V.

Saman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti Denisovin asunnossa.

— Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi rykmentinpäälliköltä, — puhui korviaan myöten punastuneelle, kiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat hiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset kasvot.

Aliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi kaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen saanut arvonsa.

— En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! — huudahti Rostof, — Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että hän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka joka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei minua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä luulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin...

— Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, — keskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena pitkiä viiksiään. — Muiden upseerien kuullen sanotte te rykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut...

— Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen. Kenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän olekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei täällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen ... antakoon siis hyvitystä...

— Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta tämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari vaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?

Denisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin kysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.

— Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle tästä konnantyöstä, — jatkoi aliratsumestari. — Bogdanitsh (rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.

— Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.

— Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän pyydettävä anteeksi.

— Mahdotonta! — Rostof huudahti.

— En luullut teitä tällaiseksi, — puhui aliratsumestari ankaran vakavana. — Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette ole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä kaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan olisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi suoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä upseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on tuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin kunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän mielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että valehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja nyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette taivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat päivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta, kunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta rehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä sittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? — Aliratsumestarin ääni alkoi väristä. — Te, veliseni, olette rykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte jonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin: "Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!" Mutta meistä ei ole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?

Denisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin tällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.

— Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, — jatkoi aliratsumestari, — mutta meille vanhuksille, jotka olemme paraat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa ummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh sen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt, huonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti tehty!

Ja aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.

— Totta, hitto vieköön! — huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. — No, Rostof! No.

Rostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin upseereihin.

— Ei, herrat, ei ... älkää luulko ... hyvin ymmärrän, suotta ajattelette minusta sellaista ... minä ... minulle ... rykmentin kunnia on minulle... Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle... Mutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!... — Kyyneleet helmeilivät hänen silmissään. — Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No, mitä vielä haluatte?

— Se on miehen puhetta, kreivi, — sanoi aliratsumestari kääntyen Rostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.

— Olenhan sanonut, — huudahti Denisof, — hän on kelpo poika.

— Näin on paras, kreivi, — lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä niinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan häntä kreiviisi. — Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne, niin.

— Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta, — puhui Rostof rukoilevalla äänellä, — mutta anteeksi en voi pyytää; jumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi aivan kuin pieni poikanen?

Denisof remahti nauramaan.

— Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen, jukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, — sanoi Kirsten.

— Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille selittää tätä tunnetta, en voi...

— No, tehkää miten tahdotte, — sanoi aliratsumestari. — Entä, minne on tuo konna joutunut?

— Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan, — sanoi Denisof.

— Sairas siis, muuten asiaa ei saisikaan selittää, — sanoi aliratsumestari.

— Olkoon sairaus, tai mitä lieneekin, mutta tulkoon hän vain minun tielleni, niin tapan heti, — huusi Denisof verenhimoisena.

Huoneeseen astui Scherkof.

— Mistä sinä? — huusivat upseerit tulijalle.

— Liikkeelle, hyvät herrat. Mack on antautunut armeijoineen, loppu.

— Valehtelet!

— Itse näin.

— Miten? Mackinko näit elävänä? käsineen, jalkoineen?

— Liikkeelle! Liikkeelle! Antakaa hänelle pullo tällaisesta uutisesta. Miten olet tänne joutunut?

— Siirrettiin taas rykmenttiin tuon kirotun Mackin tähden. Itävaltalainen kenraali valitti. Toivotin hänelle onnea Mackin saapumisen johdosta... Mikä sinun on, Rostof, olet aivan kuin olisit ollut saunassa?

— Täällä on, veli hyvä, jo toista päivää ollut paha merrassa.

Huoneeseen astui rykmentin adjutantti ja vahvisti Scherkovin tuoman uutisen. Seuraavana päivänä oli lähdettävä liikkeelle.

— Liikkeelle, hyvät herrat!

— Jumalalle kiitos, onpa jo vetelehdittykin.