XIX KOHTAUS.
Nikita, Akulina (Kammiossa) ja Marina.
Marina. (Tulee.) Mitä sinä teetkään minulle?!
Nikita. Mitäkö teen? En mitään.
Marina. Kieltäytyä tahdot.
Nikita. (Nousten vihaisesti ylös.) No, miksi hyväksi nyt tänne tulit?!
Marina. Voi, Nikita!
Nikita. Olettepa, todella, somia! Miksi tulit tänne?
Marina. Nikita!
Nikita. No? Mitä: Nikita? Nikita olenkin. Mitä tahdot? Mene, sanon!
Marina. Näen, että siis tahdot hylätä, unhottaa.
Nikita. Mitä minun sitte muistaa pitäisi? Itsekään ei tiedä, mitä haastaa. Kun nurkantakana seisoit ja Anjutkan lähetit hakemaan minua, vaan kun en tullut luoksesi, niin olisipa jo silloin sinun pitänyt tietää, etten tarvitse sinua. Sehän on selvä. Niin menekin sitte tiehesi!
Marina. Et tarvitse! Nyt et tarvitse minua! Minä uskoin sinua, että rakastat minua, vaan kun turmelit minun, niin nyt et enää tarvitsekaan.
Nikita. Suotta aikojasi vain tuossa haastat, ihan syyttä suotta. Isällekin olet jos mitä kertonut. Mene jo, tee niin hyvin!
Marina. Itsehän tiedät, ett’en ketään muuta ole rakastanut, kuin sinua. Ja vaikka et olisikaan nainut minua, niin en siitä olisi pahastunut. Vaan siihen olen syytön, ett’et rakasta minua enää. Ja miks’et?
Nikita. Joutavia tässä tyhjänpäiten jaarittelet. Mene matkaasi Mokomakin ymmärtämätön!
Marina. Ei minuun koske se, että petit minut, kun naida lupasit, vaan se, ett’et rakasta minua enää. Eikä sekään koske, ett’et rakasta, vaan että toiseen vaihdoit. Tiedän kyllä — kehen!
Nikita. (Astuu vihaisesti hänen luo.) Mokomain kanssa sitä on pahemmassa kuin pulassa; ette ymmärrä niin mitään. Mene, sanon minä, ennenkuin mitään pahempaa aikaan saatat.
Marina. Pahempaako? Lyödäkö ai’ot minua? No, lyö, he! Vaan miksi käännät muotosi pois? Voi, Nikita!
Nikita. Mitäs hyvää siitäkään lähtee? Ihmiset vain tulevat. Mutta mitäs tässä suotta aikojaankaan haastaa?
Marina. Se on siis lopussa, ja mikä on ollut, on mennyt! Ja unhottamaan käsket! Mutta muistakin, Nikita! Minä suojelin neitsyeellistä kunniatani kuin silmäterääni, vaan sinä minut ilman aikojasi turmelit, petit. Et säälinyt orpoa (itkee) — hylkäsit minut. Sinä murhasit minut, vaan minä en tahdo vihata sinua. Jumalan nimeen! Jos paremman löydät, niin unhotat minun, jos pahemman, niin kyllä muistat minua. — Muistat kyllä, Nikita! Hyvästi sitte! Voi, kuinka sinua rakastin! Hyvästi viimeisen kerran! (Tahtoo halailla häntä ja tarttuu häntä päähän.)
Nikita. (Irroittautuen.) Äh! Teidän kanssa sitä on pulassa! Jos et sinä tahdo mennä ulos, niin menen minä, ja jää sinä tänne!
Marina. (Huudahtaen.) Peto sinä olet! (Ovella.) Ei suo sinulle Jumala onnea, ei. (Menee itkien ulos.)