II.
Seuraavana päivänä poikansa lähdön jälkeen kutsui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh ruhtinatar Marian luokseen.
— No, oletko nyt tyytyväinen? — sanoi ruhtinas hänelle, — Rakensit riidan isän ja pojan välille! Kyllä kait! Sitähän sinä toivoitkin! Minuun se koskee kovasti. Olen vanha ja heikko ja sittenkin tahdoit sitä. Niin, iloitse, iloitse nyt...
Tämän jälkeen ei ruhtinatar Maria nähnyt isäänsä kokonaiseen viikkoon. Hän oli sairas eikä näyttäytynyt huoneestaan.
Ihmeekseen huomasi ruhtinatar Maria, että vanha ruhtinas ei laskenut sairautensa aikana luokseen edes m:lle Bouriennea. Tihon yksinään hoiteli häntä.
Viikon kuluttua tuli ruhtinas näkyviin ja alkoi taas entisen elämänsä. Hän teetti uusia rakennuksia, laitatti puutarhoja, osotti erityistä intoa toimintaan ja lopetti suhteensa m:lle Bourienneen. Hänen muotonsa ja kylmyytensä ruhtinatar Mariaan tuntui puhuvan viime mainitulle: "sinä olet pannut omiasi minusta ja valehdellut ruhtinas Andreille minun suhteestani tuohon ranskattareen ja saanut minut riitaan pojan kanssa, vaan nytpä näet, etten välitä sinusta enempää kuin ranskattarestakaan".
Toisen puolen päivästä vietti ruhtinatar Maria Nikolushkan luona, pitäen silmällä tämän lukuja, opettaen hänelle venäjän kieltä ja soittoa ja keskustellen Dessallesin kanssa. Toisen puolen päivästä hän oli kirjojen, hoitajamummon ja jumalisten ihmisten parissa, joita toisinaan pujahti hänen luokseen takaoven kautta.
Sodasta ajatteli ruhtinatar Maria niin, kuin sodasta naiset ajattelevat. Hän oli peloissaan veljensä puolesta, joka oli sodassa, kauhistui ihmisten julmuutta, joka pani heidät tappamaan toisiaan, mutta ei käsittänyt tämän sodan merkitystä, sillä se näytti hänestä samallaiselta kuin kaikki entisetkin sodat. Hän ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä, vaikka hänen puhetoverinsa Dessalles, joka oli korviaan myöten kiintynyt sodan kulkuun, koetti selvitellä hänelle mietteitään, vaikka hänen luonaan käyvät jumaliset ihmiset omalla tavallaan ja kauhistuneina kertoivat kansan suusta kuulemiaan huhuja antikristuksen hyökkäyksestä ja vaikka Julie, nykyään ruhtinatar Drubetskaja, joka oli taas ryhtynyt hänen kanssaan kirjevaihtoon, kirjotteli hänelle Moskovasta isänmaallisia kirjeitä.
"Kirjotan teille venäjäksi, hyvä ystäväni", kirjotti Julie, "sillä minä tunnen vihaa kaikkia ranskalaisia ja samoin heidän kieltäänkin kohtaan, jota en voi kuulla, en puhua... Me olemme täällä Moskovassa kaikki riemuissamme ihastuksesta jumaloimaamme keisariin.
"Minun mies parkani saa nähdä vaivaa ja nälkää juutalaisissa hökkeleissä, mutta uutiset, joita minulla on kerrottavana, innostuttavat ja elähyttävät minua.
"Olette varmaankin kuulleet Rajevskin sankarityöstä, kun hän syleillen kahta poikaansa oli sanonut: 'kuolen heidän kanssaan, vaan en horju!' Ja todellakaan emme me horjuneet, vaikka vihollinen oli ollut kahta vertaa voimakkaampi. Kulutamme aikaamme, miten voimme. Mutta sodassa on, kuten ainakin sodassa. Ruhtinatar Alina ja Sophie istuvat pitkät päivät minun luonani ja me elävien miesten onnettomat lesket saamme työn lomassa aikaan mainioita keskusteluja. Teitä vain puuttuu"... j.n.e.
Ruhtinatar Maria ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä pääasiallisesti siitä syystä, ettei vanha ruhtinas puhunut siitä koskaan, ei pannut sille mitään merkitystä ja ivallisesti nauroi päivällispöydässä Dessallesille, kun tämä puhui sodasta. Ruhtinaan sävy oli niin tyyni ja vakuuttava, että ruhtinatar Maria uskoi häntä muitta mutkitta.
