XII KOHTAUS.
Samat ja Anisja.
Anisja. (Ovelta.) No, joko hän on kaivanut vai?
Matrjona. Mitä sinä pois tulit? Ja minne lapsen panit?
Anisja. Vaatteella peitin. Ei kuule ääntä mitään. Jokos hän on kaivanut?
Matrjona. Eipä se tässä tahdo.
Anisja. (Hypähtää raivosta.) Ei tahdo! Vaan västingissä kai kyllä tahtoo täitä ruokkia?!… Paikalla lähden ja ilmoitan kaikki urjädnikalle. Ja joutukoon kaikki yhdellä kertaa hukkaan. Paikalla ilmoitan kaikki.
Nikita. (Hätääntyen.) Mitä sinä ilmoitat?
Anisja. Mitäkö? Kaikki ilmoitan! Kukas se rahat otti? Sinä! (Nikita on vaiti.) Kukas myrkkyä antoi? Minä annoin. Vaan sinä tiesit, tiesit, tiesit! Sinun suostumuksestasi se tapahtui!
Matrjona. Ole jo tuossa! Mitä sinä, Nikita, päristelet vastaan? Eihän tässä muu auta. Pitää tehdä. Mene käpyseni, mene!
Anisja. Mokomakin puhtoinen! Ei muka tahdo! Tarpeeksi olet jo minua kiusannut, vaan nyt riittää. Rääkännyt sinä olet minua, vaan nyt on minun vuoroni. Mene, sanon minä, muuten minä näytän!… Se, lapio! Ja mene!
Nikita. Ole tuossa! Eläkä intä! (Ottaa lapion, vaan vastustelekse.) Jos en tahdo, niin en mene.
Anisja. Etkö mene? (Alkaa huutaa.) Ihmiset, ho-oi!
Matrjona. (Tukkii hänen suunsa.) Mitä sinä? Hulluko sinä olet? Kyllä hän menee… Mene, poikani, mene, kultaseni!
Anisja. Minä huudan paikalla apua.
Nikita. Lopetatko tuossa?! Äh, noita ihmisiä! No, tehkää välemmin sitte, niin menee kaikki yhdellä kertaa. (Menee kellarin luo.)
Matrjona. Minkäs sille tekee, kultaseni, kun kerran olet kujeillut, niin koeta nyt sitte jälkesikin umpeen lakaista.
Anisja. (Yhä kiihdyksissään.) Hän on tehnyt ilvettä minusta lutuksensa kanssa, vaan nyt jo riittää! Nyt en ainakaan yksin ole, vaan tietäköön hänkin, miltä tuntuu murhaajan mieli.
Matrjona. No, no, sekös kiivastui! Eläkä sinä, hyvä ihminen, kiukuittele, vaan ole hiljemmällä ja vähemmällä, niinkuin olla pitää. Mene tytön luo. Kyllä hän tässä työnsä tekee. (Menee lyhtyineen Nikitan perässä, joka laskeutuu kellariin.)
Anisja. Hänet minä surmaamaankin pakoitan kirosikiönsä. (Yhä kiihtyneenä.) Yksin silloin kiusaannuin Pjotrin luita ruhtoessa, vaan tietäköön nyt hänkin, miltä se tuntuu. En säästä itseäni, sen sanon, en vaikka mikä!…
Nikita. (Kellarista.) Valaisehan sitte!
Matrjona. (Valaisee; Anisjalle.) Jo kaivaa. Mene hakemaan!
Anisja. Seiso siinä luona, muuten se, heittiö, juoksee tiehensä. Minä menen ja tuon.
Matrjona. Elä vain unhota ristitä. Muuten teen minä sen. Onko siellä ristiä, vai?
Anisja. On kai siellä. Kyllä minä tiedän. (Menee.)