hieromisen, voimistelun, sähkö- ynnä muitten parannustapojen alalla ovat vaan keinoja ylläpitää ihmisen ruumiillista elämää ulkopuolella sen luonnollisia työn ehtoja, ovat vaan yrityksiä umpeen suljetussa asunnossa kemiallisten laitosten, veden haihtumisen avulla saada aikaan kasveille niin hyvää ilmaa kuin mahdollista. Mutta tarvitsee vaan avata akkuna, tarvitsee vaan menetellä niin, kuin on luontaista ei ainoastaan ihmiselle, vaan eläimellekin — että se tarmon varasto, joka on kokoontunut ravinnon nauttimisen kautta, pääsisi purkautumaan ruumiillisen työn kautta.

Lääketieteen ja terveyshoidon syvämieliset päätelmät ovat meidän piirimme ihmisille samaa kuin se, mitä mekaanikko keksisi estääkseen lämmitettyä höyrykonetta, joka ei ole käynnissä ja jonka venttiilit ovat tukossa, räjähtämästä.

Ja kun selvästi ymmärsin tämän kaiken, rupesi minua naurattamaan. Monien epäilysten, etsimisien ja pitkällisen ajattelemisen kautta olin tullut siihen totuuteen, että jos ihmisellä on silmät, ne ovat sitä varten, että hän niillä katsoisi, korvat sitä varten, että hän niillä kuulisi, jalat kävelemistä varten ja kädet ja selkä työntekoa varten, ja että, jos ihminen ei käytä näitä jäseniään siihen, mihin ne ovat määrätyt, se on hänelle vahingoksi.

Tulin siihen johtopäätökseen, että meidän, etuoikeutettujen ihmisten, on käynyt niin kuin erään tuttavani oriitten.

Muuan pehtori, joka ei ollut mikään hevosten tuntija, sai isännältään käskyn viedä parhaat oriit hevosmarkkinoille. Hän valitsi parhaat laumasta, pani pilttuuseen ja syötti niitä kauroilla ja juotti. Mutta peläten uskoa kalliita hevosia kenenkään huostaan, hän ei niillä antanut ajaa, ei niitä juoksettanut, eikä edes vienyt ulos tallista. Kaikkien hevosten jalat menivät pilalle ja hevoset tulivat aivan kelvottomiksi.

Samoin on käynyt meidänkin, sillä eroituksella vaan, että hevosia täytyi pitää kiinni sidottuna, kun ei niitä voi millään pettää, mutta meitä pidetään tuossa luonnottomassa ja turmiollisessa tilassa viettelyksien avulla, joihin olemme kietoutuneet kuin kahleisiin. Me olemme laittaneet itsellemme sekä siveelliselle että ruumiilliselle luonnollemme vastaisen elämän ja ponnistamme kaikki järkemme voimat saadaksemme ihmiset vakuutetuksi siitä, että se se juuri onkin todellisinta elämää. Kaikki, mitä nimitämme kulttuuriksi: tieteemme, taiteemme, elämän hauskuuttamiskeksinnöt ovat yrityksiä pettää ihmisen siveellisiä ja luonnollisia vaatimuksia; kaikki, mitä nimitämme terveydenhoidoksi ja lääketaidoksi, ovat yrityksiä pettää ihmisluonnon luonnollisia, ruumiillisia vaatimuksia. Mutta näillä petoksilla on rajansa, ja me olemme menossa niitten yli.

Jos ihmisen todellinen elämä on semmoinen, niin on parempi olla kokonaan elämättä, sanoo vallalla oleva uudenaikaisin Schopenhauerin ja Hartmannin filosofia. Jos elämä on semmoinen, niin on parempi olla elämättä, sanoo etuoikeutetussa luokassa yhä suureneva itsemurhaajain joukko. Jos elämä on semmoinen, niin on tulevaistenkin sukupolvien paras olla elämättä, sanoo tieteen hemmoittelema lääketiede ja sen keksimät keinot naisen hedelmällisyyden hävittämiseksi.

Raamatussa on ilmaistuna ihmisen laki: otsasi hiessä pitää sinun leipääsi syömän ja kivulla pitää sinun lapsesi synnyttämän.

