III KOHTAUS.
Mitritsh ja Anjutka.
Mitritsh. No, muuten olisin omani antanut. Oh, hyvä Isä!
Anjutka. (Kiepsahtaa ylös vavisten.) Voi, voi, vaari kulta! Elä nuku, Jumalan tähden, niin pelottaa!
Mitritsh. Ka, mikä se pelottaa?
Anjutka. Ihan varmaan se lapsi kuolee. Arina-tädin luona muori myöskin risti ja lapsi kuoli.
Mitritsh. Jos kuolee, niin kylläpähän hautaavat.
Anjutka. Ehk’ei se kuolisikaan, vaan kun Matrjona muori on täällä. Minäpä kuulin, mitä se haastoi, turkanen vie, kuulinkin.
Mitritsh. Mitä sinä kuulit?! Makaa, sanon minä. Peitä pääsi ja ole vaiti!
Anjutka. Jos se eloon jäisi, niin minä sitä kyllä vaalisin.
Mitritsh. (Mörähtäen.) Oh, hyvä Isä!
Anjutka. Vaan minnekäs ne sen panevat?
Mitritsh. Panevatpahan minne panna pitää. Elä sinä siitä ole huolissasi. Ja makaa, sanon minä. Taikka äiti tulee ja antaa sinulle! (Äänettömyyttä.)
Anjutka. Vaari, hoi! Vaan sitä tyttöä, sinä sanoit, ne eivät tappaneet?
Mitritsh. Vai sitä sinä tarkoitat? No, siitä tytöstä kyllä kalu tuli!
Anjutka. Mitenkäs sinä, vaari, sanoit niiden löytäneen hänen?
Mitritsh. Niinpähän vain löysivät.
Anjutka. Mistä ne löysivät? Kerrohan.
Mitritsh. Heidän talostaan ne löysivät. Sotamiehet kun tulivat kylään ja alkoivat taloissa etsiä pengota, niin huomasivat, että siinä tyttö mahallaan maata rötkötti. Tahtoivat hänet kuoliaaksi lyödä, vaan minun tuli niin sääli, että otin hänet syliini. Ei tahtonut millään lailla antautua. Ja niin se tekeytyi raskaaksi, ikäänkuin olisi hänessä viisi puutaa ollut; ja vielä käsillään kiinni tarttui mihin sai, ett'ei tahtonut mitenkään irti lähteä. No, vaan minä hänet otin ja aloin päätä silitellä, silittelin ja silittelin. Semmoinen oli vielä pystyharjainen, kuin kiiski. Ja niin katsoa muljotti, katsoi ja katsoi, — ja sitte tyyntyi. Minä kastelin korpun ja annoin hänelle. Ja ymmärsipäs, — alkoi heti nakertaa. Mutta mitäs sille tehdä? Otettiin kun otettiin hänet ja ruvettiin ruokkimaan, ja niin hän sitte tottui, että sotaankin mukanamme vietiin. Ja kaunis se oli tyttö.
Anjutka. Eikö se ollut ristitty?
Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niinhän nuo sanoivat, ett’ei ihan. Ne, näet, eivät ole meidänmaan ihmisiä.
Anjutka. Saksalaisiako, vai?
Mitritsh. Eikö mitä. Mitä Saksalaisia? Eihän ne Saksalaisia ole, vaan Aasialaisia. Samoja kuin Juutalaiset, vaikkei ne ihan Juutalaisiakaan ole. Aasian Puolalaisia, Kurteja… Kurpiksi niitä haukutaan. Olen jo unhottanut. — Tyttö me nimitettiin Santraksi. Santra, vaan kaunis se oli. Kaiken muun, näet, olen unhottanut, vaan se tyttö — syököön perunapiirakasta! — on silmieni edessä ilmielävänä. Hänet yksin muistankin koko sotapalveluksestani. Kuinka selkääni sain, sen muistan, ja sen tytön. Muistan, kuinka hän ennen kaulassani riippui ja minä häntä kannoin. Semmoinen oli tyttö, ett’ei paremmasta apua. Sitten hän joutui naimisiin. Komppanian päällikön rouva hänet otti tyttärekseen. Ja kalu siitä tuli. Vaan kovin oli sotamiesten häntä sääli!
