V.

Nikolai Rostof oli tällä vähin yhä paikallaan ja odotteli petoa. Ajon suunnasta ja etäisyydestä, koirain äänistä ja metsästäjäin huudoista hän päätteli, mitä oli tekeillä metsikössä. Hän tiesi että metsikössä oli sekä nuoria että vanhoja susia; hän tiesi, että ajokoirat olivat jakautuneet kahteen parveen, että jossain oli päästetty peto saarroksesta ja että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän odotti joka hetki pedon saapuvan hänen lymypaikalleen. Hän suunnitteli tuhansilla eri tavoilla miten ja mistä peto ilmestyisi, ja miten hän sen saartaisi. Toivo muuttui toivottomuudeksi. Usean kerran hän kääntyi Jumalaan ja rukoili, että peto tulisi hänen lymypaikalleen; hän rukoili intohimoisen häveliäästi, kuten rukoillaan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jonka syynä on jokin vähäpätöinen asia. "Helppohan on sinun suoda tämä minulle!" — puhui hän Jumalalle. "Tiedän, että olet suuri, ja että on synti tällaisia pyytää, mutta, suuri Jumala, anna sittenkin vanhan suden osua osalleni ja, salli Karain sedän nähden, joka tuolla paraillaan katselee hyökätä sen kimppuun ja antaa sille kuolinisku." Tuhannen kertaa puolen tunnin kuluessa katsahti Rostof jännitettynä ja rauhattomana aukeamaan, missä kaksi harvaoksaista tammea kohosi haavikosta, ja vesien uurtamaan rotkon seinämään ja oikealta pensaiden takaa vilahtelevaan sedän lakkiin.

"Ei, ei ole minulle tätä onnea suotu", — ajatteli Rostof, "ja mitä se maksaisi! Ei ole suotu! Ei ole minulla mitään onnea, ei sodassa eikä korttipelissä." — Selvästi välähtivät hänen muistossaan Austerlitz ja Dolohof. "Kunpa edes kerran elämässään saisi surmata vanhan suden, muusta en välittäisikään!" — ajatteli Rostof jännittäen äärimmilleen kuuloaan ja näköään, vilkuen milloin oikealle milloin vasemmalle ja tarkaten ajon pienimpiäkin vaihteluja.

Hän katsahti taas oikealle ja huomasi, että avonaisella kentällä jokin juoksi häntä kohti. "Ei, se on mahdotonta!" — ajatteli hän huoahtaen raskaasti, kuten huoahtaa ihminen, kun viimeinkin hänen harras toivonsa on toteutunut. Häntä kohtasi suurin onni — ja näin luontevasti, loistotta, humutta ja menotta. Rostof ei uskonut silmiään, ja tätä epäilystä kesti hetkisen. Susi jatkoi yhä kulkuaan ja hyppäsi raskaasti ojanteen yli. Se oli vanha peto, jolla oli harmaa selkä ja punertava remppuvatsa. Se juosta lönkötteli hiljalleen, luullen varmaankin, ettei kukaan sitä näe. Henkeään pidätellen vilkasi Rostof koiriin. Muutamat niistä makasivat, toiset seisoivat rauhallisina, sillä ne eivät olleet vielä sutta huomanneet. Vanha Karai makasi keränä ja kirpusti äkäisenä keltaisilla hampaillaan takapakaraansa.

— Us- us- us- — päästeli Rostof hiljaa huultensa välistä. Koirat nousivat makuulta ja höristivät korviaan. Karai lopetti kunimisen, nousi, höristi korviaan ja heilautti hännällään, josta riippui karvatakkuroita.

"Päästänkö jo koirat?" — puheli Nikolai itsekseen, kun susi yhä häntä läheni ja loittoni yhä pitemmälle metsänlaidasta. Samassa suden ilme muuttui: se vavahti nähtyään luultavasti ensi kerran eläessään ihmissilmät, jotka tuijottavat suoraan häneen. Katsahtaen arasti metsästäjään susi pysähtyi. — Takasinko vaiko eteenpäin? — näytti se miettivän, ja lähti laukkaamaan pehmein, sulavin, hätäilemättömin, mutta päättävin hypyin.

