XIII.
17 p:nä elokuuta läksivät Rostof ja Iljin vankeudesta äsken palanneen Lavrushkan ja lähettihusarin seurassa majailupaikastaan Jankovasta, joka oli 15 virstan päässä Bogutsharovosta, ratsastelemaan koetellakseen Iljinin ostamaa uutta hevosta ja tiedustellakseen, olisiko kylistä saatavissa heiniä.
Bogutsharovo oli ollut kolme viime päivää kahden vihollisarmeijan välissä siten, että sinne voi yhtä helposti pistäytyä niin venäläisten jälkijoukkojen kuin ranskalaisten etujoukkojenkin puolelta. Sen vuoksi halusi Rostof huolellisena eskadroonan päällikkönä ehtiä ennen ranskalaisia hankkimaan muonaa, jota vielä Bogutsharovossa oli.
Rostof ja Iljin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Matkalla Bogutsharovoon, ruhtinaalliselle maatilalle, jossa he toivoivat tapaavansa suuren palveluskunnan ja sieviä tyttöjä, utelivat he milloin Lavrushkalta Napoleonista ja nauroivat hänen jutuilleen, milloin ajoivat kilpaa Iljinin hevosen tapoja tunnustellen.
Rostof ei tiennyt eikä voinut ajatellakaan, että se kylä, jonne hän oli menossa, oli sen saman Bolkonskin maatilaa, joka oli ollut hänen sisarensa sulhanen.
Rostof ja Iljin laskivat vielä yhden kerran ratsunsa kilpaan pitkin Bogutsharovon edustalla olevaa loivaa rinnettä. Rostof pääsi edelle ja nelisti ensimäisenä Bogutsharovon kylän kadulle.
— Sinä pääsit edelle, — sanoi hiestä punehtunut Iljin.
— Koko ajanhan minä olin edellä, niityllä olin ja täällä, — vastasi Rostof silittäen vaahtoutunutta donilaistaan.
— Minäpä olisin tällä ranskalaisellani, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Lavrushka takaapäin, nimittäen ranskalaiseksi valjastammaansa, — päässyt edelle, vaan en ilennyt häpäistä.
He ajoivat käyden erään makasiinin luo, jonka edessä seisoi suuri joukko musikkoja.
Muutamat musikoista paljastivat päänsä, muutamat katsoivat tulijoihin lakit päässä. Kaksi vanhaa, pitkää musikkaa, joilla oli ryppyiset kasvot ja harvat parrat, tuli ulos kapakasta iloisin naamoin ja laulaen jotain kömpelöä laulua lähenivät upseereja.
— No, pojat! — sanoi Rostof naurahtaen. — Onkos heiniä?
— Ihan yhtänäköisiä... — sanoi Iljin.
— Ilo-oo-hoi-se-e-essa see-e-u-uu... — veteli toinen musikka iloisin naamoin.
Eräs musikka tuli joukosta Rostovin luo.
— Kumpiakos te olette? — kysyi musikka.
— Ranskalaisia, — vastasi Iljin piloillaan. — Ja tämä tässä on itse Napoleon, — lisäsi hän osottaen Lavrushkaan.
— Venäläisiä taidatte olla? — uudisti musikka kysymyksensä.
— Onkos paljokin teikäläistä voimaa täällä? — kysyi eräs toinen pienenläntä musikka lähestyen upseereja.
— Paljon, paljon, — vastasi Rostof. — Mitäs te olette tänne kokoontuneet? — lisäsi hän. — Onko juhla?
— Ukkoset ovat kokoontuneet kunnan asioissa, — vastasi musikka poistuen hänen luotaan.
Herraskartanolta tulevalla tiellä näyttäytyi kaksi naista ja mies, jolla oli valkea lakki päässä. Nämä tulivat upseereja kohti.
— Punapukuinen on minun! Muut ei saa houkutella! — sanoi Iljin huomattuaan, että Dunjasha juoksi suoraapäätä hänen luokseen.
