VII.
Kun Ilagin illan suussa oli heittänyt hyvästit Nikolaille, huomasi tämä olevansa niin kaukana Otradnosta että mielihyvin suostui sedän ehdotuksesta jättämään seurasensa yöksi sedän tilalle, Mihailofkaan.
— Ja jos itsekin pistäysitte meillä — selvä juttu mars! — sanoi setä, — niin sen parempi. Nähkääs, sää on kostea, levähdätte hetken, pikku kreivittären sitten lähetämme kotiin vaunuissa.
Sedän ehdotukseen suostuttiin; eräs metsästäjistä lähetettiin vaunuja tuomaan Otradnosta; Nikolai, Natasha ja Petja lähtivät sedän tilalle.
Viisi, kuusi alustalaista tuli metsämiehiä kohtaamaan Mihailofkan päärakennuksen portaille. Kymmeniä naisia, vanhoja, aikuisia ja lapsia tirkisteli nurkan takaa. Ratsain ajavan naisen näkeminen sai alustalaiset niin uteliaiksi, että useat heistä unohtivat arkuutensa, tulivat aivan Natashan lähettyville, katselivat häntä silmiin ja tekivät ääneen huomautuksia aivan kuin olisivat katselleet jotain merentakaista kummitusta, joka ei kuule eikä ymmärrä, mitä hänestä puhutaan.
— Arinka, katsohan kun istuu nassakalla! Itse istuu, ja liepeet liehuvat... Kato, sillä on torvikin!
— Siunaa ja varjele, puukkokin...
— Täys tataritar!
— Kun et kuukerru sieltä? — sanoi rohkein joukosta, kääntyen suoraan Natashaan.
Setä laskeutui satulasta villiytyneen puutarhan ympäröimän pienen puisen asuinrakennuksensa portaiden edessä, katsahti alustalaisiinsa ja huusi käskevästi sivullisia poistumaan. Palvelijoita käskettiin huolehtimaan vieraista ja metsästysseurueesta.
Väkijoukko hajaantui. Setä auttoi Natashan satulasta, tarjosi käsivartensa ja vei hänet vaperia lautaportaita myöten suojiin. Huoneissa ei vallinnut liiallinen puhtaus. Seinät olivat hirsisalvoksella, eikä niitä edes oltu kalkkivärillä maalattu. Tahroja ja laikkoja tosin oli siellä täällä, mutta huomasi sentään järjestävän kädenkin jälkiä. Eteisessä löyhähti tuoreilta omenilta, ja sen seinillä riippui suden- ja ketunnahkoja.
Eteisestä setä vei vieraansa pieneen saliin, missä oli saranapöytä ja punaisia tuoleja, täältä vierashuoneeseen, missä oli pyöreä koivusta tehty pöytä ja sohva. Vierashuoneesta mentiin sedän työhuoneeseen, missä oli rääsyinen sohva ja kulunut vanha lattiamatto. Seiniä koristivat Suvorovin, isännän isän ja äidin sekä hänen oma muotokuvansa sotilaspuvussa. Tämä huone tuli vahvasti tupakalta ja koirilta. Setä käski vieraita istumaan ja olemaan kuin kotona, mutta itse hän poistui huoneesta. Rapakkoinen Rugai tuli huoneeseen, hyppäsi sohvalle ja alkoi nuoleksia ja kirpustaa itseään. Työhuoneesta lähti pimeä käytävä, mistä näkyi rikkinäinen kehysverhoke. Verhokkeen takaa kuului naisen naurua ja supatusta. Natasha, Nikolai ja Petja riisuutuivat ja istuutuivat sohvalle. Petja nojautui kätensä varaan ja nukahti heti; Natasha ja Nikolai istuivat sanaakaan vaihtamatta. Heidän kasvonsa punottivat, he olivat kovin nälissään, mutta silti hyvällä tuulella. He vilkuilivat toisiinsa (Nikolai ei enää ajon päätyttyä tahtonut osottaa etevämmyyttään sisarelle); Natasha iski veljelle silmää, kumpikaan ei voinut hillitä itseään, vaan rehahtivat heleään nauruun, itsekään tietämättä naurun aihetta.
