XXIII.
Avioliittoon tarvittiin isän suostumus, ja siksipä ruhtinas Andrei seuraavana päivänä lähtikin matkalle Lisijagoriin. Isä tekeytyi väliäpitämättömän rauhalliseksi, vaikka asia häntä todellisuudessa kovin harmitti. Hän ei enää elämänsä viime taipaleella saattanut käsittää mitään muutoksia tai uutuuksia toistenkaan elämässä. — "Antaisivat minun jo kuolla rauhassa ja tekisivät sitten mielensä mukaan", — tuumiskeli vanhus itsekseen. Mutta kuten aina tärkeissä tapauksissa, niin nytkin ukko alkoi valtioviisaasti asiaa arvostella ja lausui ajatuksensa aivan rauhallisena.
Ensiksikin ei avioliitto ollut kyllin loistava sukuun, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Toiseksi ruhtinas Andrei ei enää ollut nuoruutensa kukoistuksessa, oli heikko terveydeltään (tätä seikkaa piti vanhus erittäin tärkeänä), ja tyttö oli liian nuori. Kolmanneksi, surkea oli jättää poika nuoren tyttösen hoiviin. — Ja neljänneksi, — sanoi vanhus, katsoen ivallisena poikaansa silmiin, — pyydän sinua jättämään asian ratkaisun vielä vuodeksi. Lähde ulkomaille, hoida terveyttäsi, etsi mieleisesi saksalainen poikasi kasvattajaksi, ja jos sitten rakkaus, intohimo, itsepäisyys, tai miksi häntä nimittäisi, vielä on vastustamaton, niin mene sitten naimisiin. Ja nämä ovat viimeiset sanani, huomaa viimeiset... — lopetti vanhus sellaisella äänen painolla, että helposti saattoi huomata hänen järkkymättä pysyvän päätöksessään.
Ruhtinas Andrei käsitti, että isä toivoi joko hänen tai tytön rakkauden sammuvan tuon vuoden kuluessa, ja hän päätti suostua isän ehdotukseen. Hän päätti kosia ja siirtää häät vuodeksi eteenpäin.
Kolmen viikon kuluttua palasi hän maalta Pietariin.
Kun Natasha illalla oli puhellut äidin kanssa asiasta odotteli hän koko seuraavan päivän Bolkonskin tuloa, mutta turhaan. Yhtä turhaan odotteli hän seuraavina päivinä. Pierreäkään ei kuulunut, ja Natasha, joka ei tietänyt ruhtinas Andrein matkasta, oli aivan ymmällä.
Näin kului kolme viikkoa. Natasha ei käynyt missään, käyskenteli vain kuin varjo joutilaana ja alakuloisena huoneesta toiseen ja itkeä tihusteli iltasin huoneessaan. Ei hän enää iltasin käynyt äidinkään luona. Hän oli ärtyinen ja karahti pienemmästäkin punaiseksi. Hänestä tuntui kuin kaikki olisivat huomanneet hänen onnettomuutensa ja säälineet ja nauraneet häntä. Tämä itserakkaudesta ja turhamaisuudesta johtunut suru lisäsi vain raskasta sydämen surua.
Kerran tuli hän äidin luo ja aikoi hänelle jotain sanoa, mutta pillahtikin samassa itkuun. Hän itki kuten itkevät loukkaantuneet lapset, jotka eivät käsitä, miksi heitä on rangaistu.
Äiti alkoi häntä lohdutella. Natasha kuunteli alussa äidin lohdutuksia, mutta keskeytti hänet yhtäkkiä:
— Herjetkää jo, äiti, en edes ajattele, enkä tahdokkaan ajatella! Tulee ensin ja sitten jättää, jättää...
Hänen äänensä värisi, ja hän oli vähällä taas pillahtaa itkuun, mutta voitti luontonsa ja jatkoi rauhallisena.
— Enhän minä lainkaan haluakkaan miehelään. Minä häntä pelkään; olen jo aivan rauhoittunut, aivan rauhoittunut...
