XXVI.
Keskikesällä ruhtinatar Maria sai odottamatta veljeltään Sveitsistä kirjeen, jossa tämä ilmoitti hänelle odottamattoman ja kummallisen uutisen. Hän ilmoitti menneensä kihloihin Natasha Rostovin kanssa. Kirje huokui rakkauden hurmaa morsiameen ja hellää ystävyyttä ja luottamusta sisareen. Hän kirjoitti, ettei koskaan ollut niin voimakkaasti rakastunut kuin nyt, ja nyt vasta hän oikein käsitti ja tunsi elämän arvon; hän pyysi sisarelta anteeksi, ettei Lisijagorissa ollessaan ollut puhunut asiasta sisarelle, vaikka silloin jo oli keskustellut asiasta isän kanssa. Hän sanoi näin menetelleensä siksi, että pelkäsi sisaren koettavan taivuttaa isää suostumaan, ja jollei olisi onnistunut, olisi ärsyttänyt isän itseään vastaan ja siten saanut kärsiä yksin kaikki ikävyydet. "Ja sitäpaitsi", — hän kirjoitti, — "asia ei vielä silloin ollut lopullisesti päätetty kuten nyt on. Silloin määräsi isä miettimisajan, kokonaisen vuoden, josta nyt puolet, kuusi kuukautta, on kulunut, ja sentään olen lujempi päätöksessäni kuin milloinkaan tätä ennen. Jolleivät lääkärit pidättäisi minua täällä kylpypaikassa, niin olisin jo Venäjällä, mutta nyt täytyy minun vielä odottaa kolme kuukautta. Tunnet minut ja suhteeni isään. Minä en häntä tarvitse, olen aina ollut ja olen vastakin hänestä riippumaton, mutta jos toimisin hänen tahtoaan vastaan ja saattaisin hänet suuttumaan itseeni, vallankin kun hänen päivänsä jo kaiketi ovat luetut, niin olisin menettänyt puolet onnestani. Kirjoitan nyt samalla hänellekin tästä asiasta ja pyydän sinua otollisena hetkenä jättämään kirjeen hänelle ja ilmoittamaan minulle, millä silmillä hän nykyään asiaan katselee, ja onko toiveita, että hän suostuisi lyhentämään miettimisajan kahdeksaan kuukauteen."
Monien horjumisten, epäilyksien ja rukouksien jälkeen antoi ruhtinatar Maria kirjeen isälleen. Seuraavana päivänä vanha ruhtinas sanoi rauhallisena tyttärelleen:
— Kirjoita veljellesi, että odottakoon, kunnes kuolen... Ei kestä kauvan — pian päästän...
Ruhtinatar aikoi vastata, mutta isä ei sallinut, vaan alkoi pauhata yhä kovemmalla äänellä.
— Nai, nai, kyyhkyläiseni... Suku on verraton... Järkeviä ihmisiä, mitä? Rikkaita, mitä? Niin. Nikolushka saa oivallisen äitipuolen! Kirjoita hänelle että menköön naimisiin vaikka huomenna. Nikolushka saa äitipuolen ja minä otan Bouriennen!... Ha, ha, ha, eikä Andreikaan jää äitipuoletta! Mutta sen sanon, minun talossani on jo kylliksi akkaväkeä; menköön naimisiin, mutta eläköön omin luvin. Kenties muutat sinäkin hänen luokseen? Onnea matkalle, mene, mene, mene.
Tämän tupsahduksen jälkeen ei vanha ruhtinas enää kertaakaan puhunut asiasta. Mutta ruhtinatar Maria sai usein kokea, että viha kyti isän mielessä pojan halpamielisyyden tähden. Ivan ja pilan teko sai uutta yllykettä: vanhus puhui usein äitipuolesta ja mieltymisestään neiti Bourienneen.
— Miksen häntä naisi? — puhui hän tyttärelleen. — Hänestä tulee verraton ruhtinatar!
Viime aikoina alkoi ruhtinatar Maria todellakin ihmeekseen ja kummakseen huomata, että isä yhä enemmän ja enemmän alkoi lähennellä ranskatarta. Veljelle ruhtinatar kirjoitti, miten kirje oli vaikuttanut isään, mutta lohdutteli tätä samalla, että on toiveita isän lepyttämisestä.
