XVI.
Berg, Rostovilaisten vävy, oli jo päässyt everstiksi ja saanut Vladimirin ja Annan ritarimerkit sekä oli nyt entisessä, rauhallisessa ja hauskassa toisen armeijakunnan esikunnan päällikön ensimäisen osaston apulaisen virassa.
Hän oli saapunut syyskuun 1 p:nä armeijasta Moskovaan.
Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä Moskovassa, mutta kun hän oli huomannut, että kaikki pyrkivät armeijasta Moskovaan ja hommailivat täällä jotain, katsoi hänkin tarpeelliseksi pyytää lomaa koti- ja perheasioiden tähden.
Berg ajoi appensa talon eteen siistillä ajopeleillään, joita veti pari lihavia harmaita hevosia, jotka olivat aivan samanlaiset kuin eräällä ruhtinaalla. Hän silmäili tarkkaan pihalla olevia kuormia ja rappuja noustessaan otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sitoi sen solmuun.
Eteisestä hiipi Berg nopein askelin vierashuoneeseen, syleili kreiviä, suuteli Natashan ja Sonjan kättä ja kysyi hätäisesti äidin terveydentilaa.
— Terveys ei nyt ole kysymyksessä. Kerro vain, mitä armeijaan kuuluu. Peräytyvätkö joukot vai syttyykö taistelu?
— Iankaikkinen Jumala yksistään voi ratkaista isänmaan kohtalon, isä kulta. Armeija hehkuu sankarihenkeä ja nyt ovat johtajat kokoutuneet neuvotteluun. Tietämätöntä on, miten käy. Mutta minä sanon teille yleensä, isä kulta, ettei sitä sankarillista intoa, sitä Venäjänmaan aito muinaista miehuutta, jota sotaväki näytti ja osotti 26 p:n taistelussa, riitä mitkään sanat kuvaamaan... Minä sanon teille, isä kulta (hän löi rintoihinsa, kuten eräs kenraali kertoessaan hänen kuullensa oli tehnyt, vaikka liian myöhään, sillä rintoihin olisi pitänyt lyödä mainitessa sanoja: "Venäjänmaan sotajoukot"), minä sanon teille suoraan, ettei meidän, päällikköjen, suinkaan tarvinnut ajaa sotamiehiä tai jotain semmoista, vaan meillä oli päinvastoin täysi työ hillitessämme noita, noita ... niin, miehuullisia ja muinaisia sankaritöitä, — lisäsi hän hätäisesti. — Kenraali Barclay de Tolly, sanon minä, pani henkensä alttiiksi ollessaan kaikkialla joukkojen etunenässä. Meidän osastomme asetettiin mäen rinteelle.
Ja tämän jälkeen kertoi Berg kaikki, mitä hän muisti kuulemistaan erilaisista jutuista tuolta ajalta. Natasha katsoi silmiään hellittämättä Bergiin ja aivan kuin etsien hänen kasvoiltaan jonkun kysymyksen ratkaisua. Natashan katse kiusotti Bergiä.
— Semmoista sankariutta yleensä, jota Venäjänmaan soturit osottivat, ei voi kuvailla eikä kyllin riittävästi ylistää! — sanoi Berg Natashaan vilkaisten ja aivan kuin haluten saada hänet hyvälle tuulelle, hymyili hän vastaukseksi Natashan tuijottavaan katseeseen... — "Venäjä ei ole Moskovassa, vaan sen poikien sydämissä!" Eikö niin, isä kulta? — sanoi Berg.
Nyt saapui divaanihuoneesta kreivitär väsyneen ja tyytymättömän näköisenä. Berg hypähti nopeasti vastaan, suuteli kreivittären kättä, tiedusteli hänen vointiaan ja pään nyökytyksellä ilmaisten osanottonsa hän jäi seisomaan kreivittären viereen.
— Niin, äitiseni, minä sanon teille totisesti, että raskas ja murheellinen on nyt aika jokaiselle venäläiselle. Mutta miksi olla näin levottomia ja hätäillä? Kyllä te vielä ehditte matkustaa...
— Minusta on aivan käsittämätöntä, mitä miehet tekevät, — sanoi kreivitär miehelleen, — sillä minulle sanottiin vastikään, ettei vielä ole mitään valmista. Täytyyhän edes jonkun komentaa ja käskeä. Tästä ei tule loppua milloinkaan!
Kreivi aikoi jotain sanoa, mutta näytti hillitsevän itsensä. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi mennä ovelle.