— Us- us- us! — huusi Nikolai huumaantuneena, ja käskemättä syöksyi hänen hyvä hevosensa suin päin alas rinnettä yli veden uurtamain ojanteiden ja kuilujen päästäkseen suden eteen. Vielä nopeimpina kiisivät koirat sivuuttaen hevosen. Nikolai ei kuullut omaa ääntään, ei tuntenut että istui hevosen selässä, ei nähnyt koiria eikä ympäröivää seutua; hän näki ainoastaan suden, joka lisätyin vauhdin loikki yhä samaan suuntaan. Lähinnä sutta oli mustankailava, leveälanteinen Milka. Lähemmäksi, lähemmäksi ... nyt se on jo aivan sen kintereillä. Susi ei ollut tietääkseenkään, vilkasihan vain ohimennen koiraan. Milka ei tapansa mukaan hyökännyt suden niskaan, vaan töksähteli häntä pystyssä etujaloilleen.

— Us- us- us! — kirkui Nikolai.

Ruskea Ljubim syöksähti esiin Milkan takaa, ryntäsi kiivaasti suden kimppuun ja kävi hampain tämän pakaroihin, mutta hypähti samassa peljästyneenä syrjään. Susi istahti, loksautti hampaitaan ja painautui taas eteenpäin koko koiraparven seuratessa aivan kintereillä.

"Pääsee pakoon! Ei, mahdotonta!" — ajatteli Nikolai ja huusi yhä ääni käheänä.

— Karai! Us- us- us! — hän huusi etsien koirain joukosta vanhaa urosta, johon nyt liittyi hänen viimeinen toivonsa. Karai teki parastaan kankeilla jaloillaan ja koetti raskaasti juosten ehättää oikotein suden eteen. Mutta suden vauhdista päättäen näytti Karai erehtyneen laskuissaan. Nikolai näki jo aivan lähellä edessään metsän, jonne päästyään susi varmaan olisi pelastanut turkkinsa. Suden eteen ilmestyi metsästäjä koirineen, Nikolai ei vielä menettänyt toivoa. Nikolaille outo tummanruskea, pitkäruumiinen uroskoira laukkasi vinhasti sutta vastaan ja oli vähällä viedä tämän kumoon. Susi nousi uskomattoman vikkelästi, hyökkäsi koiran kimppuun ja iski hampaansa sen kylkeen. Verissään, ammottava haava kyljessä vaipui koira maahan, kiljuen julmasti.

— Karajushka! Kultani!... — vaikeroi Nikolai. Tämä odottamaton välinäytös auttoi vanhaa Karaita, joka takkuisine pakaroineen oli enää viiden askeleen päässä sudesta. Aivan kuin vaaran tuntien vilkasi susi Karaihin, kumisti hännän koipien väliin ja lisäsi vauhtia. Mutta samassa — Nikolai ei muuta nähnyt kuin että jotain tapahtui Karaille — oli se suden niskassa, ja yhdessä suden kanssa se härkäpyllyä kierähti ojassa.

Nikolai näki suden temmeltävän koirain kanssa ojassa. Koirain keskeltä näkyi suden harmaa selkä, toinen takajalka, ja korvat luimussa se pelästyneenä ja hengästyneenä katseli Nikolaita. Karai oli iskenyt hampaansa sen kurkkuun. Tämä hetki oli Nikolain elämässä hänen onnellisimpiaan. Hän oli jo tarttunut satulan kaaseen ja aikoi laskeutua maahan antaakseen sudelle surmaniskun, kun samassa näki suden pään kohoutuvan koirain keskeltä. Hetken kuluttua sai susi etujalkansa ojan reunalle. Se louskutteli hampaitaan (Karai oli irroittanut hampaansa sen kurkusta), hypähti ojasta ja lähti häntä luimussa jatkamaan matkaansa. Karvat pörrössä kömpi ojasta Karai, joka varmaankin oli loukkautunut tai haavottunut.

