X KOHTAUS.
Nikita yksin, sitte Mitritsh.
Nikita. (Istuutuu ja riisuu jalkineensa.) Johan nyt menin! E-hei! Etsikää eikö orressa riipu. Laitan silmukan, hyppään siihen ja etsikää sitte. Tuossa sattuvat ohjaksetkin hyväksi onneksi olemaan. (Miettii.) Muut surut kyllä saisi haihtumaan, vaan tämä se on täällä sydämmessä, ja sitä ei saa sieltä millään pois. (Katsahtaa taloon päin.) Taitaa taaskin tulla. (Matkii Anisjaa.) "Niin hyvin on kaikki, niin hyvin! Ja makaisinpa tuossa kanssasi!" Hyi, senkin ilettävä ryötys! No, se! Halaile minua sitte, kun hirrestä Otatte alas. Loppu kuin loppu. (Tarttuu nuoraan ja vetää sitä.)
Mitritsh. (Nousee ylös päihtyneenä eikä päästä nuoraa käsistään.) En anna. En anna kellekään. Minä tuon itse. Minä tuon itse oljet, sanoinhan minä. Nikita! Sinäkö se olet?! (Nauraa.) Kas, pirua! Olkiako sinä tulit hakemaan.
Nikita. Anna nuora tänne!
Mitritsh. Eläs, odotahan! Miehet laittoivat minun hakemaan. Ja minä tuon… (Nousee jaloilleen, alkaa kerätä olkia, horjahtaa, pääsee pystyyn, vaan kaatuu lopulta kuitenkin.) Se vei voiton. Voittipas!…
Nikita. Anna pois ohjakset.
Mitritsh. Sanoinhan, etten anna. Voi, Nikita, sinä olet tuhma kuin pässi. (Nauraa.) Minä rakastan sinua, vaan tuhma olet sittenkin. Sinä katselet, että olen päissäni. Vaan piru minä sinusta! Sinä luulet, että minä tarvitsen sinua… Katso minuun! Minä olen unter! Pöllö! Et osaa sanoa: unterupseeri Hänen Majesteettinsa Keisarinnan ihan ensimäisessä krenatierirykmentissä. Keisaria ja isänmaata olen palvellut uskossa ja totuudessa. Mutta kuka minä olen? Sinä luulet, että minä olen sotilas. Ei, minä en ole sotilas, vaan vihoviimeinen ihminen, orpo minä olen, eksynyt ihminen minä olen. Minä vannoin, etten joisi. Vaan nyt aloin ryypätä taas!… Vai luuletko sinä, että minä pelkään sinua? Johan nyt. Minä en pelkää ketään. Kun rupesin juomaan, niin rupesin! Ja nyt jauhan kaksi viikkoa yht’mittaa, niin että nyrkit on savessa. Juon niin, ett'ei jää kuin risti kaulaani, lakkini menetän viinaan, pilettini pänttään enkä pelkää ketään. Sotapalveluksessa pieksivät minua, etten joisi enää. Löivät ja löivät, ja kysyivät: "No, vieläkö juot?" Vielä, sanoin minä. Mitä minä niitä pelkäisin. Olen mikä olen. Jommoiseksi Jumala on luonut, semmoinen minä olen. Minä vannoin, ett’en joisi. Enkä juonut. Vaan nyt aloin taas, ja juon. Enkä pelkää ketään. Sillä minä en valehtele, vaan olen niinkuin olen… Mitä niistä pelkää! He, katsokaa, tämmöinen minä olen! Minulle sanoi muuan pappi, että piru on kaikkein ylpein herra. Hän sanoi, että kun ihminen alkaa ylpeillä, niin paikalla alkaa hän pelätä. Ja kun hän alkaa muita ihmisiä pelätä, niin paikalla ottaa ja sieppaa se rietas hänet ja pistää minne tahtoo. Vaan jos ei ihmisiä pelkää, niin on helpompi olla. Minä sylkäisen vain sitä pakanaa vasten pläsiä, niin se ei uskalla mitään tehdä. Ja tulepas nyt sitte ja puraise!
Nikita. (Tekee ristinmerkin.) Mitä minä tässä, todellakin? (Viskaa pois nuoran.)
Mitritsh. Mitä.
Nikita. (Nousee ylös.) Sanotko, ett'ei pidä ihmisiä pelätä?
Mitritsh. Mitä niissä pelkäämistä on? Katsohan niitä saunassa. Kaikki samasta tahtaasta tehtyjä! Toisella on paksumpi maha vain kuin toisella, siinä koko ero. Kaikkia sitä vielä pelätäkin pitäisi, — syökööt perunapiirakasta!