Talonpoika Bondarev, joka kirjoitti siitä kirjoituksen, on osoittanut minulle tämän lauselman viisauden. (Kahdella venäläisellä ajattelevalla ihmisellä on ollut minuun suuri siveellinen vaikutus ja he ovat rikastuttaneet minun ajatustani ja selvittäneet minulle maailmankatsomustani. Nämä ihmiset eivät olleet runoilijoita, oppineita eikä saarnaajia, vaan ne olivat kaksi nykyään elävää talonpoikaa: Sjutajev ja Bondarev. [Nykyään ovat he molemmat jo kuolleet. Suom.]).

Mutta — nous avons changé tout ca — sanoo eräs Molière'n henkilö, puhuessaan puuta heinää lääketieteestä ja väittäessään maksan olevan vasemmalla puolella. Me olemme sen kaiken muuttaneet: ihmiset eivät tarvitse tehdä työtä elättääkseen itseään, sen kaiken ovat tekevät koneet, ja naiset eivät tarvitse synnyttää. Tiede kyllä neuvoo keinot, sillä ihmisiä on muutenkin liian paljon.

Krapivenskin kihlakunnassa kuleksii muuan repaleihin puettu mies. Hän oli ollut sodan aikana viljan ostajana eräällä muonavirkamiehellä. Tultuaan läheisiin tekemisiin virkamiehen kanssa mies kuuluu menettäneen järkensä ja saaneen päähänsä sen ajatuksen, että hänkin, niinkuin herrat, voi olla työtä tekemättä ja saada hänelle tulevan palkan Hänen Majesteetiltaan Keisarilta. Tämä mies sanoo olevansa hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, kaikkien säätyjen sotamuonan hankkija. Hän sanoo läpikäyneensä kaikki arvoasteet ja että hänen on Keisarilta saatava avonainen valtakirja rahain nostamiseen, vaatteet, virkapuvut, hevoset, ajopelit, tee, ruoka, palvelijat y.m.

Kysymykseen: eikö hän haluaisi työtä? — hän aina ylpeästi vastaa: "kiitän paljon, mutta sen kaiken toimittavat kyllä talonpojat".

Kun hänelle sanotaan, että talonpojat myöskin saattavat kieltäytyä työstä, vastaa hän: "talonpojille se ei ole vaikeata. Nykyään on keksitty koneita talonpojille helpotukseksi. Heillä ei ole mitään vaikeuksia". Kun häneltä kysytään, mitä varten hän elää, vastaa hän: "ajan kuluksi".

Minä aina katson tähän ihmiseen, niinkuin peiliin. Minä näen hänessä itseni ja koko säätyni.

Käydä läpi arvoasteet elääkseen ajan kuluksi ja saadakseen avonaisen valtakirjan rahain nostamiseen, samalla kun talonpojat, joilla koneitten keksittyä ei ole mitään vaikeuksia, hoitavat kaikki asiat, — se on täydellinen määritelmä meidän piirimme ihmisten mielettömästä uskosta.

Kun me kysymme: mitä meidän on tekeminen? — niin emmehän me oikeastaan mitään kysy, vaan ainoastaan väitämme, vaikka emme niin avomielisesti kuin hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, ettemme tahdo mitään tehdä.

