XII.
Rostovilaiset viipyivät kaupungissa syyskuun 1 päivään saakka eli sen päivän aattoon asti, jolloin vihollinen marssi Moskovaan.
Siitä saakka, kun Petja oli astunut Obolenskin kasakkarykmenttiin ja matkustanut Bjelaja Tserkoviin, jossa tätä rykmenttiä muodostettiin, oli kreivitär ollut kauhun vallassa. Ajatus siitä, että hänen molemmat poikansa olivat sodassa, että kumpikin oli poistunut hänen siipiensä suojasta, että tänään tai huomenna jompikumpi heistä tai molemmat yhdessä saattavat saada surmansa, kuten erään hänen tuttavansa kolme poikaa, syöpyi ensi kerran tänä kesänä hänen päähänsä kiduttavan selvästi. Hän koetti saada Nikolain palaamaan luokseen, aikoi itse matkustaa Petjan luo ja hankkia tälle jonkun toimen Pietarista, mutta kaikki näytti mahdottomalta. Petja ei voinut palata muutoin kuin rykmenttinsä kanssa tai siirtymällä johonkuhun toiseen, toimivaan rykmenttiin. Nikolai oli jossain armeijan mukana ja viimeisen kirjeensä jälkeen, jossa hän seikkaperäisesti oli kuvaillut kohtaustaan ruhtinatar Marian kanssa, ei hän ollut antanut itsestään minkäänlaisia tietoja. Kreivitär ei saanut öisin unta ja jos hän toisinaan nukahtikin, kummittelivat hänelle unessa surmatut pojat. Monien neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen keksi kreivi lopultakin keinon kreivinnan tyynnyttämiseksi. Hän siirsi Petjan Obolenskin rykmentistä Besuhovin rykmenttiin, jota muodostettiin lähellä Moskovaa. Vaikka Petja pysyi edelleenkin sotapalveluksessa, sai ruhtinatar tästä siirrosta lohdutusta, sillä hän näki edes yhden poikansa vielä olevan äidin silmän ylettyvissä ja hän toivoi voivansa järjestää Petjan asiat niin, ettei hän enää laskisi tätä luotaan, vaan toimittaisi hänet aina semmoisiin palveluspaikkoihin, joissa ollen hän ei mitenkään joutuisi taisteluun. Niin kauvan kuin Nikolai oli vaarojen pyörteissä, tuntui kreivittärestä (ja hän katuikin tätä), että hän rakastaa vanhinta poikaansa enemmän kuin muita lapsiaan. Mutta kun nuorin, vallaton poika, joka ei ollut oppinut paljo mitään, joka oli särkenyt kaikki talossa ja oli kaikki kyllästyttänyt, jonka poskia oli kaunistanut raikas puna ja tuskin näkyvä untuvainen karva, oli joutunut noiden suurten, kauheiden, julmien miesten joukkoon, jotka siellä jostain syystä taistelivat ja löysivät siitä jotain iloa, silloin tuntui äidistä, että hän rakasti kaikista enin juuri häntä ja kaikista enin kuin ketään muuta lapsistaan. Kuta lähemmä joutui se aika, jolloin odotetun Petjan piti palata Moskovaan, sitä suuremmaksi yltyi kreivittären levottomuus. Hänestä tuntui nyt, ettei hän koskaan saavuta tätä onnea. Ei ainoastaan Sonjan, vaan myöskin rakkaan Natashan, jopa miehenkin läsnäolo vaivasi kreivitärtä. "Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan, minä en tarvitse ketään muita kuin Petjan". ajatteli hän.
Elokuun lopulla olivat Rostovilaiset saaneet toisen kirjeen Nikolailta. Hän kirjotti Voroneshin läänistä, jonne hänet oli lähetetty hakemaan hevosia. Tämä kirje ei kuitenkaan tyynnyttänyt kreivitärtä. Sillä vaikka hän tiesikin, että yksi hänen pojistaan oli vaaran ulkopuolella, hätäili hän sitä enemmän Petjan tähden.
