III.
Palattuaan tarkastuksesta, meni Kutusof itävaltalaisen kenraalin seurassa työhuoneeseensa ja huudettuaan adjutanttinsa käski tämän tuoda asiakirjat, joissa käsiteltiin saapuneiden joukkojen tilaa. Sitäpaitsi käski hän tuoda etumaisen armeija-osaston päälliköltä, arkkiherttua Ferdinandilta saapuneet kirjeet. Ruhtinas Andrei vei vaaditut asiakirjat ja kirjeet ylipäällikön työhuoneeseen. Pöydälle levitetyn kartan ääressä istuivat Kutusof ja itävaltalainen hovisotaneuvoston jäsen.
— Hyvä... — sanoi Kutusof, katsahdettuaan Bolkonskiin, aivan kuin olisi hän tällä sanalla pyytänyt adjutanttia odottamaan, ja jatkoi ranskankielellä alotettua keskustelua.
— Tahdon vain sanoa, kenraali, — puhui Kutusof miellyttävän viehkeällä äänenpainolla ja sulavuudella, joka pakoitti kuulijan tarkkaamaan jokaista harvakseen lausuttua sanaa (Näytti siltä niinkuin Kutusof itsekin mielihyvin olisi kuunnellut omaa puhettaan). — Tahdon vain sanoa, kenraali, että jos asia riippuisi ainoastaan minun omasta tahdostani, niin hänen keisarillisen korkeutensa keisari Franssin tahto olisi aikoja sitten täytetty. Olisin jo aikoja sitten yhtynyt arkkiherttuan joukkoihin. Ja uskokaa, vakuutan kunniani kautta, että itse puolestani riemumielin luovuttaisin armeijan ylijohdon jollekin itseäni kokeneemmalle ja taitavammalle kenraalille, joista Itävallassa ei ole puutetta, ja ravistaisin harteiltani tämän raskaan edesvastuun. Mutta olosuhteet ovat toisinaan meitä voimakkaammat, kenraali.
Kutusof hymyili, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka näytti sanovan: "Teillä on täysi oikeus olla uskomatta minun sanojani, ja vieläpä on minulle yhdentekevä, uskotteko minua vai ette, mutta teillä ei ole syytä sitä minulle lausua. Ja siinäpäs onkin asian ydin."
Itävaltalainen kenraali oli tyytymättömän näköinen, mutta siitä huolimatta hän vastasi Kutusoville yhtä hienon sievistelevästi.
— Päinvastoin, — sanoi hän yrmeän äkäisellä äänellä, joka ei lainkaan sopinut sanojen imartelevaan sisältöön, — päinvastoin pitää hänen majesteettinsa sangen suuriarvoisena teidän ylhäisyytenne toiminnan yhteisessä asiassa, mutta meidän mielestämme jatkuva vitkasteleminen riistää verrattomilta venäläisiltä joukoilta ja niiden ylipäälliköiltä laakerit, joita he ovat tottuneet niittämään tappotanterilla, — lopetti kenraali ilmeisesti valmistetun lausepartensa.
Kutusof kumarsi, mutta sama hymy leikki yhä hänen huulillaan.
— Olen aivan vakuutettu, että itävaltalainen armeija niin taitavan päällikön johdossa kuin kenraali Mack jo on ratkaisevasti lyönyt vihollisen eikä enää kaipaa meidän apuamme, ja tätä arveluani vahvistaa kirje, jonka hänen korkeutensa arkkiherttua Ferdinand on suvainnut minulle lähettää, — sanoi Kutusof.
Kenraali yrmisti kulmiaan. Vaikkeikaan vielä ollut saapunut varmaa tietoa itävaltalaisten häviöstä, niin oli olemassa liiankin paljon asianhaaroja, jotka tekivät uskottaviksi nuo onnettomat huhut; ja senpä tähden Kutusovin arvelut itävaltalaisten voitosta tuntuivatkin ivalta. Kutusovin kasvoilla oli yhä tuo hymyilevän lempeä ilme, joka aivan kuin sanoi, että hänellä oli oikeus tätä olettaa. Ja todellakin oli hänelle viimeisessä Mackin armeijasta saamassaan kirjeessä ilmoitettu saadusta voitosta ja armeijan erittäin edullisesta asemasta.
— Annahan tänne tuo kirje, — sanoi Kutusof ruhtinas Andreille. — Kuulkaahan, tehkää hyvin.