Se, joka tulee järkiinsä, ei voi sitä kysyä, sillä yhdeltä puolen kaikki, mitä hän käyttää hyväkseen, on tehty ja tehdään ihmiskäsillä, ja, toiselta puolen, niin pian kuin terve ihminen on herännyt ja syönyt, syntyy hänessä heti tarve työntekoon sekä jaloilla, käsillä että aivoilla. Löytääkseen työtä ja sitä tehdäkseen, ei hän tarvitse muuta kuin olla pidättäytymättä. Ainoastaan se, joka pitää työtä häpeällisenä, niinkuin se rouvasihminen, joka pyytää vierastaan olemaan vaivaamatta itseään oven avaamisella ja odottamaan, kunnes palvelija tulee avaamaan, ainoastaan se voi kysyä, mitä on tekeminen. Kysymys ei ole työn löytämisestä — työtä on enemmän kuin kylläksi, vaan kysymys on siitä, että on totuttava pois siitä rikollisesta elämänkäsityksestä, että ihminen syö ja makaa omaksi huvikseen, ja omaksuttava se yksinkertainen ja oikea katsantotapa, jossa kasvaa ja elää työmies, että ihminen ennen; kaikkea on kone, joka viritetään ruualla, että sen vuoksi on häpeällistä ja väärin syödä tekemättä työtä, että syöminen ilman työntekoa on mitä vaarallisin, tulipaloon verrattava tila. Kun vaan on tuo tietoisuus, niin työtäkään ei ole puuttuva, ja työ on oleva aina iloista ja hengen ja ruumiin vaatimuksia; tyydyttävää. Ajattelin asiaa näin: jokaisen ihmisen päivä jakaantuu itse ateriain kautta neljään osaan, eli rupeamaan, niinkuin talonpojat sanovat: 1) aika ennen aamiaista, 2) aamiaisesta päivälliseen, 3) päivällisestä väliateriaan ja 4) väliateriasta illalliseen. Ihmisen toiminta jakaantuu neljään lajiin: 1) jänterevoiman toiminta — työ käsillä, jaloilla, hartioilla, raskas työ, josta hikoo; 2) sormien ja kämmenen toiminta, jossa tulee kysymykseen käsityöammatin näppäryys; 3) järjen ja mielikuvituksen toiminta; 4) toiminta yhteyden ylläpitämisessä toisten ihmisten kanssa. Ja sen hyvän, mikä ihmisellä on käytettävänään, voipi niinikään jakaa neljään lajiin. Joka ihminen käyttää hyväkseen ensiksikin raskaan työn tuotteita: viljaa, karjaa, rakennuksia, kaivoja, j.n.e., toiseksi käsityön tuotteita: vaatteita, jalkineita, huonekaluja j.n.e., kolmanneksi henkisen toiminnan tuotteita: tieteitä, taiteita, ja neljänneksi yhteyttä ihmisten kesken: seurustelua j.n.e. Ja minusta näytti olevan parasta järjestää päivän toimet niin, että harjoittaisi kaikkia neljää ihmisen toimintakykyä ja tuottaisi kaikkia neljää lajia tuotteita, niin että rupeamat olisivat määrätyt: ensimäinen raskaaseen työhön, toinen henkiseen, kolmas käsityöhön ja neljäs seurusteluun ihmisten kanssa. Hyvä on jos siten voi järjestää työnsä, mutta jos ei voi, niin on ainakin tärkeätä, että on tietoisuus työn velvollisuudesta, velvollisuudesta käyttää työhön joka rupeamaa.

Minä huomasin, että silloin vasta lakkaa se väärä työnjako, joka on olemassa meidän yhteiskunnassamme, ja pääsee vallalle se oikea työnjako, joka ei häiritse ihmisen onnea.

Minä, esimerkiksi, olin koko elämänikäni harjoittanut henkistä työtä. Minä olin jakanut työn siten, että pidin kirjoittamista, s.o. henkistä työtä, erikoistoimenani ja muut toimet jätin toisten tehtäviksi. Mutta tämä järjestys, joka näytti henkiselle työlle kaikkein edullisimmalta, olikin juuri sille työlle epäedullinen. Koko elämänaikani minä kirjoitin, ja nukkumisen ja virkistyshetket järjestin tämän erikoistyöni mukaan, enkä mitään muuta työtä tehnyt.

Siitä seurasi ensiksikin se, että havaintojeni ja tietojeni piiri supistui, että minulla usein ei ollut tutkimisen esinettä ja että usein, aikoessani kuvata ihmisten elämää, huomasin tietämättömyyteni, ollen pakoitettu ottamaan oppia, kyselemään toisilta semmoista, mikä jokaiselle ihmiselle, joka ei harjoittanut erikoistyötä, oli tunnettua. Toiseksi, vaikka minä kirjoitin, ei minulla ollut mitään sisällistä tarvetta kirjoittaa, eikä kukaan tahtonut minun kirjoituksiani, s.o. minun ajatuksiani, vaan tarvittiin ainoastaan minun nimeäni aikakauskirjojen menestymistä varten. Minä koetin puristaa itsestäni, minkä voin. Toisinaan en mitään saanut puristetuksi, toisinaan taas jotain hyvin kehnoa, joka ei minua tyydyttänyt, ja tunsin ikävää. Usein meni päiviä ja viikkoja niin, että minä söin, join, makasin, mitään tekemättä, tai tein semmoista, mikä ei ollut kellekään tarpeen, s.o. tein mitä selvintä ja pahinta rikosta, jommoista niin harvoin, tuskin milloinkaan tekee työmiesluokan ihminen. Mutta nyt, kun olin tullut huomaamaan ruumiillisen työn, sekä karkean että käsityön, välttämättömyyden, oli aivan toisin: aikani kului, joskin vaatimattomassa, mutta varmasti hyödyllisessä, hauskassa ja opettavassa työskentelyssä. Ja senvuoksi en jättänyt tätä epäilemättömän hyödyllistä ja iloista työtä ryhtyäkseni erikoistyöhöni muulloin, kuin tuntiessani sisällistä tarvetta ja nähdessäni, että minun kirjailijatyötäni suoranaisesti kaivattiin. Ja tämäpä yksin olikin erikoistyöni hyvyyden ja siis myös hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.