Koko heinäkuun oli vanha ruhtinas erinomaisen toimelias, jopa innostunutkin. Hän perkautti uuden puutarhan pohjan ja alkoi teettää uutta rakennusta palvelusväkeä varten. Eräs seikka, joka erityisesti huoletti ruhtinatar Mariaa, oli se, että vanha ruhtinas nukkui niukasti ja luovuttuaan tavastaan nukkua omassa kabinetissaan muutti joka ainoa päivä yösijaansa. Milloin hän käski levittämään kenttäsänkynsä galleriaan, milloin jäi riisuutumatta torkkumaan sohvalle tai voltaire-malliseen nojatuoliin vierashuoneeseen, jolla aikaa hänelle luki Petrusha-poika eikä m:lle Bourienne. Toisinaan hän vietti yönsä ruokasalissa.
Elokuun 1 p:nä saapui ruhtinas Andreilta toinen kirje. Ensimäisessä kirjeessään, joka oli tullut kohta hänen lähtönsä jälkeen, pyysi ruhtinas Andrei nöyrästi anteeksi isältään sitä, mitä hän oli tälle sanonut ja päästä uudestaan hänen suosioonsa. Tähän kirjeeseen vastasi vanha ruhtinas ystävällisellä kirjeellä, jonka jälkeen hän pysyi erillään ranskattaresta. Toisessa kirjeessään, jonka ruhtinas Andrei oli lähettänyt Vitebskin luota sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat vallanneet kaupungin, hän lyhyesti kuvaili koko sodan vaiheet kartan avulla, jonka hän oli piirtänyt kirjeeseen ja lausui mielipiteitään sodan vastaisesta kohtalosta. Tässä kirjeessä huomautti ruhtinas Andrei isälleen tämän vaaranalaisesta asemasta lähellä sotanäyttämöä, sillä se oli aivan joukkojen liikuntalinjalla ja kehotti häntä muuttamaan Moskovaan.
Kun Dessalles samana päivänä päivällistä syödessä mainitsi, että ranskalaiset olivat kuulemma marssineet jo Vitebskiin, johtui vanhan ruhtinaan mieleen poikansa kirje.
— Sain vasta kirjeen ruhtinas Andreilta, — sanoi hän ruhtinatar Marialle, — oletko lukenut?
— En, mon père,[56] — vastasi ruhtinatar pelästyneenä.
Hän ei ollut voinut lukea kirjeitä, kun hän ei ollut kuullut edes niiden saapumisesta.
— Hän kirjottaa sodasta, — sanoi ruhtinas sillä tavaksi käyneellä pilkallisella hymyllä, jolla hän oli aina puhunut nykyisestä sodasta.
— Mahtaa olla hyvin mieltäkiinnittävä, — sanoi Dessalles, — ruhtinashan on tilaisuudessa...
— Sepä hauskaa! — sanoi m:lle Bourienne.
— Menkääpäs hakemaan se tänne, — sanoi ruhtinas m:lle Bouriennelle. — Se on siellä pienellä pöydällä imupaperin alla.
M:lle Bourienne hypähti iloisesti paikaltaan.
— Ei, ei, — kiljasi ruhtinas äkäisesti, — mene sinä Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanovitsh nousi ja meni kabinettiin. Mutta samassa kun hän tuli takasin, heitti vanha ruhtinas levottomasti ympärilleen katsellen pyyhinliinan käsistään ja meni itse.
— Ei mitään osata ja kaikki sotketaan.
Sillä aikaa kun hän viipyi kabinetissa, silmäilivät ruhtinatar Maria, Dessalles, m:lle Bourienne ja vieläpä Nikolushkakin ääneti toisiaan. Vanha ruhtinas palasi nopein askelin Mihail Ivanovitshin seuraamana kirje ja piirustuksia kädessä. Nämä hän pani pöydälle viereensä eikä antanut kenenkään lukea kirjettä päivällisen kestäessä.
