XIII.
Heti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja sanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo kauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli rauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen haluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle liitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja että hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään. Kylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän saavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää asiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja hän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja kehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän voi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään, lopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan poikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden hävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua pojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan tytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa parempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat paremmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei saattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja tottumuksiaan.
Isä ja äiti eivät enää puhuneet pojalleen tästä asiasta, mutta muutaman päivän päästä kutsutti kreivitär Sonjan luokseen ja soimasi häntä odottamattoman julmasti kiittämättömyydestä ja poikansa viekoittelemisesta. Sonja kuunteli vaiti ollen ja silmät maahan luotuina kreivittären julmia sanoja eikä käsittänyt vähääkään, mitä häneltä oikeastaan vaadittiin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa hyväntekijäinsä tähden. Uhrautuvaisuus oli hänen lempiajatuksiaan, mutta nyt hän ei käsittänyt, mitä hänen oli oikeastaan uhrattava ja kenen hyväksi. Rakastihan hän kreivitärtä ja koko Rostovien perhettä, mutta ei hän voinut olla rakastamatta Nikolaitakaan eikä olla tietämättä, että tämän onni riippui tästä rakkaudesta. Hän kävi vaiteliaaksi ja surumieliseksi eikä vastannut uteluihin. Nikolaista alkoi tuntua, ettei kauvemmin voi sietää tällaista asiain tilaa ja siksipä hän lähtikin taas puhelemaan äidilleen asiasta. Nikolai milloin rukoili äitiä suostumaan hänen ja Sonjan avioliittoon, milloin taas uhkaili että vihityttää itsensä salavihkaa, jos Sonjaa asian johdosta vainotaan.
Kreivitär vastasi Nikolain rukouksiin ja uhkauksiin odottamattoman kylmästi. Hän sanoi, että poika on nyt täysi-ikäinen ja saattaa siis menetellä mielensä mukaan. Ruhtinas Andreikin aikoo mennä naimisiin isästään välittämättä. Mutta samalla hän huomautti, ettei koskaan, tunnusta tyttärekseen sellaista vehkeilijää kuin on Sonja.
Vehkeilijä sanasta raivostuneena alkoi Nikolai kovaäänisesti pauhata äidilleen, ettei hän koskaan olisi saattanut ajatella, että äiti saattoi pakoittaa häntä myömään rahasta tunteita, ja jos asiat todella ovat sillä kannalla, niin hän viimeisen kerran puhuu... Hän ei ehtinyt lausua sitä ratkaisevaa sanaa, jota äiti pojan ilmettä katsellessaan kauhulla odotti, ja joka kenties ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt heidän välilleen hirveäksi muistoksi. Hän ei ehtinyt lopettaa sanottavaansa, sillä apuun ehti Natasha, joka oli viereisessä huoneessa kuunnellut äidin ja veljen keskustelua. Natasha oli kalpea, ja ilme hänen kasvoillaan oli tavattoman vakava.
— Nikoljenka, puhut tyhmyyksiä; vaikene, vaikene! Sanon sinulle, vaikene!... — hän melkein huusi, vaimentaakseen veljen äänen.
— Äiti, kyyhkyni, se ei ole lainkaan sentähden ... rakkaani, sydänkäpyni, — mairitteli hän äitiään, joka oli vähällä pillahtaa itkuun, mutta itsepäisyyden ja riitelemishalun kiihoittamana ei voinut eikä halunnutkaan antautua, vaan katsoa tuijotti kauhuissaan poikaansa.
— Nikoljenka, selitän sinulle myöhemmin, menehän nyt, mene; kuulkaahan, äiti, kyyhkyni.
Hänen puheissaan ei ollut mitään järkeä, mutta tahtonsa vei hän perille.
Äiti kätki kasvonsa tyttären rinnoille ja nyyhki; Nikolai nousi, tarttui päähänsä ja poistui huoneesta.
Natasha ryhtyi sovittelemaan äidin ja pojan välejä ja saikin asiat sille kannalle, että äiti lupasi olla ahdistelematta Sonjaa, ja Nikolai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin vanhempainsa tietämättä.
Nikolai oli lujasti päättänyt, että järjestettyään asiansa rykmentissä, hän ottaisi eron sotapalveluksesta, saapuisi kotiin ja ottaisi Sonjan vaimokseen. Surumielisenä ja vakavana lähti hän tammikuun alkupäivinä rykmenttiinsä. Vanhempain ja hänen välinsä olivat vieläkin kireät, mutta sydämessään tunsi hän olevansa intohimoisesti rakastunut.
Nikolain lähdettyä muuttui elämä Rostovien talossa sangen ikäväksi. Sielulliset ristiriidat saattoivat kreivittären sairaaksi.
Nikolain lähtö ja vielä enemmän kreivittären yhä jatkuva nurjamielisyys tekivät Sonjan surumieliseksi. Yhä raskaampina painoivat kreiviä taloudelliset huolet, joita haihduttamaan olisi tarvittu tarmokkaita toimenpiteitä. Moskovalainen talo ja Moskovan läheinen tila olivat välttämäti myötävät, mutta sitä varten täytyi lähteä Moskovaan. Mutta kreivittären sairauden tähden siirtyi matka päivästä päivään.
Natasha, joka iloisena ja reippaana oli kestänyt sulhasen lähdöstä johtuneen suruajan ensi vaiheet, alkoi nyt päivä päivältä käydä yhä kiihtyneemmäksi ja ärtyisämmäksi. Häntä alkoi yhä ankarammin vaivata ajatus, että hänen onnellinen elämänsä aika, jonka voisi uhrata rakastetulleen, näin nyt kuluu turhaan, tuottamatta kenellekään iloa tai onnea. Sulhasen kirjeet häntä miltei aina ärsyttivät. Hänestä tuntui loukkaavalta, että silloin kun hänen kaikki aatoksensa ovat ainoastaan rakastetussa, tämä elää todellista elämää, näkee uusia maita, uusia ihmisiä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Mitä hauskempia olivat sulhasen kirjeet, sitä enemmän ne Natashaa ärsyttivät. Hänen omat kirjeensä sulhaselle tuntuivat hänestä lohduttomilta, ikävän ja petollisen velvollisuuden tuotteilta. Hän ei osannut kirjoittaa, sillä hänestä tuntui, ettei sanoin taitanut ilmaista tuhannettakaan osaa siitä, mihin olisi kyennyt äänin, hymyin ja katsein. Hänen kirjeensä olivat klassillisen yksitoikkoisia ja kuivia, joita hän itse ei pitänyt minkään arvoisina, ja joihin äiti tavallisesti korjasi oikeinkirjoitusvirheet.
Kreivittären terveydentila ei parantunut; mutta Moskovaan muuttoakaan ei enää mitenkään saattanut tuonnemmaksi siirtää. Natashalle oli hankittava kapio, talo oli myötävä, ja sitäpaitsi odotettiin ruhtinas Andreita Moskovaan, missä vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh oli oleskellut koko talven. Natasha oli vakuutettu, että hänen sulhasensa jo oli saapunut Moskovaan.
Kreivitär jäi maalle, mutta kreivi Sonjan ja Natashan kanssa lähti tammikuun lopulla Moskovaan.