I.
Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita. Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin pääkortteeri.
Lokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä. Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat, kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.
Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky, jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai juhlapukimissa? — niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä, arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30 virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita, vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.
Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali, jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.
— No, batjushka Mihaila Mitritsh, — puheli rykmentin päällikkö eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että he molemmat olivat onnelliset), — olipas viime yönä aika löyly. Mutta ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai mitä?
Eversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.
— Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.
— Mitä? — sanoi rykmentin päällikkö.
Samassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden välimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi ratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.
Adjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa edellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että ylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä marssikunnossa — sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.
Kutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs hovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof mahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin armeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja sentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa mielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten kurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän kaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa hän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti tuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin tarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä tahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä vaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan adjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti vaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.
— Jopa tehtiin tepposet! — hän sanoi. — Sanoinhan teille, Mihaila Mitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, — sanoi hän moittien everstille. — Ah, Jumalani! — hän lisäsi ja lähti päättäväisenä eteenpäin. — Herrat komppanian päälliköt! — huusi hän tavallisella komentoäänellään. — Vääpelit!... Joko piankin suvaitsevat saapua? — kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä hänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka saapuminen oli kyseessä.
— Tunnin kuluttua, luulen.
— Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?
— En tiedä, kenraali...
Rykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli pukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin rivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan moitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo vielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla juoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä kiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja tavottelevat kädet.
Puolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä, nelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin päällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja tarkasteli rykmenttiään.
— Entä tämä vielä? Tämä vielä! — hän huusi, pysähtyen. — Kolmannen komppanian päällikkö!... — Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin luo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! — huusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään vitkastelevaa upseeria.
Kun innokkaat huudot vihdoin — joskin aivan hullunkurisesti väänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo "kenraalia kolmanteen komppaniaan", — saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri komppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä ollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta hölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme, aivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen punaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä, ja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli kapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen luokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi askeliaan.
— Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin![49] Mitä tämä on? — huusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä kolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty sinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. — Missä itse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne? Mitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!...
Kapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle sormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta lähtevän ainoan pelastuksensa.
— No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin unkarilainen? — kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.
— Teidän ylhäisyytenne...
— No entä sitten "teidän ylhäisyytenne?" Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne — ei kenkään tiedä.
— Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu ... sanoi kapteeni hiljaa.
— Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on alennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan, sotilaan asuun.
— Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.
— Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, — sanoi rykmentin päällikkö, jonkun verran tyyntyen. — Myöntänyt? Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Hän vaikeni hetkeksi. — Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Mitä? — sanoi hän, jälleen kiivastuen. — Suvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti...
Ja vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti vavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että ärtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin rintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria himmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui kolmannen komppanian kohdalle.
— Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? — huusi ylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä oli yllä sinertävä sinelli.
Dolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain avonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.
— Miksi sininen sinelli? Pois... Vääpeli! Toinen puku tuolle lur... — Hän ei kerinnyt lopettamaan.
— Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole velvollinen kärsimään... — sanoi hätäisesti Dolohof.
— Rintamassa ei puhuta!... Ei puhuta, ei puhuta!...
— En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, — päätti kovalla ja kuuluvalla äänellä Dolohof.
Kenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen vihaisena alas kiristävää vyötintään.
— Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, — hän sanoi poistuessaan.