Anjutka. Minäkin muistan, vaari, kun isä kuoli. Sinä et silloin vielä meillä ollut. Silloin hän kutsui Nikitan luokseen ja sanoi: anna anteeksi, Nikita… ja itse rupesi itkemään. (Huoahtaa.) Niin oli sääli myös.
Mitritsh. Sitähän se on…
Anjutka. Vaari, vaari hoi! Taas ne siellä kellarissa meluavat. Ai, kultaseni, hyvät ihmiset! Voi, hyvä vaari, jotain ne sille tekee. Tappavat sen. Semmoinen pikkuruinen… Voi, voi! (Peittää päänsä ja itkee.)
Mitritsh. (Kuuntelee.) Toden perään koiruuksiaan tekevät, senkin syötävät. Mokomia ruojia koko akat! Miehiä ei ole kehumista, saati sitte akkoja. Ne on, kuin metsän pedot. Eivät mitään pelkää.
Anjutka (Kohotaksen.) Vaari, vaari hoi!
Mitritsh. No, mitä nyt vielä?
Anjutka. Tässä äskettäin oli muuan kulkiain yötä; — se sanoi, että kun lapsi kuolee, niin sen sielu pääsee suoraan taivaaseen. Onko se totta?
Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niin kai se on. Mitäs sitte?
Anjutka. Jospa minäkin kuolisin. (Nyyhkyttää.)
Mitritsh. Kun kuolet, niin on kaikki lopussa.
Anjutka. Kymmeneen vuoteen asti sitä vielä on lapsi ja sielu voi päästä Jumalan luo, vaan sitte sitä turmeltuu.
Mitritsh. Voi, kuinka turmeltuukin! Tekö tytöt ette turmeltuisi? Kuka teitä neuvoo? Ja mitä te saatte nähdä tahi kuulla? Paljasta ruokottomuutta vain. Vaikken minä paljoa ole oppinut, niin kuitenkin jotain tiedän, enkä ole niinkuin maalaisakka.
Mikä se maalaisakka on? Paljasta törkyä vain. Teikäläisiä Venäjällä on monta miljoonaa, ja kaikki olette kuin sokeat myyrät, — ette mitään tiedä. Kuinka kaikellaiset noita- ja taikatemput tehdään, niinkuin, miten lapset ovat kanaorren alle vietävät, ja muuta semmoista, sen he kyllä tietävät.
Anjutka. Äiti veikin minut sinne kerran.
Mitritsh. No, niinpä niin. Miljooneja teitä on akkoja ja tyttöjä, ja kaikki olette kuin metsän pedot. Niinkuin olette kasvaneet, niin kuolettekin, mitään näkemättä tahi kuulematta. Mies se kuitenkin saa joko kapakassa, tahi sotamiehenä, niinkuin minä, jotakin oppia. Vaan akkaväki? Se ei tiedä Jumalasta, ammoin sitte perjantaipäivästä tolkulleen, mikä se on. Perjantai on perjantai, vaan kysy, mikä se on, niin eipäs tiedä. Niin vain kuin koiran pennut sokeina ryömivät, pää lo’assa… Muuta eivät osaa, kuin tuhmia laulujaan: laari, laari laa… Vaan mitä se laari, laari laa on, eivät itsekään tiedä…
Anjutka. Osaan minä, vaari, puolet Isämeitää.
Mitritsh. Paljonpa tuota osaat! Eikä teiltä kysyäkään mitään voi. Kuka teitä opettaa? Juopunut mies joskus ehkä ohjaksien perillä opettaa. Siinä koko opetuksenne. Enkä edes tiedä, kuka teidän puolestanne vastaisikaan. Nahkapojan puolesta voi joko holhoojaa tahi muuta vanhempaa kysyä, vaan teidän puolestanne ei ole ketä kysyäkään. Ihan se on kaikkein kelvottomin elukkalauma ilman paimenta, koko akkaväki, mitä typerintä väkeä koko teidän säätynne. Kaikkein tyhjänpäiväisintä väkeä koko säätynne.
Anjutka. Mitenkäs sitä sitte olla pitää?
Mitritsh. No, niin juuri ollakin pitää. Vedä kauhtana korvillesi ja makaa! Oh, hyvä Isä! (Äänettömyyttä. — Sirkka laulaa).
Anjutka. (Hypähtää ylös.) Vaari hoi! Joku huutaa niin pahasti! Toden perään huutaa. Vaari kulta, tänne se tulee.
Mitritsh. Peitä pääsi, sanon minä.