XI.
Keisari jäi seuraavaksi päiväksi Wischauhun. Henkilääkäri Villier kävi vähäväliä keisarin luona. Pääkortteerissa ja lähimmissä joukko-osastoissa huhuiltiin, että keisari oli sairastunut. Hän ei nauttinut mitään ja oli nukkunut huonosti yönsä, kertoivat hovilaiset. Kuolleitten ja haavoittuneitten näkeminen oli tehnyt niin syvän vaikutuksen keisarin herkän tunteelliseen mieleen.
Aamun koitteessa marraskuun 17 p:nä oli vihollisen ketjusta saapunut Wischauhun valkean lipun suojassa ranskalainen upseeri ja pyytänyt päästä keisarin puheille. Tämä upseeri oli Savary. Keisari oli vasta juuri nukahtanut, ja siksi täytyi Savaryn odottaa. Puolenpäivän tienoissa pääsi hän keisarin puheille, ja tunnin kuluttua lähti hän takasin ranskalaisten ketjuun ruhtinas Dolgorukovin seuraamana.
Kerrottiin, että Savaryn käynnin tarkoituksena oli ehdottaa molempain keisarien, Aleksanterin ja Napoleonin, yhtymistä neuvottelemaan. Aleksanteri ei suostunut Savaryn ehdotukseen, jonka johdosta armeija suuresti iloitsi ja oli ylpeä, mutta kuitenkin lähetettiin neuvottelemaan ruhtinas Dolgorukof, jotta nähtäisiin, oliko Napoleonilla, vastoin kaikkia arveluja, todellakin halu rauhan solmimiseen.
Hämärässä Dolgorukof palasi, meni suoraan keisarin puheille ja viipyi kauvan hänen luonaan.
Marraskuun 18 ja 19 p:nä etenivät joukot vielä pari rupeamaa, ja ranskalaiset vetäytyivät hiljalleen takasin, heikosti ammuskellen. Puolistapäivin 19 p:nä alkoi armeijan ylemmissä piireissä kiihkoisan kiireellinen ja ankara liike, jota sitten kesti seuraavan päivän aamuun asti, jona päivänä taisteltiin tuo niin kuuluisa Austerlitzin taistelu.
Puoliinpäiviin 19 p:nä oli liikettä ja kiihkeän eloisaa puhelua, hyörinää ja adjutanttien häärimistä huomattavissa ainoastaan keisarien pääkortteerissa; puolistapäivin siirtyi tämä liike jo Kutusovin pääkortteeriin ja osastonpäällikköjen esikuntiin. Illaksi oli liike adjutanttien toimesta levinnyt armeijan kaukaisimpiinkin osiin, ja 19 ja 20 päiväin välisenä yönä oli koko yhdistynyt 80 tuhannen miehen suuruinen mahtava armeija jalkeilla ja lähti meluten, rymyten liikkeelle yhdeksän virstan pituisena valtavana jonona.
Tämä keskittynyt liike, joka aamulla oli alkanut keisarien pääkortteerissa ja sitten oli saanut liikkeelle koko armeijan, muistutti suuren tornikellon päärattaan ensi liikettä. Hiljalleen alkoi pyöriä yksi ratas, kierähti toinen, kolmas, ja yhä nopeammin ja nopeammin alkoivat pyörät pyöriä, väkipyörät natista, vaihderattaat kieriä, lyömälaitos lyödä, kuviot hyppiä, ja tasaisesti alkoivat viisarit liikkua, osoittaen liikkeen tuloksen.
Samoin kuin kellon koneistossa, samoin myös sotalaitoksen koneistossa kerran alulle pantu liike siirtyy vastustamattomasti lopulliseen tulokseen; yhtä huolettoman liikkumattomat ovat myös molemmissa koneistoissa ne osat, joihin liike vielä ei ole koskenut. Pyörät kitisevät navateissaan, tarttuvat hampain toisiin pyöriin, väkipyörät sähisevät kovasta pyörinästä, mutta viereinen pyörä seisoo rauhallisen liikkumattomana, aivan kuin ei aikoisi satoihin vuosiin liikahtaa; mutta hetki on tullut — vipu tarttuu, ja nöyrästi totellen alkaa pyörä rätisten pyöriä, yhtyen yhteiseen liikkeeseen, jonka tulos ja päämäärä ovat sille käsittämättömät.