Hetken kuluttua setä palasi huoneeseen. Hän oli pukenut ylleen kasakan viitan ja siniset housut ja vetänyt jalkoihinsa sirot saappaat. Natashasta tuntui kuin tuo puku, jota hän oli ihmetellyt ja nauranutkin Otradnossa, olisi sedälle ainoa sopiva ja oikea puku, aivan juhlapukujen ja hännystakkien arvoinen. Setäkin oli hyvällä tuulella; ei hän lainkaan loukkaantunut sisarusten naurusta (sillä ei hänen edes mieleensä juolahtanut, että nämä olisivat saattaneet nauraa hänen laskuunsa), vieläpä itsekin yhtyi nuorten aiheettomaan nauruun.
— Kas sellainen meillä on kreivitär pieni — selvä juttu mars — enpä ole sellaista vielä eläessäni nähnyt! — puheli setä ojentaessaan pitkävartista piippua Nikolaille ja itse kieputellen tottuneesti kolmen sormen välissä lyhytvartista piippunysäänsä.
— Koko päivän on keikkunut satulassa kuin mikäkin mies, mutta siitä huolimatta ei ole tietääkseenkään!
Pian sedän tulon jälkeen avautui ovi — avaajan askelten äänestä päättäen avasi sen paljasjalkainen tyttönen —, ja huoneeseen astui, kukkurainen tarjotin kädessä, noin 40 vuotias, lihava, punaposkinen kaunis nainen, jolla oli kaksi leukaa ja täyteläät punaset huulet. Ystävällisen arvokkaana hän viehättävin silmäyksin ja liikkein kumarsi kunnioittavasti vieraille ja hymyili samalla hyväilevän viehkeästi. Huolimatta tavattomasta lihavuudestaan, joka pakoitti hänen kulkemaan rinta ja vatsa pystyssä ja pää takakenossa, tämä nainen (sedän taloudenhoitajatar) silti liikkui tavattoman keveästi. Hän meni pöydän luo, laski tarjottimen pöydälle ja lateli näppärästi valkeilla lihavilla käsillään sille pullot, särpimet ja muut herkut. Tämän tehtyään hän poistui pöydän luota ja jäi hymyellen seisomaan oven pieleen. — "Tällainen nyt olen! Joko nyt käsität sedän elämän?" — sanoi Nikolaille tämän naisen ilmestyminen. Käsittihän sen: eikä ainoastaan Nikolai käsittänyt, Natashallekin kävi selväksi sedän elämä, nuo yrmeät kulmat ja tyytyväinen onnellinen hymy, joka värähteli hänen huulillaan Anisja Fjedorovnan astuessa huoneeseen. Anisja oli tuonut pöytään: yrttiviinaa, kotitekoisia likörejä, sieniä, kirnupiimään tehtyjä ruisjauhopiiraita, hunajakakkuja, vaahtoavaa simaolutta, omenia, raakoja, paahdettuja sekä hunajassa uitettuja pähkinöitä. Hetken kuluttua ilmestyi pöytään vielä hunaja- ja sokerihilloja, kinkku ja vastapaistettu kana.
Kaikki nämä herkut oli Anisja itse hankkinut, koonnut ja valmistanut. Siksipä ne lehahtivatkin ja maistuivat Anisjalta. Kaikki oli mehukasta, puhdasta ja lempeän hymyilevää.
— Syökää, neitiseni, kreivittäreni, — kehoitti Anisja, tarjoten Natashalle milloin yhtä, milloin toista.
Natasha söi kaikkia herkkuja, ja hänestä tuntui ettei koskaan ollut nähnyt eikä syönyt niin verrattomia piimäpiiraita, niin tuoksuavaa hilloa, sellaisia hunajapähkinöitä ja sellaista kanaa. Anisja Fjedorovna poistui huoneesta.
