VIII KOHTAUS.
Anisja ja Nikita.
Nikita. (Tulee silmäillen ympärilleen. Nähtyään Anisjan olevan yksin, hän astuu nopeasti hänen luokseen. Kuiskaten:) No, veikkonen, nyt on tuho tulossa! Isä on täällä, tahtoo ottaa paikasta pois ja vaatii kotiin tulemaan. "Se on päätetty", sanoo, "että sinun pitää naida ja saat asua kotona."
Anisja. Ka, nai! Mitäs se minuun kuuluu.
Nikita. Vai on se niinikään! Minä tässä perustelen, miten asia olisi parhaiten ratkaistava, niin hän vain naimaan käskee. Mitenkäs se nyt niin on? (iskee silmää.) Vai oletko unhoittanut?
Anisja. Nai kun nait! Vähät minä siitä.
Nikita. Mitä tuossa nyt tiuskut? Nääs sitä, kun ei anna taputellakaan itseään. Mikäs sinun nyt on?
Anisja. Sepä kun tahdot hylätä. Ja kun hylkäät, niin enpä tuota liioin minäkään sinua kaipaa. Sen pituinen se!
Nikita. Elä nyt joutavia, Anisja. Minäkö sinua unhoittaa tahtoisin? En ikipäivinäni. En koskaan hylkää sinua, se on vissi. Ja sen olen päättänyt, että jos minut pakottavatkin naimaan, niin tulen sittenkin luoksesi takaisin. Kunpa nyt vain eivät kotiin vaatisi.
Anisja. Vähät minä sinusta naineena välitän.
Nikita. Vaan eihän sitä, veikkonen, toki isänkään tahdolle mitään voi.
Anisja. Syytä sinä isääsi, vaikka ne on vain omia juoniasi. Kauan jo olet kauppaa hieroskellut henttusi Marinan kanssa. Se se on tämän sulle päähäsikin pannut. Eipä tuo suotta täällä tuonnoin käynytkään.
Nikita. Marinako? Jopa minä hänestä hyvinkin huolin!… Vähäkös niitä kaulaan kiipee…
Anisja. Mitäs varten sitte isäsi tänne tuli? Itse olet pyytänyt! Sinä valehtelet minulle, (itkee.)
Nikita. Anisja, usko taikka elä, vaan minä en ole siitä edes unissanikaan yhtään mitään nähnyt. Ei, suoraan sanoen, pikkuistakaan aavistusta minulla ole siitä ollut. Kaikki on isäukko omasta päästään keksinyt.
Anisja. Jos et sinä itse naida tahdo, niin ei suinkaan sinua siihen kukaan väkipakollakaan saa.
Nikita. Sitähän minä perustelen, että mahdotonta se on isänkin tahtoa vastaan tehdä. Itseni minun ei tee mieli.
Anisja. Pane vastaan, siinä kaikki.
Nikita. Olipa joku kerran pannut vastaan, niin sai aika rieskan vallanpitäjiltä. Ja sepäs se on, ettei liioin tee sitäkään mieli. Kovin kuuluu kutkuttavan selkänahkaa.
Anisja. Ole jo ilvehtimättä! Vaan kuule, Nikita: jos sinä Marinan nait, niin en tietä mitä itselleni teen… Henkeni lopetan! Sillä minä olen syntiä tehnyt ja lakia vastaan rikkonut eikä tehtyä voi tekemättömäksi saada. Jos sinä vielä lähdet pois, niin teen sen, minkä sanoin.
Nikita. Minkäpä tautta minä lähtisin? Jos olisin tahtonut, niin olisinhan jo kauan sitte voinut lähteä. Vielä tässä muutama päivä sitte minua Ivan Semjonitsh kuskiksi pyysi… Ja sekös olisi ollut paikka! Mut enpäs mennyt. Sillä minä, niin luulen, kelpaan jos kelle. Vaan jos et sinä minua rakastaisi, se silloin olisi toinen seikka.
Anisja. Sitäpä muista, että ukko saattaa kuolla jo tänään taikka huomenna ja silloin peitetään kaikki rikokset. Minä tulen lailliseksi vaimoksesi, — niin olen tuumannut — ja sinä isännäksi taloon.
Nikita. Mitäpä sitä edeltäpäin menee arvaamaan. Ja yhden tekevä minusta. Minä teen työtä, kuin itseäni varten. Minua isäntä rakastaa ja, näköjään, hänen vaimonsa myös. Ja jos minua akkaväki rakastaa, niin siihen en ole syypää, — se on selvä.
Anisja. Tuletkos sinä minua rakastamaan?
Nikita. (Halailee häntä.) No näinikään! Niinkuin olet sydämmessäni ollut…