Niinmuodoin niitten ruumiillisten töitten tekeminen, jotka olivat välttämättömiä minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle, ei ainoastaan ollut häiritsemättä minun erikoistoimintaani, vaan oli tämän toiminnan hyvyyden, hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.

Lintu on niin rakennettu, että sen täytyy välttämättömästi lentää, kävellä, nokkia, ja kun se tätä kaikkea tekee, on se tyydytetty, onnellinen, sanalla sanoen se on silloin lintu. Aivan samoin on ihminen ainoastaan silloin tyydytetty, ainoastaan silloin ihminen, kun hän kävelee, liikuttelee, nostelee, työskentelee sormillaan, silmillään, korvillaan, kielellään, aivoillaan.

Ihminen, joka on ymmärtänyt kutsumuksensa työhön, on luonnollisesti pyrkivä siihen työn muutokseen, joka on hänelle luontainen hänen ulkonaisten ja sisällisten tarpeittensa tyydyttämisessä, ja muuttaa tämän järjestyksen ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee itsessään vastustamattoman kutsumuksen johonkin erityiseen työhön ja tätä työtä häneltä vaativat toiset ihmiset.

Työn ominaisuus on semmoinen, että kaikkien ihmisen tarpeitten tyydyttäminen vaatii juuri sitä työn eri lajien vuorottelua, joka tekee työn hauskaksi, eikä raskaaksi. Ainoastaan väärä usko siihen, että työ on kirous, saattoi viedä ihmiset siihen vapautumiseen eräänlaisesta työstä, s.o. toisen työn anastamiseen, jota he nimittävät työnjaoksi.

Me olemme vaan niin tottuneet väärään käsitykseemme työn ominaisuudesta, ja meistä näyttää, että suutarille, koneenkäyttäjälle, kirjanpitäjälle tai soittajalle on edullisempaa vapautua ihmiselle luontaisesta työstä.

Siellä missä ei ole väkivaltaa toisen työn suhteen eikä väärää uskoa joutilaisuuden iloon, ei yksikään ihminen, harjoittaakseen erikoistyötä, vapauta itseään ruumiillisesta työstä, joka on välttämätön hänen tarpeittensa tyydyttämiseksi, sillä erikoistyö ei ole etu, vaan uhraus, jonka ihminen tekee kutsumukselleen ja veljiensä hyväksi.

Maalla asuva suutari, irtautuessaan totutusta, iloisesta työstä pellolla ja ryhtyessään omaan erikoistyöhönsä, paikatakseen tai tehdäkseen kengät naapureille, luopuu iloisesta ja hyödyllisestä työstä pellolla ainoastaan senvuoksi, että hän pitää ammatistaan, tietää, ettei kukaan muu sitä niin hyvin taida, ja että ihmiset tulevat olemaan hänelle kiitollisia. Mutta hänelle ei voi tulla halua koko iäkseen luopua hauskasta työn vaihtelusta. Sama on laita kylänvanhimman, koneenkäyttäjän, kirjailijan, oppineen. Sehän vaan näyttää niin meistä, joilla on turmeltunut käsitys asioista, että, jos tilanomistaja panee konttoristinsa talonpojan työhön, tai ministeri karkoitetaan siirtolaan, heille se tulee rangaistukseksi, vahingoksi. Itse asiassa tehdään heille hyvätyö, s.o. vaihdetaan heidän raskas erikoistyönsä iloiseen vaihtelevaan työhön.

Luonnollisessa yhteiskunnassa on asianlaita aivan toinen. Tiedän erään kunnan, jossa ihmiset itse elättivät itseänsä. Yksi tämän kunnan jäsenistä oli toisia sivistyneempi ja häntä vaadittiin toisille ääneen lukemaan. Hänen piti päivällä valmistautua lukeakseen illalla. Hän teki sitä ilolla, tuntien olevansa toisille hyödyllinen ja tekevänsä hyvää työtä. Mutta hän väsyi pelkän henkisen työn harjoittamiseen ja hänen terveytensä heikontui. Kunnan jäsenien tuli häntä sääli ja he pyysivät häntä jälleen työhön pellolle.