Rostof ja setä söivät myös hyvällä ruokahalulla, painoivat palan kirsikkalikörillä ja puhelivat äskeisestä ja tulevista ajoretkistä, Rugaista ja Ilaginin koirista. Natasha istui sohvalla ja kuunteli loistavin silmin sedän ja Nikolain juttuja. Jonkun kerran hän herätteli Petjaa antaakseen hänen maistaa herkkuja, mutta poika ei herännyt, höpisi käsittämättömiä sanoja ja vaipui jälleen sohvalle. Natasha oli niin iloinen, ja hänen oli niin hyvä olla tässä hänelle oudossa ympäristössä, että hän oikein pelkäsi vaunujen saapuvan liian aikaseen. Keskustelu katkesi hetkeksi, kuten on tavallista ensimäisillä vieraskäynneillä. Setä katkasi äänettömyyden vastaamalla aivan kuin omille ja vieraidenkin ajatuksille:
— Näin se menee minunkin elämäni... Tulee kuolema — selvä juttu mars — eikä mitään jää jälelle. Siinä ne sitten ovat synnitkin!
Sedän puhuessa olivat hänen kasvonsa ilmeikkäät, vieläpä kauniitkin. Nikolain mieleen tuli kaikki ne hyvät työt, joita oli isänsä ja naapurien kuullut sedästä kertovan. Koko piirikunnassa pidettiin setää jaloimpana ja epäitsekkäimpänä kesselinä. Hän sovitteli perheriitoja, toimi testamenttien toimeenpanijana, hänelle uskottiin salaisuuksia, hänet valittiin tuomariksi ja kaikenlaisiin muihin toimiin; mutta virkatoimista hän kieltäytyi jyrkästi, vietti syksyt ja keväät rautiaansa selässä saloilla, talvet istui kotosalla, kesät lojui villiytyneessä puutarhassaan.
— Miksette ryhdy virkatoimiin, setä?
— Olen ollut, mutta jätin. En kelpaa, selvä juttu mars; en käsitä mitään niistä asioista. Ne toimet sopivat teille, minulla ei riitä järkeä. Metsästys, se on toista, se on selvä juttu mars! Avatkaahan ovi siellä, — hän huusi. — Miksi suljitte?
Käytävän päässä oleva ovi vei naimattomien metsästäjäin huoneeseen, kuten setä kutsui väentupaa.
Kuului paljaiden jalkain nopeata sipsatusta, ja näkymätön käsi avasi oven. Käytävästä alkoi selvästi kuulua balalaikan[69] ääni. Soittaja näytti olevan mestari alallaan. Natasha oli jo kauvan kuunnellut soittoa, mutta nyt meni hän käytävään kuullakseen selvemmin.
— Se kuuluu olevan Mitjka kuskini... Ostin hänelle hyvän balalaikan, pidän tästä... — sanoi setä.
Talossa oli tapana, että Mitjka soitti naimattomain huoneessa balalaikaa kun isäntä oli palannut metsältä, sillä setä piti kovin tästä soitosta.
— Miten ihanaa, verratonta, — sanoi Nikolai jonkunverran laimeasti aivan kuin olisi hävennyt tunnustaa, että häntä nämä sävelet miellyttivät.
— Miten verrattomasti? — sanoi nuhdellen Natasha, sillä hän oli veljen äänen painosta arvannut veljen mielentilan. — Ei verratonta, vaan taivaallista!
Samoin kuin hän oli pitänyt maailman parhaina sedän sieniä, hunajaa ja likörejä samoin hänestä tällä hetkellä Mitjkan soitto tuntui säveltaidon viimeiseltä sanalta.
