X.
Ruhtinatar sulkeutui isänsä hautajaisten jälkeen huoneeseensa eikä laskenut ketään luokseen. Oven taa hiipi eräs tyttö sanomaan, että Alpatitsh oli tullut kysymään lähtöä koskevia neuvoja. (Tämä tapahtui ennen Alpatitshin ja Dronin välistä keskustelua). Ruhtinatar Maria kohahti hieman sohvalta, jolla hän lepäsi ja sanoi suletun oven takaa, ettei hän lähde minnekään eikä milloinkaan ja pyysi, että hänen annettaisiin olla rauhassa. Sen huoneen ikkunat, jossa ruhtinatar Maria oli, antoivat länteen. Hän lepäsi sohvalla kasvot seinään päin näplien sormillaan nahkatyynyn nappia ja näki ainoastaan tuon tyynyn. Hänen sekavat mietteensä olivat kohdistuneet yhteen asiaan: hän ajatteli sitä, ettei kuolema saalistaan takasin anna, ajatteli sitä henkistä saastaisuuttaan, jota hänessä ennen ei ollut, vaan joka oli ilmennyt isän sairauden aikana. Häntä halutti rukoilla, mutta ei uskaltanut, ei uskaltanut siinä mielentilassa, jossa hän nyt oli, kääntyä Jumalan puoleen. Hän virui kauan samassa asennossa.
Aurinko oli pyörähtänyt talon toiselle puolelle ja sen säteet lankesivat nyt avoimista ikkunoista viistoon huoneeseen valaisten osan sitä nahkatyynyä, johon ruhtinatar Maria katsoi. Ajatusten kulku pysähtyi äkkiä. Hän kohosihe itsetiedottomasti hieman sohvasta, korjaili tukkaansa, nousi sitte ylös, meni ikkunan ääreen ja tahtomattaan hengitti keuhkoihinsa kirkkaan, joskin tuulisen illan vilvasta ilmaa.
"Niin, nyt sopii sinun ihailla iltaa! Häntä ei enää ole eikä kukaan sinua häiritse", sanoi hän itselleen, laskeutui tuolille ja retkahti pää ikkunanlautaa vasten.
Joku mainitsi hiljaa ja hellästi hänen nimensä puutarhan puolelta ja suuteli hänen päätään. Hän nosti silmänsä. Se oli m:lle Bourienne, jolla oli musta puku surunauhoineen. Hän oli hiljaa lähennyt ruhtinatar Mariaa, suuteli sitte tämän päätä ja rupesi itkemään. Ruhtinatar Maria katsahti häneen. Kaikki entiset kolahdukset hänen kanssaan muistuivat ruhtinatar Marian mieleen, muistui sekin, miten hän oli viime aikoina muuttunut m:lle Bouriennelle, ei sietänyt nähdä tätä ja mitenkä väärin hän oli siis sydämessään soimannut m:lle Bouriennea. "Ja minunko, minunko tosiaan, joka toivoin hänen kuolemaansa, on tuomittava ihmisiä!" ajatteli hän.
Ruhtinatar Marian mieleen kuvastui elävästi m:lle Bouriennen asema, kun tämä oli viime aikoina elänyt erillään hänen seurastaan, mutta samalla ollut riippuvainen hänestä. Ja hänen kävi häntä sääli. Ruhtinatar Maria katsahti häneen lempeän kysyvästi ja ojensi kätensä. M:lle Bourienne rupesi samassa itkemään, suutelemaan ruhtinattaren kättä ja puhumaan tätä kohdanneesta surusta, johon hänkin otti osaa. Hän puhui siitä, että ainoana lohtuna hänen surussaan oli se, että ruhtinatar salli jakaa sen hänen kanssaan. Hän puhui, että kaikkien entisten väärinkäsitysten täytyi nyt hävitä suuren surun vaikutuksesta, että hän tuntee itsensä puhtaaksi kaikkien edessä ja että hän näkee sieltä hänen rakkautensa ja kiitollisuutensa. Ruhtinatar kuunteli häntä käsittämättä hänen sanojaan, vaan silloin tällöin katsahtaen häneen ja kuunnellen hänen äänensä kaikua.
— Teidän asemanne on kahdenkertaisesi kauhea, rakas ruhtinatar — sanoi m:lle Bourienne hetken vaijettuaan. — Minä ymmärrän, ettette ole voineet ettekä voi ajatella itseänne, mutta minun rakkauteni pakottaa minut sen tekemään... Kävikö Alpatitsh teidän luonanne? Puhuiko hän teille lähdöstä? — kysyi hän.
Ruhtinatar ei vastannut. Hän ei käsittänyt, kenen oli lähdettävä ja mihin.
— Tiedättekö, chère Marie, — sanoi m:lle Bourienne, — tiedättekö, että olemme vaarassa, että ranskalaisia on ympärillämme. Matkustaminen on nyt vaarallista. Jos lähdemme matkalle, joudumme melkein varmasti vangiksi ja Herra ties...
Ruhtinatar Maria katsoi ystävättäreensä eikä käsittänyt tämän puhetta.