Samassa otti Berg taskustaan nenäliinan aivan kuin niistämistä varten, mutta huomattuaan sen olevan solmussa hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa murheellisesti ja merkitsevästi päätään nyökyttäen.
— Minun olisi teille, isä kulta, tehtävä suuri pyyntö, — sanoi hän.
— Hm?... — virkkoi kreivi pysähtyen.
— Minä ajoin juurikään Jusupovin talon ohi, — sanoi Berg naurahtaen. — Talon hoitaja, tuttu mies, lennähti ulos ja kysyi: "ettekö ostaisi jotain?" Minä menin sisään, muuten noin vain uteliaisuudesta, ja siellä oli aika soma toalettikaappi. Tehän tiedätte miten Verushka on sitä halunnut ja miten paljo me aina olemme siitä kiistelleet. (Bergin puhe muuttui hänen huomaamattaan iloiseksi ajatellessa kodin mukavuutta, kun hän alkoi puhua toalettikaapista.) Ja mikä erinomainen kalu... Se on nähkääs aukeneva ja varustettu englantilaisella vehkeellä. Ja Verotshkan on jo kauan aikaa tehnyt mieli. Haluaisin valmistaa hänelle yllätyksen. Näin tuolla teidän pihallanne kokonaisen liudan musikkoja. Antakaa minulle yksi, olkaa hyvä, minä maksan hänelle runsaasti ja...
Kreivi rypisteli naamaansa ja alkoi rykiä.
— Kysykää kreivittäreltä, minä en osaa sanoa mitään.
— Jos se häiritsee, niin ei millään muotoa tarvitse, sanoi Berg. — Minä olisin vain Verushkan tähden niin mielelläni tahtonut.
— Ah, laputtakaa kaikki hiiteen, hiiteen, hiiteen ja vielä kerran hiiteen! ... — ärjäsi vanha kreivi. — Pääni menee sekasin.
Ja hän läksi huoneesta. Kreivitär rupesi itkemään.
— Niin, niin, äiti kulta, raskaat, hyvin raskaat ovat nyt ajat! — sanoi Berg.
Natasha läksi isänsä jälestä ja aivan kuin työläästi koettaen jotain miettiä aikoi ensin mennä hänen luokseen, mutta juoksikin sitte alas.
Ulkoportailla seisoi Petja, joka asesti niitä miehiä, jotka olivat lähdössä Moskovasta. Kuormat seisoivat pihalla yhä ennallaan. Kaksi näistä oli purettu ja toiseen kapusi upseeri palvelijansa auttamana.
— Tiedätkö, mistä? — kysyi Petja Natashalta.
Natasha arvasi, että Petja tarkotti sitä, mistä isä ja äiti olivat riitautuneet. Natasha ei vastannut mitään.
— Siitä, että isä aikoi antaa kaikki rattaat haavottuneille, sanoi Petja. — Sen sanoi minulle Vasiljitsh. Minun mielestäni...
— Minun mielestäni, — sanoi Natasha äkkiä melkein huutamalla ja kääntäen vihaiset kasvonsa Petjaan, — minun mielestäni se on niin hävytöntä, niin inhottavaa, niin ... ettei osaa sanoakaan. Olemmeko me mitään saksalaisia?...
Hänen kurkkunsa värisi suonenvedontapaisesti ja peläten hukkaavansa ilman edestä vihansa vimman hän käännähti äkkiä ja juoksi päättävästi rappuja ylös.
Berg istui kreivittären vieressä ja tyynnytteli häntä sukulaisenomaisella kunnioituksella. Kreivi käveli piippu kädessä pitkin huonetta, kun Natasha katkeran vihan vääristämin kasvoin hyöksähti huoneeseen kuin vihurin puuska ja meni nopein askelin äitinsä eteen.
— Se on hävytöntä! Se on inhottavaa! — huusi hän... Mahdotonta, että te olisitte käskeneet.
Berg ja kreivitär katsoivat häneen ymmällä ja hämmästyneinä. Kreivi pysähtyi ikkunan eteen kuuntelemaan.
— Äiti, sitä ei saa tehdä. Katsokaa, mitä pihalla on! — huudahti hän. — He jäävät tänne!...
— Mikä sinun on? Kutka he? Mitä sinä tahdot?
— Haavottuneet! Se ei saa tapahtua, äiti, sehän olisi julmaa... Ei, rakas äiti kulta, ei se ole sitä, antakaa anteeksi, hyvä äiti kulta... Mitä hyvää, äiti kulta, on meille siitä, mitä me viemme mukanamme, katsokaahan vain, mitä pihalla on... Äiti kulta!... Se on mahdotonta!...
