XV KOHTAUS.
Samat ja Anisja.
Anisja. (Tuo samovaarin.) Minnekä tämän panen?
Nikita. Pane pöydälle. No, kävitkös kylänvanhimman Juonna? So, vastaa ja vaikene! Ja ole vihoittelematta! Istu ja juo! (Kaataa hänelle ryypyn.) Ja täss’ on sinulle tuomiset. (Antaa kääryn, jonka päällä on istunut. Anisja ottaa sen ääneti vastaan ja päätään pyöritellen.)
Akim. (Laskeutuu uunilta ja pukee turkin päälleen. Astuu pöydän luo ja panee setelin pöydälle.) Se, täss’ on rahasi. Pane pois.
Nikita. (Näkemättä seteliä.) Minnekkä sinä menet, kun olet päällesi pukenut?
Akim. Pois lähden, pois, antakaa anteeksi Kristuksen tähden. (Ottaa lakkinsa ja vyönsä.)
Nikita. Ka nyt. Minnekä tästä yön selkään lähdet?
Akim. En voi minä, näetsen, en voi teidän talossanne olla, en voi olla. Antakaa anteeksi!
Nikita. Minnekä sinä teetä juomatta lähdet?
Akim. (Vyöttäytyen.) Lähden pois sen tautta, näetsen, ett’ei ole, tuota, asiat oikein sinun talossasi, Nikita, ei ole oikein. Sillä huonosti sinä elät, Nikita, huonosti. Pois lähden.
Nikita. Mitä tuossa löpiset. Istu juomaan teetä.
Anisja. Mitäs sinä, isä? Ihmistenkin edessähän siitä häpeä tulee. Vai oletko loukattu?
Akim. Loukkausta ei ole minua kohtaan, ei ole, mutta minä huomaan, näetsen luota, vaan, että piloille se on poikani menossa, piloille ihan.
Nikita. Miten piloille? Selitä!
Akim. Piloille, piloille, ja jo oletkin ihan piloilla. Mitäs sinulle kesällä puhuin?
Nikita. Vähäkös sinä puhuit.
Akim. Puhuin, näetsen tuota, sinulle siitä orpotytöstä, että olet loukannut orpoa; Marinaa, näet, olet loukannut.
Nikita Jopa se nyt jotain! Kuka sitä vanhoja asioita muistelee; se on ollutta ja mennyttä.
Akim. (Kiivastuen.) Mennyttäkö? Ei, hyvä mies, ei se ole mennyttä. Synti, näetsen, tuopi muassaan toisen synnin ja syntiin sinä, Nikita, olet vajonnut. Vajonnut, näenmä, olet syntiin vajonnut ja uponnut.
Nikita. Istu juomaan teetä! Mitä niistä pitkistä puheista.
Akim. En voi minä, näetsen, teetä juoda. Sillä sinun törkysi, näetsen, inhoittaa minua, kovasti inhoittaa. En voi, en voi kanssasi teetä juoda.
Nikita. Sekös nyt saarnaa! Istu pöytään!
Akim. Sinä elät, näetsen, rikkaudessa, kuin pirun pauloissa. Pauloissa, näetsen, sinä elät. Voi, Nikita, omatunto pitää olla.
Nikita. Mikä oikeus sinulla on soimata minua omassa talossani? Ja miksi sinä todenperään kiusaat minua? Vai olenko mielestäsi poikanulikka, jota niin vaan saa hiuksista tuivertaa? Sitä konstia ei nykyään enää käytetä.
Akim. Se on totta. Olen kuullut, näetsen, että nykyään pojat isäänsä parrastakin repivät, vaan turmioksi se on, turmioksi.
Nikita. (Vihaisesti.) Me kyllä eletään, sinulta mitään pyytämättä, vaan sinä hädässäsi meille tulit.
Akim. Vai rahojasi tarkoitat? Tuossa ne ovat rahasi. Vaikka, näetsen, kerjäämään menisin, mutta sinulta, tuota, rahojasi en ota.
Nikita. Ole jo tuossa! Ja mitä vihoittelet, koko seuran turmelet. (Pitelee häntä kädestä.)
Akim. (Huutamalla.) Laske, en jää! Ennen olen vaikka pellolla yötä, kuin sinun ryönässäsi. Hyi! Armahtakoon Herra! (Menee ulos.)