Kuten kellossa lukemattomain erilaisten rattaiden ja väkipyöräin yhteisen liikkeen tuloksena on ainoastaan aikaa osoittavan viisarin tasainen liikunta, niin samoin kaikkien näiden 160,000 venäläisen ja ranskalaisen yhteisten liikkeiden — näiden ihmisten kaikkien intohimojen, halujen, katumusten, nöyrtymisien, kärsimysten, ylpeyden puuskausten, kauhujen ja riemujen tuloksena — oli ainoastaan Austerlitzin taistelu, tuo n.k. kolmen keisarin taistelu, toisin sanoen: maailman historiallisen viisarin hidas siirtyminen ihmiskunnan historian numerotaululla.
Ruhtinas Andrei oli sinä päivänä päivystäjänä eikä hetkeksikään poistunut ylipäällikön lähettyviltä.
Kuudetta käydessä iltapäivällä saapui Kutusof keisarien pääkortteeriin ja viivyttyään hetkisen keisari Aleksanterin luona hän meni tapaamaan ylihovimarsalkka kreivi Tolstoita.
Tällä välin pistäytyi ruhtinas Andrei Dolgorukovin luo, saadakseen tarkan selvän asiain kulusta. Hän oli huomannut, että Kutusof oli hermostunut ja johonkin tyytymätön, ja että pääkortteerissa oltiin tyytymättömiä ylipäällikköön ja että häntä kohtelivat kaikki pääkortteerin henkilöt omituisen ynseästi, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa tietävänsä jotain sellaista, jota eivät muut tietäneet; ja sentähden tahtoikin hän puhella Dolgorukovin kanssa.
— No, terve, rakkaani, — sanoi Dolgorukof, joka paraillaan istui teetä juomassa Bilibinin seurassa. — Huomenna siis juhlitaan. Entäs teidän ukko? onko huonolla tuulella?
— Eipä juuri huonollakaan, mutta hän, luullakseni, toivoo, että häntä kuultaisi.
— Onhan häntä kuultu sotaneuvottelussa ja vastakin kuullaan, kun hän vain puhuu järkevästi; mutta mahdotonta on kuhnailla ja odottaa yhä jotain, silloin kun Bonaparte pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa.
— Näittekö siis hänet? — sanoi ruhtinas Andrei. — Mitä on miehiään Bonaparte? Minkälaisen vaikutuksen hän teihin teki?
— Niin, näin hänet ja tulin vakuutetuksi, että hän pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa, — toisti Dolgorukof, pitäen nähtävästi sangen tärkeänä tätä ylimalkaista johtopäätöstä, jonka hän oli tehnyt tavatessaan Napoleonin. — Jollei hän pelkäisi taistelua, niin miksi hän sitten olisi vaatinut neuvotteluja ja keskusteluja, ja miksi hän sitten pakenee, sillä onhan pakeneminen aivan outoa hänen sodankäyntitavalleen? Uskokaa minua: hän pelkää, pelkää ratkaisevaa taistelua. Hänen hetkensä on tullut; sanon sen teille.
— Mutta kertokaahan, minkälainen hän oikeastaan on? — kysyi toistamiseen ruhtinas Andrei.
— Hänellä on harmaa takki, ja hän olisi mielellään tahtonut minun kutsumaan itseään "teidän majesteettinne", mutta kiusallakaan en käyttänyt mitään arvonimeä. Muuta en hänestä saata sanoa, siinä kaikki, — vastasi Dolgorukof, katsahtaen hymyhuulin Bilibiniin.