Ja ivallinen hymy huulilla luki Kutusof saksaksi seuraavan kohdan arkkiherttua Ferdinandin kirjeestä: "Meillä on täysin keskitetyt joukot, noin 70,000 miestä, joilla voimme hyökätä vihollisen kimppuun ja hänet lyödäkin, jos hän pyrkii Lechin yli. Koska Ulm on hallussamme, voimme me vallita Tonavan molemmat rannat; ja niin muodoin millä hetkellä tahansa, jos vihollinen ei mene Lechin yli, kulkea Tonavan toiselle rannalle, uhata vihollisen yhdyslinjaa ja palata alempaa takasin Tonavan yli ja tehdä tyhjäksi vihollisen aikeet, jos hän koko voimillaan aikoisi hyökätä meidän uskollisen liittolaisemme kimppuun. Reippaina odotamme näin ollen sitä aikaa, jolloin keisarillinen Venäjän armeija on täysin varustautunut, ja helppo on meidän sitten yhdistetyin voimin valmistaa viholliselle kohtalo, jonka se täysin ansaitsee."
Kutusof huokasi syvään, lopetettuaan lukunsa, ja katsahti tutkivan ystävällisesti hovisotaneuvoston jäseneen.
— Mutta tiedättehän, teidän ylhäisyytenne, että viisainta on otaksua aina pahinta, — sanoi itävaltalainen kenraali, haluten nähtävästi lopettaa siekailemiset ja iskeä asian ytimeen.
Hän katsahti tahtomattaan adjutanttiin
— Anteeksi, kenraali, — keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös ruhtinas Andreihin. — Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki meikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi Nostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua Ferdinandilta, tässä vielä, — sanoi hän, antaessaan joukon papereita. — Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonen memorandum, pienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset tietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen ylhäisyydelleen.
Ruhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi sanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi, vaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa. Hän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui vastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.
Vaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä, hän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä, liikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä, väsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa ajatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka mielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin; hymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.
Kutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut ystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle huomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa Wieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti Kutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:
"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän toimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen onnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky."
Kutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian laita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista aivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä jonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat häneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät kaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja miellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan pitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta näiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä kunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.
Tultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei meni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka istui kirja kädessä akkunan luona.
— No, mitä kuuluu, ruhtinas? — Koslovski kysyi.
— On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.
— Miksi?
Ruhtinas Andrei kohotti harteitaan.
— Eikö ole tietoja Mackilta? — Koslovski kysyi.
— Ei ole.
— Jos hän todella olisi lyöty, niin varmaankin olisi saapunut tietoja.
— Varmaankin, — sanoi ruhtinas Andrei ja lähti astumaan ovea kohti. Mutta samassa mäjähti ovi, ja huoneesen syöksähti kookas, nähtävästi juuri saapunut, itävaltalainen kenraali. Hänellä oli yllään loippunatakki, hänen päänsä oli kääritty mustaan siteeseen, ja hänen kaulassaan helyili Maria Teresian ritarimerkki. Ruhtinas Andrei pysähtyi.
— Kenraali en chef Kutusof? — kysyi tulija hätäisesti, murtaen tuntuvasti saksankieleen. Hän vilkasi sivuilleen ja jatkoi matkaansa työhuoneen ovea kohti.
— Kenraali en chef on työssä, — sanoi Koslofski, kiiruhtaen sulkemaan tietä vieraalta kenraalilta. — Kenen käskette ilmoittamaan?
Tuntematon kenraali katsoi halveksivasti korkeudestaan lyhytkasvuiseen Koslofskiin, aivan kuin ihmetellenj ettei häntä tunneta.
— Kenraali en chef on työssä, — toisti Koslovski rauhallisesti.
Kenraalin kasvot synkistyivät, hänen huulensa vavahtivat ja alkoivat vapista. Hän otti taskustaan muistikirjansa, kirjoitti kiireesti jotain lyijykynällä, repäsi lehden, antoi sen adjutantille, astui kiivaasti akkunan luo, heittäysi tuolille istumaan ja vilkasi huoneessa olijoihin, aivan kuin olisi kysynyt: miksi he häntä katselevat? Sitten nosti hän päänsä pystyyn, kurotti kaulansa, aivan kuin olisi aikonut jotain sanoa, mutta samassa hän, aivan kuin olisi alkanut itsekseen hyräillä, päästi kumman äännähdyksen, joka kuitenkin katkesi alkuunsa. Työhuoneen ovi avautui, ja Kutusof näyttäytyi kynnyksellä. Sidepäinen, hoikkasäärinen kenraali astui kyyryisenä nopein askelin, aivan kuin vaaraa paeten, Kutusovin luo.