— Jumalani! Miksi?... — huusi Nikolai toivottomana.

Sedän metsästäjä ajoi toiselta suunnalta suden eteen, ja koirat pysäyttivät taas pedon. Taas oli se koirain keskellä.

Nikolai, hänen ratsupalvelijansa, setä ja hänen metsästäjänsä kieppuivat suden ympärillä, usuttivat koiria, huusivat ja aikoivat laskeutua satulasta antamaan surmaniskua niin pian kuin susi vain laskeutui istumaan ja kannustivat hevosiaan, kun vain susi hetkeksikin vapautui koirista ja koetti lähestyä metsää, ainoata pelastajaansa.

Jo temmellyksen alussa oli Danilo ilmestynyt aukeamalle, kun oli kuullut koiria usutettavan. Hän näki, miten Karai hyökkäsi suden niskaan, ja pysäytti hevosensa, luullen leikin loppuneen. Mutta kun hän huomasi, että ratsastajat yhä vielä istuivat satulassa ja susi pääsi koirain kynsistä ja yritti livistämään, kannusti hän valakkaansa ja karautti täydessä lennossa, ei sutta kohti, vaan sen eteen metsän laitaan. Näin saapuikin hän temmellyspaikalle juuri silloin, kun sedän koirat toisen kerran pysäyttivät suden.

Danilo ei enää huutanut. Hänellä oli vasemmassa kädessä paljastettu metsästyspuukko ja oikeassa hän heilutteli ratsuruoskaa, jolla läimäytteli kuin rautavitjoilla valakkaansa kylkiin.

Nikolai ei ollut huomannut Daniloa ennenkun hänen ohitseen vinhasi puuskuva valakka. Samassa kuuli hän jonkun töpsähtävän maahan ja huomasi Danilon koirain keskellä rähmällään suden selässä tavoittelevan pedon korvia. Sekä koirat että metsästäjät, vieläpä itse susikin käsittivät, että leikki oli lopussa. Korvat luimussa koetti pelästynyt susi nousta, mutta koirat riippuivat sen turkissa. Danilo nousi seisaalleen, laskeutui hervottomana ruumiinsa koko painolla suden selkään, tarttuen samalla sen korviin. Nikolai aikoi antaa sille surmaniskun, mutta Danilo kuiskasi: — Tarpeetonta, pistämme kapulan sen suuhun, — ja samassa hän painoi jalkansa suden kaulalle. Suden suuhun pistettiin kapula, joka sidottiin aivan kuin kuonokopaksi, jalat sidottiin kahleilla, ja Danilo heilautti pari kertaa avutonta petoa koivista.

Onnelliset, väsyneet metsästäjät nostivat elävän suden pärskivän, säikähtyneen hevosen selkään, ja vinkuvien koirien saattamana lähdettiin sutta kuljettamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Koko seurue kokoontui sutta katselemaan. Kapula suussa ja leveäotsainen pää kallellaan katseli tämä suurilla lasisilmillään ympäröivää ihmis- ja koiralaumaa. Kun siihen koskettiin, sävähti se ja putkautti sidottuja jalkojaan katsellen avuttomana ympärillä olijoihin. Vanha kreivikin ajoi suden luo ja koski siihen.

— Oh, miten suuri, — hän sanoi. — Suuri, vai mitä? — kysyi hän Danilolta, joka seisoi hänen vieressään.

— Suuri on, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Danilo ja paljasti hätäillen päänsä.

Kreivi muisti, miten oli päästänyt suden livistämään ja Danilon käytöksen tämän johdosta.

— Mutta olitpa, veliseni, kiukkuinen, — sanoi kreivi.

Danilo ei vastannut, hymyilihän vaan lapsellisen pehmeästi ja kohteliaan suloisesti.