— Vielä, olkaa hyvä, vielä, — pyysi Natasha, heti kun soitto taukosi. Mitjka viritti koneensa, ja pian helähti taas reipas Barinjan sävel milloin hitaammassa milloin nopeammassa tahdissa. Setä istui pää kallellaan ja kuunteli tuskin huomattavasti hymyillen. Barinjan sävel toistui satakunta kertaa. Jonkun kerran viritti Mitjka välillä konettaan, mutta yhä vain helähtivät samat sävelet. Kuuntelijat eivät kyllästyneet kuulemaan, vaativat yhä vain enemmän. Anisja Fjedorovna tuli huoneeseen ja nojautui oven kamanaan.
— Suvaitsetteko kuunnella? — kysyi hän hymyillen Natashalta. Hänen hymynsä muistutti tavattomasti sedän hymyä. — Hän soittaa oivallisesti.
— Tämä kohta ei mene aivan oikein, — huudahti äkkiä setä, tehden kädellään tarmokkaan liikkeen. — Tässä pitäisi päästää — selvä juttu mars — päästää...
— Taidatteko tekin setä? — kysyi Natasha. Setä ei vastannut, hymähtihän vain.
— Katsohan, Anisjushka, ovatko kielet kitarassani ehjät? Ei ole se aikoihin ollut käsissäni — selvä juttu mars! — En ole viitsinyt.
Ilomielin lähti Anisja täyttämään herransa käskyä ja toi kitaran.
Kehenkään katsahtamatta puhalsi setä tomun koneesta, näpäytti luisilla sormillaan sen kanteen, viritti kielet ja sovittelihe nojatuolissaan. Sitten tarttui hän jonkun verran teatralisin ottein kitaran kaulaan, iski silmää Anisjalle ja alkoi. Mutta Barinjaa hän ei soittanutkaan, vaan näpäytti ensin heleän, puhtaan soinnun ja alkoi sitten rauhallisen tahdikkaasti, mutta varmasti ja tavattoman hitaasti kehittää tunnettua laulun säveltä: "Kadulla kun kivisellä." Tuo hillitty iloisuus, jota Anisjan koko olento uhkui, tunkeutui näissä sävelissä Nikolain ja Natashankin sydämiin. Anisja punastui, peitti huivilla kasvonsa ja poistui nauraen huoneesta. Setä soitti yhä puhtaasti, hartaasti ja pontevan voimakkaasti, tuijottaen muuttunein, innostunein katsein siihen kohtaan, missä Anisja oli seisonut. Tuskin huomattava hymyn väre leikihti sedän toisessa suupielessä harmaan viiksen alla, vallankin silloin, kun sävel alkoi käydä nopeaksi ja ylimenopaikoissa särähti joku väärä sointu.
— Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä, vielä! — huusi Natasha, heti kun setä lopetti. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. — Nikoljenka, Nikoljenka! — hän toisteli ja katsahti veljeensä aivan kuin olisi kysynyt häneltä: mitä tämä oikeastaan on?
Nikolaikin oli haltioissaan sedän soitosta. Setä alkoi soittaa uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmestyivät ovelle, ja hänen takaansa tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona poika" ... soitti setä, teki taas sukkelan ylimenon, lakkasi soittamasta ja heilautti harteitaan.
— Jatkahan, jatkahan, setä kulta, kyyhkyni, — vaikeroi Natasha niin rukoilevalla äänellä aivan kuin olisi hänen elämänsä siitä riippunut.
Setä nousi seisaalleen, ja näytti kuin olisi hänessä ollut kaksi eri ihmistä — toinen hymyili vakavana veitikalle, joka kainon hartaana valmistautui tanssiin.
— No, serkku pieni! huudahti setä ja huitasi kädellään Natashalle.
Natasha heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä rennoilleen, hetkautti harteitaan ja alkoi.
