VII KOHTAUS.
Samat ja Kuoma (kulkee tuvan ohi ja kuuntelee sisästä kuuluvaa huutoa. Anisjalle.)
Kuoma. Kuulehan, Anisja! Anisja! — Sinun miehesi siellä taitaa huutaa.
Anisja. Se niinikään aina yskii, ikäänkuin huutaisi. Kovin jo on huono.
Kuoma. (Lähestyen Matrjonaa.) Terveeks’, muori kulta! Mistä kaukaa nyt tullaan?
Matrjona. Kotoa, kultaseni. Poikaani tulin tervehtimään. Ja puseroita toin. Aina sitä, näetsen, lapsikultaansa kaipaa.
Kuoma. Sitähän se on. (Anisjalle.) Luulin jo pitävän laudoille panna, vaan aikaistapa näkyi olevan.
Anisja. Minnepä sitä on kiire?
Matrjona. Jokos sille on ehtoollinen annettu?
Anisja. Mitenkäs; eilen kävi pappi.
Kuoma. Jo minäkin, kultaseni, katselin eilen, että missähän siinä vielä henki pysyy! Niin on kovin kuihtunut. Ja muutamia päiviä sitte ihan jo lähtöä teki ja pyhäin kuvain eteen pantiin. Jo itkemäänkin ja pesemään aiottiin ruveta.
Anisja. Vaan virkosi, ja nousi ylös. Nyt se taaskin siellä kuleksii.
Matrjona. Ai’ottekos viimeistä voitelusta sille antaa, vai?
Anisja. Tahtovathan ne ihmiset. Jos elää, niin ai’otaanhan sitä huomenna lähettää pappia hakemaan.
Kuoma. Voi, Anisja kulta! Kyllä maar’ sinun tulee ikävä? Eikä sitä syyttä sanota, että "ei sen mieli mettä keitä, joka on suuressa surussa".
Anisja. No, vielä häntä puhuu.
Kuoma. Arvaahan tuon, kun se jo koko vuoden on hengenhieverissä. Siinähän sitä on käsin sidottu.
Matrjona. Katkeraahan se on leskenkin elämä. Nuorena kyllä menettää, vaan kukapa häntä vanhoilla päivillä säälii. Sillä ei vanhasta ole myöden eikä säästäen. Niin tässä on minunkin laita. Pitkänkö matkan olen kulkenut, niin olen jo ihan uuvuksissa, jalat jären turruksissa. Vaan missä poikani on?
Anisja. Kyntämässä on. Mutta käyhän tupaan, niin pannaan samovaari kiehumaan ja teellä luontoa lievitellään.
Matrjona. (Istuutuu.) Kylläpä olenkin uuvuksissa. Vaan mitä siihen viimeiseen voitelukseen tulee, niin se on ihan välttämätöntä. Niinhän ne ihmiset sanovat, että siitä on sielullekin hyötyä.
Anisja. Kyllä, huomenna lähetetään.
Matrjona. No niin, parasta se on. — Meillä taas, kultaseni, oli häät
Kuoma. Vai niin! Näinkö keväällä?
Matrjona. Eipä se sananlasku, näköjään, näy suotta totta sanovan, että malttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää, ja niin sen on naidessakin. Semjon Matvejitsh’han se Marinan otti.
Anisja. Löysipäs se tyttö onnensa!
Kuoma. Leskimies varmaan, jonka lastenhoitajaksi rupesi?
Matrjona. Neljä sillä on lasta. Kukas oikea ihminen hänet olisi ottanut! No niin, sen tautta hän Marinan naikin. Ja se tietysti mielellään sille meni. Viinaa, näetsen, ryypättiin, niin että vähän maahankin läikähti, kun ei ollut lasi luja.
Kuoma. Sitäkös! Vai semmoinen huhu? No, onkos mies varakas, vai?
Matrjona. Siinäpähän nuo elää toistaiseksi.
Kuoma. Tottahan se on, että kukapa muu juuri lasten hoitajaksi menee. Niinkuin täällä esimerkiksi on tuo Miihka. Mies, näetsen, kyllä…
Miehen ääni. Marfa hoi, minnekä sinä, senkin vietävä, menit? Tule lehmää ajamaan. (Naapurinainen menee pois.)