Nikolushka ja hänen kasvatuksensa, Andrei veli ja uskonto olivat ruhtinatar Marian ilon ja lohdun aiheena; mutta näiden lisäksi oli hänellä, kuten täytyy olla jokaisella ihmisellä, oma ominainen salainen haave sydämen syvimpään sopukkaan kätkettynä, ja tämä haave se hänelle tuotti suurimman lohdutuksen. Tämän lohduttavan haaveen olivat hänessä herättäneet Jumalan ihmiset — uskonrujot ja pyhiinvaeltajat, jotka vanhaa ruhtinasta kartellen kävivät salavihkaa häntä tapaamassa. Mitä vanhemmaksi hän kävi ja mitä enemmän hän tarkasteli ja koki elämää sitä enemmän häntä ihmetytti ihmisten likinäköisyys, noiden maan lapsien, jotka etsivät täältä maan päältä nautintoa ja onnea, jotka häärivät ja hyörivät, kärsivät, kamppailevat ja tekevät pahaa toisilleen hankkiakseen itselleen tuota olematonta, utuista ja rikollista onnea. Ruhtinas Andrei rakasti vaimoaan; tämä kuoli. Mutta tämä ei hänelle riitä, hän tahtoo sitoa onnensa toiseen naiseen. Isä vastustaa hänen aikeitaan, sillä hän tahtoisi pojalleen ylhäissukuisemman ja rikkaamman puolison. Ja kaikki he taistelivat ja kärsivät, kiusautuvat ja turmelevat sielunsa, ikuisen sielunsa, saadakseen etuja, jotka ovat hetken tuomat, toisen viemät. Vaikka itsekin tämän tiedämme, hyvin tiedämme, — niin on Kristus, Jumalan poika, tullut keskuuteemme ja sanonut, että tämä elämä on hetken elämää, etsikkoaikaa, mutta sittenkin me siinä riipumme ja luulemme siitä onnea löytävämme. "Miksi ei kukaan ole tätä käsittänyt?" — ajatteli ruhtinatar Maria. Ei muut kuin nuo halveksitut Jumalan ihmiset, jotka reppu selässä tulevat luokseni takatein kartellen isää, eivät kärsimyksien pelosta, vaan jotteivät johtaisi häntä syntiä tekemään. He jättävät omaisensa, synnyinseutunsa ja kaikki maalliset hyvyydet, jotteivät mihinkään kiintyisi; he kulkevat rohdinpaidassa, nimettöminä paikasta toiseen, tekemättä pahaa kenellekään, rukoillen sekä niiden puolesta, jotka heitä ahdistavat, että niiden puolesta jotka heitä suojaavat. Tässä on totuus ja todellinen elämä: korkeimpaa totuutta ja todellisempaa elämää ei ole!
Pyhiinvaeltajain joukossa oli eräs viidenkymmenen vuotias lyhytkasvuinen, hiljainen, rokonarpinen nainen, Fjedosjushka, joka jo neljättä vuosikymmentä vaelsi paljasjaloin ja kahleissa. Häntä ruhtinatar Maria erityisesti rakasti. Kun Fjedosjushka kerran puolipimeässä, pienen rasvalampun valaisemassa huoneessa kertoeli elämänsä vaiheita, tunsi ruhtinatar Maria äkkiä sydämessään voimakkaan äänen sanovan, että Fjedosjushka on ainoa ihminen maailmassa, joka on löytänyt oikean elämän tien, ja hänkin päätti lähteä vaeltamaan. Kun Fjedosjushka meni nukkumaan, jäi ruhtinatar Maria yksin miettimään tätä asiaa ja viimein hän vakaantui päätöksessään, että hänen täytyy lähteä vaeltamaan, niin kummalta kun se tuntuukin. Hän uskoi salaisuutensa rippi-isälleen, munkki Akinfille, ja tämä hyväksyi hänen aikomuksensa. Hän oli hommailevinaan lahjoja pyhiinvaeltajattarille, mutta hankkikin itselleen täydellisen pyhiinvaeltajattaren puvun: paidan, virsut, kauhtanan ja mustan huivin. Lähestyessään sitä salaperäistä kaappia, jossa olivat kätkössä hänen pyhiinvaeltajatamineensa, ruhtinatar Maria usein pysähtyi aprikoimaan, eikö jo olisi aika toteuttaa tuo sydämen aikomus.
Kuunnellessaan pyhiinvaeltajattarien koruttomia kertomuksia ruhtinatar Maria niistä usein innostui siihen määrin, että oli valmis heittämään kaikki ja pakenemaan kodistaan. Pyhiinvaeltajattaret lappoivat kertomuksiaan koneellisesti ja ties kuinka monenteen kertaan, mutta ruhtinatar Marian mielestä nämä kertomukset uhkuivat syvintä viisautta. Mielikuvituksensa silmillä hän näki itsensä Fjedosjushkan seurassa kulkemassa pölyisellä tiellä. Hänellä on yllä karkea paita, selässä kontti, kädessä sauva, ja he vaeltavat sydän vapaana kateudesta, maailmallisesta rakkaudesta ja haluista pyhimyksen luota pyhimyksen luo ja saapuivat viimein sinne, missä ei surra eikä huokaella, vaan missä vallitsee ikuinen ilo ja autuus.
"Tulen jonnekkin, rukoilen; en kerkiä vielä kotiutumaan, mieltymään, kun taas lähden edelleen. Ja vaellan siksi, kunnes jalat altani hetkahtavat, laskeudun lepoon, kuolen ja tulen viimein siihen ikuiseen rauhan satamaan, missä ei surra eikä huokaella!"... ajatteli ruhtinatar Maria.
Mutta kun hän taas näki isän ja erittäinkin pikku Nikolushkan, vaimeni hänen vaellushalunsa, hän alkoi itkeä tihustella ja tunsi sydämessään, että oli syntinen: rakasti isäänsä ja veljenpoikaansa enemmän kuin Jumalaa.