Missä, miten ja koska oli tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli ollut vieras ranskatar, imenyt veriinsä tuon venäläisen hengen, joka hänestä nyt huokui; mistä oli saanut nuo eleet, jotka pas de châlen olisi luulleet jo aikoja sitten juuriaan myöten hävittäneen? Mutta henki ja eleet olivat aivan sedän toiveiden mukaiset tuollaiset aito venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppimalla omistaa. Heti kun Natasha oli alkanut ja hymyili tuossa riemuitsevan hilpeänä ja ylpeän veikistelevänä, pääsi Nikolailta ja muilta läsnäolijoilta helpotuksen huokaus, sillä eivät he enää, kuten aluksi oli ollut laita, pelänneet hänen tähtensä, he häntä nyt jo ihailivat.
Hän teki tehtävänsä niin oikein, niin täysin oikein, että Anisja Fjedorovna, joka heti alussa oli hänelle ojentanut tässä toimessa niin välttämättömän huivin, nauroi kyynelissä katsellessaan tätä hentoa, sulavaa hänelle niin vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua kreivitärtä, joka oli täysin käsittänyt sen, mitä oli Anisjassa, hänen isässään, tädissään, äidissään ja jokaisessa venäläisessä.
— Mutta kreivitär pieni — selvä juttu mars, — sanoi setä iloisesti nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. — Sepä jotakin, serkku pieni! Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle — selvä juttu mars!
— Jo onkin tiedossa, — sanoi Nikolai hymyillen.
— Oo? — huudahti setä ihmetellen ja katseli kysyvästi Natashaan. Onnellinen hymy huulilla nyökäytti Natasha myöntävästi päällään.
— Ja millainen sitten! — hän sanoi. Mutta heti kun hän oli tämän sanonut, heräsi hänen sielussaan aivan uusi ajatusten ja tunteiden sarja: "Mitä tarkoitti Nikolain hymy, kun hän sanoi: 'jo onkin tiedossa?' Onko hän asiasta mielissään vai eikö ole? Tuntuu kuin hän ajattelisi, ettei minun Bolkonskini hyväksyisi eikä ymmärtäisi meidän ilonpitoamme. Mutta hänpä kaikki ymmärtäisi. Missä on hän tällä hetkellä?" — ajatteli Natasha, ja hänen kasvoilleen ilmestyi vakava ilme. Mutta tätä kesti vain hetken. "Älä ajattele tällaisia asioita, herkene", sanoi hän itselleen, hymähti, istuutui taas sedän viereen ja pyysi tätä soittamaan vielä jotain.
Setä soitti vielä laulun ja valssin, sitten hän vaikeni hetkeksi, rykäsi ja lauloi erään lempilauluistaan, metsämiehen laulun.
Illalla kun laski viti
Metsämiehen mennä piti...
Setä lauloi kansanomaiseen tapaan, pitäen pääasiana sanoja, joihin sitten sävel liittyy jonkinlaisena täytteenä. Mitään erityistä nuottia ei tämän käsityskannan mukaan ole olemassakaan, se on ainoastaan sanojen koristeena. Ja siksipä sedänkin laulussa, kuten lintujenkin, tämä luonnollinen, koruton nuotti oli sanomattoman ihana. Natasha oli haltioissaan sedän laulusta. Hän päätti mielessään jättää harpun ja ruveta soittamaan kitaraa. Hän pyysi sedän kitaraa ja alkoi heti näppäillä erään laulun säveltä.
Kymmentä käydessä saapuivat kahdet vaunut ja kolme ratsastajaa Petjaa ja Natashaa noutamaan. Kreivi ja kreivitär eivät lainkaan tienneet, missä he olivat, ja olivat olleet kovin huolissaan, kertoi eräs etsijöistä.
Petja kannettiin kuin kuollut toisiin vaunuihin, Natasha ja Nikolai istuivat toisiin. Setä kääri Natashan huolellisesti ja heitti hänelle erikoisen hellät jäähyväiset. Käyden tuli hän saattamaan sillalle saakka, jota sentään ei voitu ajaa, vaan täytyi se kiertää kaalamoitse. Setä lähetti edeltä metsästäjänsä valaisemaan tietä lyhdyillä.