Ihmisille, jotka pitävät työtä elämän ytimenä ja ilona, on elämän perustana aina oleva taistelu luonnon kanssa: maanviljelystyö, käsityö, henkinen työ ja yhteyden aikaansaaminen ihmisten kesken.

Luopuminen yhdestä tai useammasta eri työn lajista ja erikoistyö tulee kysymykseen ainoastaan silloin, kun erikoistyön tekijä, rakastaen tätä työtä ja tietäen tekevänsä sitä paremmin kuin muut, uhraa oman etunsa tyydyttääkseen toisten välittömästi hänelle esittämiä vaatimuksia. Ainoastaan tämmöinen käsitys työstä ja siitä johtuva luonnollinen työnjako poistaa sen kirouksen, jonka alaisena työ on meidän mielikuvituksessamme, ja silloin jokainen työ tulee aina olemaan ilona, sillä silloin ihminen joko tulee tekemään epäilemättömän hyödyllistä ja hauskaa työtä, joka ei rasita, tai tulee tietämään tekevänsä uhrauksen suorittaessaan raskaampaa, yksipuolista työtä, tehden sitä toisten hyväksi.

Mutta työnjako on edullisempaa, sanotaan. Kelle se on edullisempaa?

Edullisempaa on pian saada tehdyksi niin paljon kenkiä ja karttuunia kuin mahdollista. Mutta kuka on tekevä noita kenkiä ja karttuunia?

Ihmiset, jotka sukupolvittain tekevät vaan nuppineuloja. Mitenkäs se voi olla ihmisille edullisempaa?

Jos kysymys on siitä, että on saatava tehdyksi niin paljon karttuunia ja nuppineuloja kuin mahdollista, niin saattaa olla niin, mutta kysymyshän on ihmisistä, heidän onnestaan. Ja ihmisten onni on elämässä. Elämä taas on työssä. Mitenkäs voi sitten tuskallisen, riuduttavan työn välttämättömyys olla ihmisille edullisempaa?

Jos kysymys on ainoastaan muutamien ihmisten edusta lukuun ottamatta kaikkien ihmisten onnea, niin kaikkein edullisinta on, että nuo muutamat syövät toisia ihmisiä. Sanotaan sen olevan maukastakin. Edullisinta kaikille ihmisille on juuri se sama, mitä minäkin haluan, — suurin mahdollinen onni ja kaikkien minulla olevien ruumiillisten, henkisten, omantunnon ja järjen tarpeitten tyydyttäminen. Ja itseni suhteen olen huomannut, että onneani ja näitten tarpeitteni tyydyttämistä varten minun pitää vaan parantua siitä mielettömyydestä, jossa olen elänyt niinkuin ruhtinas Blohin, joka kuvaili, ettei herrat muka tarvitse tehdä työtä ja että kaikki se on toisten suoritettava, — ja, mitään erikoista keksimättä, tehdä vaan sitä, mikä on ihmiselle luontaista, tyydyttää tarpeitani. Ja sen huomattuani tulin huomaamaan vielä senkin, että tämä työ tarpeitten tyydyttämiseksi itsestään jakaantuu eri työn lajeihin, joista jokaisella on oma viehätyksensä ja jokainen on lepona toisesta.

Minä olen jakanut tämän työn niihin vaatimuksiin katsoen, jotka minulla on elämässä, neljään lajiin, päivässä olevan neljän rupeaman mukaan, ja koetan tyydyttää näitä vaatimuksia.

Ja minä olen saanut seuraavat vastaukset kysymykseen: mitä meidän on tekeminen?

Ensiksi olla valehtelematta itsensä edessä; olipa minun tieni kuinka kaukana hyvänsä siitä totuuden tiestä, jonka minulle näyttää järki, — olla totuutta pelkäämättä.

Toiseksi lakata luulemasta olevansa oikeassa, etevämpi ja erikoisempi toisia ihmisiä ja tunnustaa itsensä syylliseksi.

Kolmanneksi: täyttää ikuista, epäilemätöntä ihmisen lakia — koko olennollaan työtä tehden taistella luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten elämän ylläpitämiseksi.