— Ah, jospa ken tietäisi, miten minusta nyt on kaikki samantekevää, — sanoi hän. — En millään muotoa tahtoisi lähteä hänen luotaan... Alpatitsh kertoi mulle jotain matkasta... Puhelkaa hänen kanssaan, minä en kykene en kerrassaan mihinkään...
— Minä olen puhellut hänen kanssaan. Hän toivoo, että huomenna joudumme lähtemään, mutta minä luulen, että nyt olisi parasta pysyä täällä, — sanoi m:lle Bourienne. — Sillä olisihan teidänkin mielestänne, chère Marie, kauheaa joutua matkalla sotamiesten tai kapinoivien talonpoikien käsiin.
M:lle Bourienne otti käsipussistaan ranskalaisen kenraalin Rameaun julistuksen (paperi ei ollut tavallista venäläistä paperia), jossa sanottiin, etteivät asukkaat pakenisi kodeistaan ja että ranskalaiset viranomaiset tulevat osottamaan heille kaikkea suojelusta. Hän antoi paperin ruhtinattarelle.
— Minun mielestäni olisi parasta kääntyä tuohon kenraaliin, — sanoi m:lle Bourienne, — ja minä olen varma siitä, että teitä kohdellaan kaikella kunnioituksella.
Ruhtinatar Maria luki paperin ja kyyneleetön itku värisytti hänen kasvojaan.
— Kenen kautta olette saaneet tämän? — kysyi hän.
— Luultavasti on saatu tietää nimestäni, että olen ranskalainen, — vastasi m:lle Bourienne punastuen.
Ruhtinatar Maria nousi paperi kädessä ikkunan äärestä, läksi kalpein kasvoin huoneesta ja meni ruhtinas Andrein entiseen kabinettiin.
— Dunjasha, kutsukaa luokseni Alpatitsh, Dronushka tai kuka tahansa! — sanoi ruhtinatar. — Ja sanokaa Amalia Karlovnalle, ettei hän tulisi minun luokseni, — lisäsi hän kuultuaan m:lle Bouriennen äänen. — Joutuin matkaan! Mitä pikemmin matkaan! — puheli ruhtinatar kauhuissaan ajatuksesta, että hän voisi joutua ranskalaisten käsiin.
"Jos ruhtinas Andrei tietäisi, että hän on ranskalaisten vallassa! Että hän, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, pyytäisi herra kenraali Rameaun osottamaan hänelle suojelustaan ja käyttäisi hyväkseen ranskalaisen kenraalin hyväntahtoisuutta!" Tämä ajatus sai hänet kauhistumaan, pani hänet vapisemaan, punastumaan ja tuntemaan niin syvää vihaa ja ylpeyttä, ettei hän ollut koskaan moista kokenut. Kaikki se, mikä hänen asemassaan oli raskasta ja varsinkin loukkaavaa, välähti elävästi häneen mieleensä. "Ne, ranskalaiset asettuvat tähän taloon; herra kenraali Rameau ottaa ruhtinas Andrein kabinetin; rupeavat huvikseen selailemaan ja lukemaan hänen kirjeitään ja paperiaan. M:lle Bourienne lui fera les honneurs de Bogutsharovo. Minulle annetaan armosta pieni huone. Sotamiehet repivät isän tuoreen haudan riistääkseen hänen kunniamerkkinsä. He kertovat minulle voitoistaan venäläisistä, osottavat teeskenneltyä osanottoa suruuni"... ajatteli ruhtinatar Maria, ei kuitenkaan omilla ajatuksillaan, vaan tuntien itsensä velvolliseksi ajattelemaan itsensä puolesta isänsä ja veljensä ajatuksilla. Hänestä itsestään oli samantekevää, jäipä hän minne tahansa ja kävipä hänen miten kävikään, mutta samalla tunsi hän olevansa isävainajansa ja ruhtinas Andrein edustaja. Sen vuoksi hän tahtomattaan ajatteli heidän ajatuksillaan ja tunsi heidän tunteillaan. Mitä he sanoisivat ja tekisivät nyt, sen tunsi hän nyt välttämättömäksi tehdä. Ruhtinas Andrein kabinettiin mentyään hän koetti asettua veljensä ajatuskannalle ja miettiä asemaansa.
Elämän vaatimukset, joiden hän oli luullut hautautuneen isänsä kanssa, nousivat yhtäkkiä ja aavistamattoman voimakkaina ruhtinatar Marian eteen ja ne valtasivat hänet kokonaan.
Mielenliikutuksesta punaisena hän käveli huoneessa edestakasin vaatien puheilleen milloin Alpatitshia, milloin Mihail Ivanovitshia, milloin Tihonia, milloin Dronia. Dunjasha, lapsenhoitaja ja palvelustytöt eivät voineet sanoa mitään siitä, missä määrin oli perää m:lle Bouriennen puheissa. Alpatitsh ei ollut kotona, hän oli mennyt viranomaisten luo. Arkkitehti Mihail Ivanovitsh, jonka ruhtinatar Maria kutsutti puheilleen ja joka ilmestyi hänen luokseen unisin silmin, ei osannut sanoa sinne eikä tänne. Vanha kamaripalvelija Tihon, jonka kasvot olivat kuihtuneet ja kuopahtaneet ja joilla oli lähtemättömän surun leima, vastasi kaikkiin ruhtinatar Marian kyselyihin: "ymmärrän" ja hädintuskin jaksoi hillitä itkuaan ruhtinattareen katsoessaan.