— Hyvästi, rakas serkku, — kuului pimeässä sedän ääni, ei sellaisena kuin Natasha sen ennen oli kuullut, vaan sellaisena kuin hän sen oli kuullut laulussa: "Illalla kun laski viti."
Kun he kulkivat kylän läpi, tuikki talojen akkunoista punertavia tulia, ja suloinen savun haju tunki sieramiin.
— Mikä verraton ihminen tuo setä! — sanoi Natasha, kun he olivat saapuneet valtatielle.
— Niin on, — vastasi Nikolai. — Onko sinun kylmä?
— Ei, voin mainiosti, verrattomasti. Minun on niin hyvä olla, — vastasi Natasha, hieman ihmetellen veljen kysymystä.
He olivat kauvan ääneti! Yö oli kylmä ja kostea. Oli niin pimeä, ettei hevosia edes eroittanut, kuului vain, miten ne moiskivat rapakkoisella tiellä.
Mitä liikkuikaan Natashan lapsellisessa sielussa, joka oli niin ahnas ja altis elämän erilaisimmille vaikuttimille? Miten mahtoikaan kaikki olla siellä järjestettynä?
Mutta onnellinen hän oli ylen. Kun he jo olivat aivan kodin lähellä, heläytti Natasha äkkiä: "Illalla kun laski viti." Koko tien oli hän tavoitellut tätä säveltä, mutta nyt hän sen vasta tavoitti.
— Jopa tavoitit, — sanoi Nikolai.
— Mitä sinä olet ajatellut matkalla, Nikoljenka? — kysyi Natasha.
Sisaruksilla oli usein tapana tehdä toisilleen tällaisia kysymyksiä.
— Minäkö? — sanoi Nikolai, muistellen; — ensin näes ajattelin, että Rugai, ruskea uroskoira muistuttaa setää, ja jos se olisi ihminen, niin varmaankin se elättäisi setää, jolleikaan ajon tähden, niin ainakin sielujen sopusoinnun tähden. Miten hän on herttainen tuo setä! Eikö olekkin? Mutta entäs sinä?
— Minäkö? Odotahan! Niin, ensin ajattelin, että kuljemme ja luulemme kulkevamme kotia kohti, mutta kuljemmekin Jumala ties minne tässä pimeässä ja yhtäkkiä saavumme perille ja huomaamme, ettemme olekkaan Otradnossa, vaan jossain lumotussa valtakunnassa. Ja sitten minä vielä ajattelin... Ei, en muuta ajatellutkaan.
— Tiedän; varmaankin ajattelit häntä, — sanoi Nikolai hymyillen, kuten Natasha saattoi arvata äänestä.
— En, vastasi Natasha, vaikka hän todellakin oli ajatellut ruhtinas Andreitakin, vieläpä sitäkin, mitä tämä olisi pitänyt sedästä. — Ja sitten minä vielä toistelin itsekseni, koko matkan toistelin itsekseni: miten edukseen Anisjushka esiintyi, edukseen... — sanoi Natasha. Ja Nikolai kuuli, miten sisar syyttä suotta nauraa helasi. — Mutta kuulehan, — sanoi Natasha yhtäkkiä, — tiedän, etten enää koskaan ole niin onnellinen ja rauhallinen kuin nyt.
— Olehan lörpöttelemättä tyhmyyksiä, — sanoi Nikolai ja ajatteli: "Suloinen on tämä Natashani! Toista sellaista ystävää minulla ei ole, enkä koskaan saakkaan. Miksi meneekään hän miehelään, hauskapa olisi yhdessä, olla aina vain kululla!"
"Mikä aarre tämä Nikolai!" — ajatteli Natasha.
— Hei! Vierashuoneessa on vielä tuli, — sanoi hän ääneen, osoittaen päärakennuksen akkunoita, jotka loistivat viehättävinä kosteassa samettiyössä.