— Meikäläisen pojan se on! — virkkoi Lavrushka silmää iskien Iljinille.
— No, kaunottareni, mistä kysymys? — sanoi Iljin hymyillen.
— Ruhtinatar käski kysymään, mitä rykmenttiä te olette ja mikä teidän nimenne on.
— Tämä on kreivi Rostof, eskadroonapäällikkö, vaan minä olen teidän nöyrin palvelijanne.
— See-eu-raa-assa... — veteli humalainen musikka iloisin naamoin ja Iljiniin katsoen, joka puheli tytön kanssa. Kohta Dunjashan jälestä tuli Rostovin luo Alpatitsh, joka jo hyvän matkan päässä oli ottanut lakin päästään.
— Uskallan häiritä teitä, herra upseeri, — sanoi hän kunnioittavasti, mutta suhteellisen halveksuvasti upseerin nuoruuden tähden ja työntäen kätensä povelleen.
— Minun herrattareni, tämän kuun 15 p:nä kuolleen kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, joka on joutunut ikävään asemaan noiden ihmisten raakamaisen käytöksen tähden — hän viittasi musikoihin — pyytää teitä käymään luonaan... Ettekö suvaitseisi, — sanoi Alpatitsh surullisesti hymähtäen, — siirtyä vähän syrjemmä, sillä muuten ei oikein sovi, kun...
Alpatitsh osotti kahteen musikkaan, jotka vilhuivat hänen takanaan kuin paarmat hevosen pelissä.
— Aa! Alpatitsh... Jakof Alpatitsh... Hoo, suo anteeksi Herran nimessä! — puhelivat hänelle musikat iloisin naamoin.
Rostof katsahti päihtyneisiin musikkoihin ja hymähti.
— Tai ehkä tuo huvittaa teidän armoanne? — virkkoi Jakof Alpatitsh arvokkaan näköisenä ja osottaen vapaalla kädellään ukkoihin.
— Mitäs huvia siitä olisi? — virkkoi Rostof ja siirtyi etemmä. — Mistä on kysymys? — kysyi hän.
— Uskallan ilmottaa teidän armollenne, että täkäläinen raaka rahvas ei tahdo laskea neitiä lähtemään maatilalta ja uhkaa riisua hevoset vaunujen edestä, niin että aamusta asti on kaikki ollut valmista, vaan ruhtinatar ei pääse lähtemään.
— Se on mahdotonta! — huudahti Rostof.
— Minulla on kunnia puhua teille aivan puhdasta totta, — vakuutti Alpatitsh.
Rostof laskeutui satulasta ja jätettyään hevosensa husarin huostaan, läksi Alpatitshin kanssa talolle kysellen tältä mennessä asian yksityiskohtia. Ruhtinattaren eilen tekemä viljatarjous musikoille ja hänen keskustelunsa Dronin ja kokouksen kanssa olivat tosiaankin pilanneet asian siinä määrin, että Dron oli lopullisesti luovuttanut avaimet, yhtynyt musikkoihin eikä ollut tullut Alpatitshin pyynnöstä saapusalle ja että kun ruhtinatar oli aamulla käskenyt valjastaa hevoset lähteäkseen liikkeelle, olivat musikat tulleet suurella joukolla makasiinin luo ja lähettäneet sanomaan, ettei saanut lähteä ja että he riisuvat hevoset. Alpatitsh oli mennyt puhelemaan heidän kanssaan, mutta hänelle oli vastattu (eniten oli puhunut Karp, Dron ei ollut tullut näkyviin joukosta), ettei ruhtinatarta saanut laskea, koska muka oli semmoinen käsky annettu. Vaan jos ruhtinatar jää paikoilleen, palvelevat he häntä entiseen tapaan ja tottelevat kaikessa.