Vaikka jo elokuun 20 p:stä saakka melkein kaikki Rostovien tuttavat olivat poistuneet Moskovasta, vaikka kaikki koettivat saada kreivitärtä lähtemään niin pian kuin mahdollista, ei hän tahtonut kuulla puhuttavan lähdöstä mitään, niin kauan kun hänen aarteensa ja jumaloimansa Petja oli tulematta. Petja saapuikin 28 p:nä. Sairaloisen kiihkeä hellyys, jolla äiti otti vastaan poikansa, ei miellyttänyt 16-vuotiasta upseeria. Vaikka äiti salasi häneltä aikeensa olla häntä enää laskematta siipiensä suojasta, oivalsi Petja äitinsä aikeet ja vaistomaisesti peläten, että hän pahottaisi äitinsä mielen ja että hän näyttäisi akkamaiselta (näin hän ajatteli itse mielessään) hän käyttäytyi äitiään kohtaan kylmästi, koetti karttaa häntä ja Moskovassa olonsa aikana pysytteli ainoastaan Natashan seurassa, jota kohtaan hän aina tunsi erityistä, melkein rakastuneenomaista, veljellistä hellyyttä.
Kreivin tavallisen huolettomuuden tähden ei elokuun 28 p:nä ollut juuri mitään valmista lähtöä varten ja Rjasanin ja Moskovan kylistä odotetut kuormahevoset, joilla talon kaikki omaisuus oli kuletettava pois, saapuivat vasta 30 p:nä.
Elokuun 20 p:stä elokuun 30 p:vään vallitsi Moskovassa ankara touhu ja liike. Dorogomilovskin portin kautta tuotiin joka päivä kaupunkiin tuhansittain Borodinon taistelussa haavottuneita sotamiehiä, joita sijotettiin ympäri kaupunkia ja tuhannet kuormat poistuivat samaan aikaan asukkaineen ja omaisuuksineen muiden porttien kautta kaupungista. Rostoptshinin lehtisistä huolimatta kerrottiin kaupungilla mitä ristiriitaisimpia ja kummallisimpia uutisia, jotka saattoivat olla myöskin johtuneita juuri noista lehtisistä. Yksi kertoi, että oli kielletty kenenkään lähtemästä kaupungista, toinen taas tiesi päinvastoin, että kaikista kirkoista oli korjattu pyhäinkuvat ja että kaikki asukkaat lähetetään kaupungista väkipakolla. Joku kertoi, että Borodinon taistelun jälkeen oli tapahtunut uusi taistelu, jossa oli tuhottu ranskalaiset, joku taas puhui päinvastoin, että koko Venäjän armeija oli muserrettu. Joku kertoi, että Moskovan nostoväki marssi papisto etunenässä Trigorille. Ken taas kertoi salavihkaa, että oli saatu kiinni pettureita, että musikat kapinoivat ja rosvosivat niitä, jotka lähtevät kaupungista j.n.e., j.n.e. Näin kyllä puhuttiin, mutta todellisuudessa tunsivat kuitenkin sekä ne, jotka poistuivat kaupungista kuin myöskin ne, jotka jäivät paikoilleen (huolimatta siitä ettei vielä oltu pidetty neuvottelua Filissä, jossa piti päätettämän Moskovan jättäminen), vaikkeivät he ilmaisseetkaan ajatuksiaan, että Moskova ehdottomasti luovutetaan ja että on mahdollisimman pian jouduttava pois kaupungista ja pelastettava omaisuus. Tunnettiin, että kaiken täytyi yhtäkkiä repeytyä ja muuttua, mutta syyskuun 1 päivään saakka ei vielä ollut mitään muuttunut. Samoin kuin pahantekijä, jota viedään telotettavaksi, tietää että hänen tuhonsa tulee tuossa tuokiossa, mutta hän yhä vain silmäilee ympärilleen ja korjailee päässään huonosti olevaa lakkia, samoin Moskovakin tahtomattaan jatkoi tavallista elämäänsä, vaikka se kyllä tiesi, että kohta oli lyövä se hävityksen hetki, jolloinka katkeavat kaikki ne sovinnaiset elämän muodot, joissa oli totuttu elämään.