Seuraavana päivänä Natasha puki ylleen sen vanhan pukunsa, jossa hän oli viettänyt niin monta iloista aamuhetkeä, ja alkoi aamusta alkaen puuhailla entisissä toimissaan, jotka oli jättänyt tanssiaisten jälkeen. Juotuaan teensä hän meni saliin, missä oli erinomaisen hyvä kaje, ja alkoi lauluharjoituksensa. Käytyään kertaalleen ensimäiset harjoitukset hän pysähtyi keskelle salia, ja toisti erään sävelkatkelman, joka häntä erityisesti miellytti. Iloisena kuunteli hän hurmaavia säveliä, jotka heläten täyttivät tyhjän salin ja sitten häipyivät hiljalleen, ja riemu täytti hänen sydämensä. — "Ei sitä kannata niin paljon ajatella, näinkin on hyvä olla", — sanoi hän itselleen ja alkoi astella edestakasin salin kumajavalla parketilla. Joka askeleella nousi hän korolta kärjelle (hänellä oli jaloissa uudet, lempikenkänsä) ja yhtä iloisena kuin oli kuunnellut sävelten helinää hän nyt kuunteli tätä korkojen tahdikasta kapinaa ja kengänkärkien narahtelua. Kulkiessaan kuvastimen ohi hän vilkasi siihen. — "Tuossapa olen!" — näytti hänen ilmeensä sanovan. — "No, vähät muusta. Ketään en kaipaa."
Palvelija aikoi tulla saliin siivoamaan, mutta Natasha ei häntä päästänyt, sulki oven hänen jälkiinsä ja jatkoi kävelemistään. Hän oli taas joutunut tuohon mielentilaan, jolloin piti itsestään ja ihaili omia avujaan. — "Mutta onpas ihana tuo Natasha!" — puheli hän taas itsekseen aivan kuin jonkun miehiä edustavan henkilön sanoilla. — "Hän on sievä, nuori, hänellä on hyvä ääni, eikä hän ketään häiritse, jättäkää hänet vain rauhaan." Mutta vaikka hän olisi ollut miten rauhassa tahansa, ei hän silti ollut rauhallinen, ja heti hän itsekin sen tunsi.
Eteisen ovi avautui, ja joku kysyi: "ollaanko kotona?" — ja samassa kuului astuntaa. Natasha katseli kuvastimeen, muttei eroittanut sieltä itseään. Hän kuunteli askelia eteisestä. Kun hän eroitti itsensä kuvastimesta huomasi hän olevansa kalpea. Se on hän. Hän tunsi hänet varmasti, vaikka vaivoin kuuli hänen äänensä sulettujen ovien takaa.
Natasha lähti kalpeana ja säikähtyneenä juoksemaan vierashuoneeseen.
— Äiti, Bolkonski on saapunut! — hän sanoi. — Äiti, tämä on kauheata, sietämätöntä! En tahdo ... kiusautua! Mitä on minun tehtävä?...
Kreivitär ei vielä ollut ehtinyt vastaamaan Natashalle, kun ruhtinas Andrei astui huoneeseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän näki Natashan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän suuteli kreivittären ja Natashan kättä ja istuutui sohvan viereen.
— Ei ole meillä pitkiin aikoihin ollut iloa... — alkoi kreivitär, mutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet, vastaten hätäisesti kreivittären kiertävään kysymykseen.
— En ole käynyt teillä tänä aikana, sillä olin isäni luona neuvottelemassa sangen tärkeästä asiasta. Palasin vasta viime yönä, — sanoi hän, katsahtaen Natashaan. — Tahtoisin puhella kanssanne, kreivitär, — lisäsi hän hetkisen vaiti oltuaan.
Kreivitär huoahti raskaasti ja loi silmänsä maahan.
— Tehkää hyvin, — hän lausui.
Natasha tunsi, että hänen olisi poistuttava, mutta hän epäröi: jokin puristi kurkussa, ja silmät selällään hän katsoa töllisteli ruhtinas Andreihin.
"Nytkö? Tällä hetkellä!... Ei, se on mahdotonta" ... — ajatteli Natasha.
Ruhtinas Andrei katsahti taas Natashaan, ja nyt tämä huomasi, ettei ollut erehtynyt. Niin, nyt, tuossa tuokiossa ratkaistaan hänen kohtalonsa.