Sinä hetkenä, jolloin Rostof ja Iljin olivat ajaneet tietä myöten, oli ruhtinatar Maria lapsenhoitajan, palvelustyttöjen ja Alpatitshin epuutuksesta välittämättä käskenyt valjastamaan hevoset ja aikonut lähteä. Mutta kun oli huomattu ratsumiesten läheneminen, joita luultiin ranskalaisiksi, olivat kyytimiehet livistäneet tiehensä ja talossa syntyi naisten parku.
— Batjushka! Oma isämme! Jumala sinut lähetti! — kuului ihastuneita ääniä, kun Rostof astui eteisen läpi.
Ruhtinatar Maria istui sinä hetkenä, jolloin Rostof saatettiin hänen luokseen, masentuneena ja voimattomana salissa. Hän ei jaksanut käsittää, ken tulija oli, mitä varten tuli ja miten hänen itsensä käy. Vaan huomattuaan tulijalla venäläiset kasvot ja pitäen häntä tavasta, jolla hän oli astunut sisään, ja hänen ensimäisistä lausumistaan sanoista oman maan miehenä, loi ruhtinatar Maria häneen syvän, säteilevän katseensa ja alkoi puhua katkonaisella, mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä. Rostovista tuntui tämä kohtaus jonkunverran romanttiselta. "Turvaton, surun murtama neito, joka on jätetty oman onnensa nojaan raakojen, kapinallisten musikkojen käsiin! Ja mikä kohtalon oikku onkaan heittänyt minut tänne!" ajatteli Rostof ruhtinatarta kuunnellessaan ja häneen katsoessaan. "Mikä lempeys ja jalous hänen piirteissään ja sanoissaan!" ajatteli hän kuunnellessaan ruhtinattaren arkaa kertomusta.
Kun ruhtinatar alkoi kertoa, että kaikki oli tapahtunut hänen isänsä hautajaisten jälkeisenä päivänä, rupesi hänen äänensä värisemään. Hän käännähti hieman poispäin, vaan sitte, peläten, ettei Rostof millään tavalla luulisi hänen sanojensa tarkottavan liikuttaa Rostovin sydäntä, hän katsahti upseeriin kysyvän säikähtyneenä. Rostovin silmiin oli kiertynyt kyyneleitä. Ruhtinatar Maria huomasi sen ja katsoi Rostoviin kiitollisena sillä säteilevällä katseellaan, joka pakotti unohtamaan hänen kasvojensa rumuuden.
— En kykene ilmaisemaan, ruhtinatar, miten onnelliseksi tunnen itseni siitä, että sattumalta jouduin tänne ja että olen tilaisuudessa osottamaan teille palvelustani, — sanoi Rostof nousten. — Suvaitkaa lähteä ja minä takaan teille kunniani kautta, ettei ainoakaan ihminen uskalla tuottaa teille ikävyyttä, jos vain sallitte, että lähden teitä saattamaan, — ja kunnioittavasti kumartaen, kuten kumarretaan naisille, joissa on kuninkaallista verta, hän suuntasi askeleensa ovelle.
Kunnioittavalla esiintymisellään Rostof aivan kuin osotti, että vaikka hän pitäisikin tuttavuutta ruhtinattaren kanssa onnena, ei hän halunnut käyttää hyväkseen ruhtinattaren onnetonta asemaa lähentyäkseen häntä.
Ruhtinatar Maria oivalsi tämän hienotunteisuuden ja pani sille suurta arvoa.
— Olen hyvin, hyvin kiitollinen, — sanoi ruhtinatar hänelle ranskaksi, — ja toivon, että kaikki se on ollut vain väärinkäsitystä ja ettei kukaan ollut siihen syyssä. — Ruhtinatar herahti yht'äkkiä itkemään. — Suokaa minulle anteeksi, — sanoi hän.
Rostovin kasvot rypistyivät, hän kumarsi syvään vielä kerran ja läksi.