Viimein tuli huoneeseen kunnanvanhin Dron ja tehtyään ruhtinattarelle syvän kumarruksen jäi seisomaan pihtipieleen.
Ruhtinatar Maria astui hänen luokseen.
— Dronushka, — sanoi ruhtinatar, joka näki hänessä totisen ystävän, saman Dronushkan, joka oli joka kerran Vjasman markkinoilta tuonut hänelle erinomaisia rinkilöitään. — Dronushka, nyt onnettomuutemme jälkeen... — alkoi hän, vaan vaikeni, kun ei jaksanut puhua enempää.
— Kaikki olemme Jumalan kädessä, — sanoi Dron huoaten.
He olivat hetken vaiti.
— Dronushka, Alpatitsh on lähtenyt jonnekin eikä minulla ole kenen puoleen kääntyisin. Onko totta, kuten minulle on kerrottu, etten voi matkustaa pois.
— Miksette voisi, teidän ylhäisyytenne voi kyllä matkustaa, — sanoi Dron.
— Minulle on sanottu, että vihollisen tähden on vaarallista. Minä en, veikkonen, kykene mihinkään, en käsitä mitään eikä ketään ole kanssani. Tahtoisin välttämättömästi lähteä matkalle tänä yönä tai aikaseen huomenaamulla.
Dron oli ääneti. Hän vilkasi kulmiensa alta ruhtinatar Mariaan.
— Ei ole hevosia, — sanoi hän, — puhuin siitä jo Jakof Alpatitshillekin.
— Miksi ei ole? — kysyi ruhtinatar.
— Kaikki on Jumalan rangaistuksen tähden, — vastasi Dron. Ne hevoset, mitä oli, vietiin sotaväkeen ja muut ovat kuolleet, semmoinen on nyt vuosi. Vähät hevosia syöttämään, kunhan ei itse nälkään kuolisi! Kolmin päivin saavat syömättä värjöttää. Ei ole mitään, kaikki ovat köyhtyneet.
Ruhtinatar Maria kuunteli tarkkaavasti, mitä Dron hänelle puhui.
— Ovatko kaikki köyhtyneet? Eikö ole leipää? — kysyi hän.
— Nälkään ovat monet ihmisetkin kuolleet, — sanoi Dron, — vieläkö sitte hevosia...
— No miksi et ole mitään puhunut, Dronushka? Voihan auttaa. Teen kaikki, minkä voin...
Ruhtinatar Mariasta oli kauheaa ajatella, että nyt, tämmöisenä hetkenä, jolloin hänen sydäntään ahdisti katkera murhe, voi olla rikkaita ja köyhiä ja etteivät rikkaat voineet auttaa köyhiä. Hän muisti hämärästi kuulleensa puhuttavan, että on olemassa kartanon viljaa ja että sitä annetaan musikoille. Hän tiesi myöskin, ettei hänen isänsä eikä veljensä olisi kieltäytyneet auttamasta heitä. Hän vain pelkäsi jollain tavoin erehtyvänsä sanoissaan viljan jakamisesta, jonka hän tahtoi panna toimeen. Hän tunsi suurta iloa siitä, että hän sai tilaisuuden semmoiseen toimeen, jonka tähden häntä ei hävettänyt unohtaa suruaan. Hän rupesi tiedustelemaan Dronushkalta yksityiskohtia musikkojen puutteesta ja siitä, mitä oli kartanolla omaa Bogutsharovossa.
— Taitaahan meillä olla tallella kartanon, veljen viljaa? — kysyi ruhtinatar.
— Kartanon vilja on kaikki säästössä, — sanoi Dron ylpeästi, — meidän ruhtinaamme ei käskenyt myydä.
— Anna se musikoille, anna niin paljon kuin he tarvitsevat, minä lupaan sen veljeni nimessä, — sanoi ruhtinatar Maria.
Dron ei vastannut mitään, vaan huokasi syvään.
— Jaa sinä heille se vilja, jos se heille riittää. Jaa kaikki. Minä käsken sinua veljeni nimessä ja sano heille että se, mikä on meidän, on myöskin heidän. Me emme sääli heiltä mitään. Sano heille niin.
Dron katsoi kiiluvin silmin ruhtinattareen sillä aikaa, kun tämä näin puheli.
— Erota minut, matushka. Jumalan nimessä! käske ottamaan minulta avaimet, — pyysi hän. — Kaksikymmentäkolme vuotta olen palvellut enkä ole pahaa tehnyt, erota Jumalan nimessä!
Ruhtinatar Maria ei käsittänyt, mitä hän häneltä tahtoi ja miksi pyysi erottamaan itseään. Hän vastasi Dronille, ettei hän ollut milloinkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan ja että hän on valmis tekemään kaikkensa hänen ja musikkojen hyväksi.