— Mene, Natasha, kutsun sinut sitten, — sanoi kreivitär kuiskaten.
Natasha katsahti pelästynein, rukoilevin silmin ensin ruhtinas Andreihin ja sitten äitiinsä ja poistui huoneesta.
— Olen saapunut, kreivitär, pyytämään tyttärenne kättä, — sanoi ruhtinas Andrei.
Kreivitär karahti punaiseksi, mutta hän ei vastannut sanaakaan.
— Teidän kosintanne... — alkoi kreivitär verkalleen. — Ruhtinas Andrei oli vaiti ja katseli kreivitärtä silmiin. — Teidän kosintanne ... (kreivitär hämmentyi) meitä miellyttää, ja ... minä annan suostumukseni, olen iloinen. Ja mieheni ... toivoakseni ... mutta Natashasta kaikki riippuu...
— Puhun hänelle asiasta kun ensin saan teidän suostumuksenne ... annatteko sen minulle? — sanoi ruhtinas Andrei.
— Annan, — sanoi kreivitär, ojensi kätensä ruhtinas Andreille ja painoi vierovan hellästi huulensa hänen kättään suutelemaan taivistuneen ruhtinas Andrein otsalle. Hän tahtoi rakastaa ruhtinas Andreita kuin omaa poikaansa, mutta tunsi samalla, että tämä oli hänelle vieras ja peloittava henkilö. — Olen varma mieheni suostumuksesta, — sanoi kreivitär, — mutta entäs isänne...
— Isäni, jolle tein selvän aikeistani, pani ehdoksi suostumukselleen, että häät vietetään vasta vuoden kuluttua. Ja tästä aijoinkin juuri teille mainita, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Tosin on Natasha vielä nuori, mutta näin kauvan...
— Muuten on mahdotonta, — sanoi ruhtinas Andrei huoaten.
— Lähetän hänet tänne, — sanoi kreivitär ja lähti huoneesta.
— Herra, armahda meitä, vaikeroi hän tytärtään etsiessään.
Sonja ilmoitti Natashan olevan makuuhuoneessa. Natasha istui kalpeana vuoteellaan, katsellen pyhäinkuvaan, ristien nopeasti silmiään ja supisten jotain itsekseen. Huomattuaan äitinsä hän kavahti seisoalleen ja heittäytyi tämän kaulaan.
— Miten? Äiti?... Miten?
— Mene, mene hänen luokseen. Hän pyytää kättäsi, — sanoi kreivitär kylmästi, kuten tuntui Natashasta. — Mene ... mene, — sanoi äiti surullisesti ja nuhtelevasti huoneesta kiitävälle tyttärelleen ja huoahti raskaasti.
Natasha ei muistanut, miten oli tullut vierashuoneeseen. Tultuaan ovesta ja huomattuaan ruhtinas Andrein hän pysähtyi. "Onko tuo vieras mies todellakin minulle kaikki kaikessa?" — kysyi hän itseltään ja vastasi samassa hetkessä: — "On, kaikki: hän ainoa on minulle nyt kallein maailmassa." Ruhtinas Andrei tuli hänen luokseen silmät maahan luotuina.
— Rakastuin teihin ensi näkemältä. Voinko toivoa?
Hän katsahti Natashaan, ja tätä hämmästytti hänen silmistään säihkyvä syvän intohimon tuli. Natashan ilme sanoi: "Miksi kysytte? Miksi epäilette sellaista, mikä kysymättäkin on selvää? Miksi puhutte, kun on mahdoton sanoin lausua tunteita."
Hän astui lähemmäksi ruhtinas Andreita ja pysähtyi. Tämä tarttui hänen käteensä ja painoi sille huulensa.
— Rakastatteko minua?
— Rakastan, rakastan, — lausui Natasha aivan kuin ärtyneenä, huoahti äänekkäästi, toisen kerran, yhä useammin ja useammin ja pillahti itkuun.
— Miksi? Mikä Teidän on?
— Ah, olen niin onnellinen, — vastasi Natasha, hymyili kyynelissään, siirtyi lähemmäksi, epäröi hetkisen aivan kuin olisi ajatellut tekonsa sopivaisuutta, ja suuteli ruhtinas Andreita.