Niiden kolmen päivän kuluessa, joiden jälkeen Moskova joutui vihollisen valtaan, toimiskeltiin Rostovien perheessä kaikenmoisissa jokapäiväisissä askareissa. Perheen pää kreivi Ilja Andreitsh liikkui myötäänsä kaupungilla kuulemassa kaikkialla kulkevia huhuja, vaan kotona antoi hän ylimalkaisia, pintapuolisia ja hätäisiä määräyksiä matkavalmistuksista.
Kreivitär piti silmällä tavaroiden kokoonpanemista, oli tyytymätön kaikkiin ja kulki Petjan kintereillä, joka myötäänsä karttoi hänen seuraansa ja jonka tähden hän oli mustasukkainen Natashalle, jonka kanssa Petja vietti kaiken aikansa. Sonja yksinään piti huolta asioiden käytännöllisestä puolesta, tavaroiden korjaamisesta. Sonja oli ollut viime aikoina tavattoman surumielinen ja vähäpuheinen. Nikolain kirje, jossa tämä oli puhunut ruhtinatar Mariasta, aiheutti kreivittären hyvillä mielin puhumaan Sonjan kuullen siitä, että kreivitär piti ruhtinatar Marian ja Nikolain kohtausta Jumalan sallimuksena.
— Minä en koskaan ollut iloinen silloin, — sanoi kreivitär, — kun Bolkonski oli Natashan sulhanen, vaan aina olen minä toivonut ja aavistanutkin sitä, että Nikolai menee naimisiin ruhtinattaren kanssa. Ja miten hyvin se olisikin!
Sonja tunsi, että tämä oli totta, että Rostovien asioiden parantamisen ainoana mahdollisuutena oli avioliitto rikkaan kanssa ja että ruhtinattaren kanssa tulisi hyvä naimiskauppa. Mutta tämä oli hänestä hyvin katkeraa. Surustaan huolimatta tai mahdollisesti juuri surunsa tähden otti hän suorittaakseen tavaroiden korjaamisen ja kokoonpanon vaikean tehtävän ja niin hän puuhaili aamusta iltaan. Kreivi ja kreivitär puhuttelivat häntä vain silloin, kun heillä oli jotain käskemistä. Petja ja Natasha eivät ollenkaan auttaneet vanhempiaan, vaan enimmäkseen olivat kotoväen tiellä ja häiritsivät muita. Melkein päivät pääksytysten kuului talossa heidän juoksuaan, huutojaan ja aiheetonta nauruaan. He eivät nauraneet eivätkä iloinneet ollenkaan sen tähden, että heillä olisi ollut jotain syytä nauruun, mutta heidän mielensä oli täynnä iloa ja riemua ja sen tähden oli kaikki, mikä vain sattui tapahtumaan, heistä naurun ja ilon aihetta. Petjan mieli oli iloinen siitä, että hän, joka oli lähtenyt kotoaan poikana, oli palannut takaisin (kuten kaikki hänelle sanoivat) uljaana miehenä. Hän oli iloinen siitä, että oli päässyt Bjelaja Tserkovista, josta ei olisi kohtakaan päässyt taisteluun ja tullut Moskovaan, jossa muutaman päivän kuluttua ruvetaan tappelemaan, vaan etupäässä oli hän iloinen sen tähden, että Natasha, jonka mielialat olivat aina vaikuttaneet häneen, oli iloinen. Natashan ilo johtui taas siitä, että hän oli liian kauan ollut surun kahleissa ja ettei nyt mikään muistuttanut hänelle hänen surunsa syytä ja että hän oli terve. Sen lisäksi oli hän iloinen siksi, että oli olemassa henkilö, joka häntä ihaili (muiden ihailu oli sitä pyörien voidetta, joka oli välttämätöntä sen vuoksi, että hänen koneensa olisi voinut liikkua aivan vapaasti) ja Petja ihaili häntä. Pääasiassa olivat he iloisia sentähden, että sota oli saapunut lähelle Moskovaa, että kaupungin porttien luona ruvetaan taistelemaan, että jaetaan aseita, että kaikki pakenevat ja matkustavat jonnekin ja että yleensä tapahtuu jotain tavatonta, joka synnyttää iloa ihmisessä ja varsinkin nuoressa.