Kun oli siirrytty vierashuoneeseen, antoi hän kirjeen ruhtinatar Marialle ja levitettyään uusien rakennusten piirustukset eteensä, joita hän alkoi silmäillä, käski tyttärensä lukea kirjeen ääneen. Kirjeen luettuaan loi ruhtinatar Maria isäänsä kysyvän katseen. Ruhtinas tarkasteli piirustuksia nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
— Mitäs te, ruhtinas, siitä ajattelette? — uskalsi Dessalles kysyä.
— Minäkö? ... — kysyi ruhtinas aivan kuin vastenmielisesti ajatuksistaan heräten, mutta silmiään rakennuspiirustuksista nostamatta.
— Voi olla hyvin mahdollista, että sotanäyttämö vähitellen lähenee meitä...
— Ha-ha-haa! Sotanäyttämö! — sanoi ruhtinas. — Minä olen sanonut ja sanon nytkin, että sotanäyttämönä on Puola eikä vihollinen koskaan pääse Niemeniä etemmäksi.
Dessalles katsahti kummissaan ruhtinaaseen, joka puhui Niemenistä, vaikka vihollinen oli jo Dnjeperin rannoilla. Mutta ruhtinatar Maria, joka oli unohtanut Niemenin maantieteellisen aseman, ajatteli, että hänen isänsä puhui totta.
— Lumien sulaessa he hukkuvat Puolan nevoihin. He eivät näe eteensä, — sanoi ruhtinas nähtävästi ajatellen v:n 1807 sotaa, joka, kuten hänestä tuntui, oli ollut vasta äsken. Bennigsenin olisi pitänyt marssia ennemmin Preussiin, asiat olisivat käyneet toisin...
— Mutta, ruhtinas, — virkkoi Dessalles arasti, — kirjeessä puhutaan Vitebskista...
— Niin, kirjeessäkö? Niin ... — sanoi ruhtinas tyytymättömästi. — Niin ... niin... — Hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät. Hän vaikeni hetkisen. — Niin, hän kirjottaa, että ranskalaiset lyötiin ... minkä joen luona se olikaan?
Dessallesin silmät vaipuivat alas.
— Ruhtinas ei kirjota siitä mitään, — sanoi hän hiljaa.
— Eikö kirjota? En suinkaan minä sitä ole keksinyt.
Kaikki olivat hyvän aikaa ääneti.
— Niin ... niin... No, Mihaila Ivanovitsh, — virkkoi ruhtinas äkkiä, kohotti hieman päätään ja osotti jotain kohtaa piirustuksissa, — kerroppas, miten tämän tahdot muuttaa...
Mihail Ivanovitsh astui piirustusten luo, ja kun ruhtinas oli hetkisen pakissut hänen kanssaan piirustuksista, katsahti hän vihaisesti ruhtinatar Mariaan ja poistui kabinettiinsa.
Ruhtinatar Maria näki Dessallesin hämmästyneenä katsovan hänen isäänsä, huomasi hänen äänettömyytensä ja kummasteli, että ruhtinas oli unohtanut poikansa kirjeen vierashuoneen pöydälle. Mutta hän ei ainoastaan pelännyt puhua ja kysyä Dessallesilta syytä tämän hämmästykseen ja äänettömyyteen, vaan pelkäsi ajatellakin sitä.
Illansuussa tuli Mihail Ivanovitsh ruhtinaan käskystä hakemaan ruhtinatar Marialta ruhtinas Andrein kirjettä, joka oli unohtunut vierashuoneeseen. Ruhtinatar Maria antoi kirjeen. Hän uskalsi kysyä, vaikka vastenmielisestikin Mihail Ivanovitshilta, mitä hänen isänsä tekee.
— Puuhailee vain, — sanoi Mihail Ivanovitsh kunnioittavan ivallisesti hymähtäen, mikä sai ruhtinatar Marian kalpenemaan. — Ovat hyvin huolissaan uudesta rakennuksesta. Lukivat vähän, vaan nyt, — jatkoi Mihail Ivanovitsh matalalla äänellä, — työskentelevät kirjotuspulpetin ääressä luultavasti testamenttia tarkastaen. (Viime aikoina oli ruhtinaan yhtenä mielitoimena ollut tarkastella papereitaan, joiden piti jäädä hänen kuolemansa jälkeen ja joita hän nimitti testamentiksi).
— Entä lähetetäänkö Alpatitsh Smolenskiin? — kysyi ruhtinatar Maria.
— Kyllä, hän on jo kauan aikaa odottanut lähtöä.