Ruhtinas Andrei piteli Natashaa käsistä, katseli häntä silmiin, mutta rakkautensa ei enää ollut entisen kaltaista. Hänen sydämessään oli tapahtunut jonkinlainen äkillinen muutos: hän ei enää tuntenut runollisen salaperäistä intohimon hurmaa, hänen kävi sääliksi tytön naisellisen lapsellinen avuttomuus, häntä peloitti tytön välitön antautuminen ja luottamus ja raskas joskin samalla suloinen velvollisuuden tunne, joka iäksi kaikeksi sitoi hänen kohtalonsa tytön kohtaloon. Nämä tunteet, vaikkeivät olleetkaan niin kirkkaat ja runolliset kuin entiset, olivat silti vakavammat ja voimakkaammat.
— Onko äitinne sanonut, että meidän täytyy odottaa vielä kokonainen vuosi? — kysyi ruhtinas Andrei, katsellen yhä tyttöä silmiin.
"Olenko se todellakin minä, tyttönen, lapsi (kaikkihan ovat minua sellaisena pitäneet)", — ajatteli Natasha, — "olenko todellakin nyt tästä hetkestä puoliso, tuon vieraan, herttaisen miehen vertainen, tuon viisaan miehen, jota isäkin kunnioittaa. Onko se totta! Onko todellakin totta, ettei nyt enää sovi elämällä leikkiä, että nyt jo olen aikuinen, jonka on vastattava jokaisesta teostaan ja sanastaan? Niin, mitä hän minulta kysyikään?"
— Ei; — hän vastasi, vaikkei lainkaan ollut käsittänytkään ruhtinas Andrein kysymystä.
— Suokaa anteeksi, — sanoi ruhtinas Andrei, — mutta te olette vielä niin nuori, mutta minä olen niin paljon kokenut elämässä. Pelkään teidän puolestanne. Ette vielä tunne itseänne.
Natasha kuunteli tarkkaavana hänen puhettaan, koettaen käsittää hänen sanojensa merkitystä, mutta ei käsittänyt.
— Miten raskaaksi käykään minulle tämä vuosi, joka siirtää onnelani tuonemmaksi, — jatkoi ruhtinas Andrei, — niin voittehan tänä aikana varmistua päätöksessänne. Pyydän teitä vuoden kuluttua tekemään minut onnelliseksi; mutta olkaa vapaa: kihlauksemme jääköön salaisuudeksi, ja jos huomaatte, ettette minua rakasta tai jos olette rakastanut... — sanoi ruhtinas Andrei, luonnottomasti hymyillen.
— Miksi puhutte tällaisia? — keskeytti Natasha. — Tiedättehän, että rakastuin teihin sinä hetkenä, jolloin saavuitte Otradnoon, — hän jatkoi, uskoen vahvasti puhuvansa totta.
— Vuoden kuluessa opitte itsenne tuntemaan.
— Ko-konainen vuosiko? — huudahti äkkiä Natasha, joka vasta nyt äkkäsi, että häiden vietto oli siirretty vuodeksi eteenpäin. — Miksikä kokonainen vuosi? Miksikä vuosi?... — Ruhtinas Andrei alkoi hänelle selittää siirtämisen syitä. Natasha ei kuunnellut.
— Eikö muuten käy päinsä? — hän kysyi. Ruhtinas Andrei ei vastannut, mutta hänen ilmeestään huomasi, että päätöstä oli mahdoton purkaa.
— Tämä on kauheata! Ei, tämä on kauheata, kauheata! — pyrähti äkkiä Natasha ja hertyi taas itkemään. — Kuolen ennenkun vuosi on kulunut: tämä on mahdotonta, tämä on kauheata. — Hän katsahti sulhastaan kasvoihin, ja huomasi niillä säälin ja neuvottomuuden ilmeen.
— Ei, ei, suostun kaikkeen, — hän sanoi ja taukosi hetkessä itkemästä. — Olen niin onnellinen!
Isä ja äiti astuivat huoneeseen ja siunasivat sulhasen ja morsiamen.
Näistä päivin alkoi ruhtinas Andrei käydä Rostoveilla sulhasena.