XII KOHTAUS.
Pjotr ja Matrjona. (Matrjona astuu rappusien luo.)
Pjotr. Päivää!
Matrjona. Jumal’ antakoon, kultaseni, Jumal’ antakoon! Yhä vain, näemmä, sairastelet. Ja kovin on sinua sääli minun ukkonikin. Käski tulla tiedustelemaan. Ja terveisiä lähetti. (Kumartaa vielä kerran.)
Pjotr. Kuolema tässä tulee.
Matrjona. Sitähän minä katselen, että kovin olet laihtunut, kultaseni, kovin. Ei se, näemmä, tauti kaunistele.
Pjotr. Tullut se on, minun hetkeni.
Matrjona. Jumalan tahto, Pietari Ignatjitsh! Kun jo ehtoollisen sait, niin, Jumala suo, saat viimeisen voiteluksenkin. Vaimosi on, Jumalan kiitos, viisas, osaa haudata ja hautajaiset laittaa, niinkuin pitää. Ja minun poikani kyllä sillä välin talosta huolen pitää.
Pjotr. Eipä ole, kelle käskyt antaa! Eukko ei ole tolkun ihminen, tuhmuuksia vain tekee, minä kyllä kaikki tiedän… tiedän… Tytär on hupelo ja nuorikin vielä. Olen taloni valmistanut, vaan ei ole kuka asiat hoitaisi. Ja sääli on myöskin. (Nyyhkyttää.)
Matrjona. Jos tahdot mitä rahojen suhteen määrätä, niin sano vain…
Pjotr. (Anisjalle porstuaan.) Menikös Anjutka jo, vai?
Matrjona. (Syrjään.) Muistipas.
Anisja. (Porstuasta.) Justiinsa lähti. Tulehan tupaan; minä saatan.
Pjotr. Annahan istua viimeiseltä. Siellä on niin painostava ilma. Ja niin on vaikea minun. Oi, ihan on polttanut sydämmeni.. Kumpa jo kuolema tulisi.
Matrjona. Elämä ja kuolema on Jumalan kädessä, Pietari Ingatjitsh. Eikä sitä kuolemaa tiedä. Vielä siitä väliin virkoaakin. Niinpä tässä meidänkin kylässä muuan mies jo oli ihan kuolemaisillaan…
Pjotr. Eikä. Tunnen, että kuolen kohta, tunnen. (Nojautuu alas ja sulkee silmänsä.)