— Vous voyez le malheureux Mack,[51] sanoi hän murtuneella äänellä.
Kutusovin kasvot olivat muutaman hetken aivan liikkumattomat. Sitten kierisi hänen kasvoillaan syvä uurre aivan kuin aalto, otsa siliytyi; hän kumarsi kunnioittavasti, sulki silmänsä, päästi Mackin edellään työhuoneeseensa ja sulki oven.
Huhu itävaltalaisten tappiosta ja koko armeijan antautumisesta Ulmin luona näyttäytyi siis todeksi. Puolen tunnin kuluttua lähetettiin adjutantteja eri haaroille. Heidän viemistään määräyksistä saattoi huomata, että pian venäläistenkin joukkojen, jotka niin kauvan olivat olleet toimettomina, oli kamppailtava vihollisen kanssa.
Ruhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio oli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja kuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet sotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan venäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat hänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa. Tahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän ajatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo kenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan, jotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että hän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi Bonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja eipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.
Tällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa kirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi huonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden mukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.
— Miksi olet niin synkkä? — kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas Andrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.
— Ei ole syytä iloon, — vastasi Bolkonski.
Samaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin, tulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali Strauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan muonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun edellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta voineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja hoputti hätääntyneenä:
— Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!
Kenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi, että he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä ilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei näyttänyt voivan pidättää.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi ja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. — Onnittelen kunnioittavasti.
Hän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin jalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.
Hovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan, miten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla hetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että kuuntelee.
— Onnittelen kunnioittavasti, kenraali Mack on saapunut ja aivan terveenä, tuohon on saanut vain pienen naarmun, — Scherkof lisäsi, osoittaen päätään, ja hänen naamansa loisti hymyilystä.
Kenraali yrmisti kulmiaan, kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.
— Gott, wie naïv,[52] — sanoi hän vihaisesti, astuttuaan jonkun askeleen.
Nesvitski kaappasi Bolkonskin syleilyynsä ja nauroi läkähtyäkseen, mutta tämä oli käynyt entistään kalpeammaksi, töykkäsi hänet vihaisena luotaan ja kääntyi Scherkoviin. Ärtynyt hermostunut mieliala, johon hänet olivat saattaneet Mackin näkeminen ja tietoisuus hänen onnettomasta tilastaan sekä aavistukset venäläisen armeijan vastaisesta kohtalosta, purkautui nyt suuttumukseksi Scherkovin sopimattoman pilanteon johdosta.
— Jos te, arvoisa herra, — puhui hän terävästi, ja hänen alaleukansa vavahteli heikosti, — tahdotte olla narri, niin en tosin voi teiltä sitä huvia kieltää; mutta sen teille sanon, että jos vielä kerran minun kuulteni rohkenette ilvehtiä, niin opetanpa teidät käyttäytymään.
Nesvitski ja Scherkof ällistyivät niin tästä tupsahduksesta, etteivät voineet lausua sanaakaan, katselivat vain silmät selällään Bolkonskia.
— Minähän vain onnittelin, — sanoi vihdoin Scherkof.
— En puhu teille leikkiä, olkaa vaiti! — kirkasi Bolkonski, tarttui Nesvitskin käsivarteen ja lähti astumann ällistyneen Scherkovin luota.
— Mutta, hyvä veli, — sanoi Nesvitski, tyynnyttäen ystäväänsä.
— Miten, mutta? — kysyi ruhtinas Andrei, pysähtyen ärtyneenä. — Ajattelehan toki, olemmeko upseereja, jotka palvellen keisariamme ja isänmaatamme iloitsemme yhteisestä menestyksestä ja suremme yhteistä onnettomuutta, vai olemmeko palvelijoita, joita ei liikuta herransa asiat. Quarante mille hommes massacrés et l'armée de nos alliés détruite, et vous trouvez là le mot pour rire,[53] — sanoi hän, aivan kuin hän tällä ranskalaisella lauseparrella olisi tahtonut vahvistaa lausumansa pätevyyttä. — C'est bien pour un garçon de rien comme cet individu dont vous avez fait un ami, mais pas pour vous, pas pour vous.[54] Poika nulikat voivat vain näin huvitteleida, — sanoi ruhtinas Andrei venäjäksi, (lausuen poika nulikat sanan ranskalaisella korotuksella), jotta Scherkof sen kuulisi.
Hän odotti, vastaisiko kornetti jotakin. Mutta tämä kääntyi häneen selin ja poistui käytävästä.