— Vaikka suuresti kunnioitankin vanhaa Kutusovia, — jatkoi Dolgorukof, — niin en voi olla huomauttamatta, miten hullusti olisivat asiamme, jos jotain odottaen antaisimme hänen pettää itsemme tai päästäisimme hänet kynsistämme juuri nyt, kun hän auttamattomasti on vallassamme. Ei, ei pidä unohtaa Suvorovia ja hänen sääntöään: älä anna toisen hyökätä, vaan hyökkää itse. Uskokaa, sodassa on usein enemmän hyötyä nuorten tarmosta kuin vanhain kuhnustelijain kokemuksista.
— Mutta missä sitten hyökkäämme hänen kimppuunsa? Olin tänään etuvartiossa, ja minun mielestäni on vaikea päättää, missä hänen päävoimansa oikeastaan ovat, — sanoi ruhtinas Andrei.
Hänen teki mieli kertoa Dolgorukoville oma laatimansa suunnitelma.
— Ah, sehän on aivan yhdentekevä, — tarttui puheeseen Dolgorukof, levitellen hätäisesti karttaa pöydälle. — Kaikki mahdollisuudet ovat otetut huomioon: jos hän on Brünnin luona...
Ja ruhtinas Dolgorukof esitti hätäisesti Weihrotherin laatiman sivustahyökkäyssuunnitelman.
Ruhtinas Andrei alkoi väitellä ja esittää omaa suunnitelmaansa, joka saattoi olla yhtä hyvä kuin Weihrotherinkin suunnitelma, mutta sillä oli vain se puute, että Weihrotherin suunnitelma jo oli hyväksytty. Heti kun ruhtinas Andrei alkoi esittää Weihrotherin suunnitelman puutteellisuuksia ja omansa etuja, herkesi ruhtinas Dolgorukof häntä kuuntelemasta eikä enää katsellut karttaan, vaan ruhtinas Andrein kasvoihin.
— Muuten, tänään on Kutusovin luona sotaneuvottelu: siellä voitte esittää kaiken tämän, — sanoi Dolgorukof.
— Ja mistä olette huolissanne, hyvät herrat? — sanoi Bilibin, joka tähän saakka oli iloisesti hymyillen kuunnellut toisten keskustelua, mutta nyt aikoi nähtävästi laskea hieman leikkiä. — Voitetaanko huomenna tai hävitään — joka tapauksessa on venäläisten aseiden kunnia taattu. Paitsi Kutusovia, ei ole ainoatakaan venäläistä osastonpäällikköä. Päälliköt ovat: Herr General Wimpfen, le comte de Langeran, le prince de Lichtenstein, le prince de Hohenloe et enfin Prsch, prsch ... et ainsi de suite, comme tous les noms polonais.[98]
— Olkaahan ivailematta, — sanoi Dolgorukof. — Se ei ole totta, onhan jo kaksi venäläistä: Miloradovitsh ja Dohturof, ja olisi kolmaskin, kreivi Araktshejef, mutta hänellä on hermot heikot.
— Mutta luulenpa, että Mihail Ilarionovitsh jo on lähdössä, — sanoi ruhtinas Andrei. — Toivotan onnea ja menestystä, hyvät herrat, — hän lisäsi, puristi Dolgorukovin ja Bilibinin käsiä ja poistui huoneesta.
Kotimatkalla ei ruhtinas Andrei voinut pidättyä kysymästä vieressään istuvan Kutusovin mielipidettä huomisesta taistelusta.
Kutusof katsahti ankarasti adjutanttiaan silmiin, oli hetken ääneti ja vastasi:
— Arvelen, että häviämme, ja samoin sanoin kreivi Toistoille ja pyysin häntä ilmoittamaan tämän keisarille. Arvaappas, mitä hän minulle vastasi? Eh, mon cher général, je me mêle du riz et des cotelettes, mélex vous des affaires de la guerre.[99] Niin... Näin minulle vastattiin!