Kreivi seisoi ikkunan edessä ja kasvojaan kääntämättä kuunteli Natashan sanoja. Äkkiä rupesi hänen nenänsä tuhisemaan ja hän käänsi kasvonsa ikkunaan päin.
Kreivitär katsahti tyttäreensä, huomasi, että tämän kasvoille oli noussut häpeän puna äidin tähden, näki hänen mielenliikutuksensa, käsitti, miksi hänen miehensä ei nyt katsonut häneen ja hän vilkasi hämmennyksissään ympärilleen.
— No, tehkää sitte, kuten tahdotte! Enhän minä estä ketään! — sanoi hän antautumatta kuitenkaan heti paikalla.
— Äiti kulta, rakas äiti, antakaa anteeksi!...
Mutta kreivitär työnsi tyttärensä luotaan ja meni kreivin luo.
— Mon cher, toimita sinä, niin kuin pitää... Enhän minä oikeastaan ymmärrä, — sanoi hän luoden katseensa maahan syyllisen tavoin.
— Munat ... kanaa opettavat... — virkkoi ruhtinas onnen kyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja syleili puolisoaan, joka tyytyväisenä peitti häpeästä punehtuneet kasvonsa miehensä rintaa vasten.
— Isä, äiti! Saako mennä käskemään? Saako? ... — kyseli Natasha. — Otammehan me kuitenkin mukaamme kaiken tarpeellisimman ... — lisäsi Natasha.
Kreivi nyökäytti hänelle päätään myöntävästi ja Natasha karkasi yhtä nopeasti kuin ennen hippasilla ollessa salin kautta eteiseen ja rappusia alas pihalle.
Miehet keräytyivät Natashan ympärille eivätkä voineet pitää totena hänen antamaa omituista käskyä, ennen kuin itse kreivi tuli puolisonsa puolesta vahvistamaan sen määräyksen, että kaikki kuormarattaat oli luovutettava haavotetuille ja kirstut vietävä aittoihin. Kun miehet olivat päässeet tolkulle asian oikeasta laidasta, alkoivat he ilomielin ja suurella touhulla täyttää uutta käskyä. Palvelijoista ei tämä nyt tuntunut ollenkaan kummalliselta, vaan ihan luonnolliselta; aivan samoin kuin neljännestunti tätä ennen ei kenestäkään ollut tuntunut kummalliselta, että haavottuneet hylättiin, mutta tavarat otettiin, vaan tuntui aivan luonnolliselta.
Koko kotiväki ryhtyi nyt innostuneena sijottamaan haavottuneita kärryihin aivan kuin korvaukseksi siitä, etteivät ennen olleet tehneet tätä. Haavottuneet hoippuivat huoneistaan ja riemua ilmaisevin kalpein kasvoin keräytyivät kärryjen ympärille. Myöskin naapuritaloihin levisi huhu tästä ja Rostovilaisten pihaan alkoi saapua haavottuneita muistakin taloista. Useat haavottuneet pyysivät, ettei tavaroita olisi purettu, vaan että heitä olisi sijotettu kuormien päälle. Mutta kun kerran oli ryhdytty tavaroita purkamaan, ei tätä työtä enää voitu keskeyttää. Samantekevää oli, jätettiinkö kaikki tai puolet. Pitkin pihaa oli hajallaan kirstuja, joissa oli astioita, pronssitavaroita, kuvia ja peiliä, joita viime yönä oli huolellisesti pantu kokoon ja yhä tutkittu, oliko mahdollista saada sijaa sille ja sille laatikoissa ja laatikoille kärryissä.
— Neljä miestä sopii vielä, — sanoi talonhoitaja, — minä annan omat kärryni, mitenkäs niitä muuten? — Antakaa minun pukukärryni, — virkkoi kreivitär. — Dunjasha tulee minun kanssani vaunuihin.
Kreivittären pukukärryt ja taloudenhoitajan ajopelit luovutettiin myöskin ja lähetettiin hakemaan haavottuneita kahdesta talosta. Sekä talonväki että palvelijat olivat iloisen pirteitä. Natasha oli niin juhlallisen ja onnellisen reippaalla mielellä, ettei hän ollut moista tuntenut kotvaan aikaan.
— Mihinkäs tämä sidotaan? — kyselivät miehet sovitellessaan erästä kirstua vaunujen takapuolella olevalle kapealle jalkalaudalle. — Pitäisi jättää edes yhdet kärryt.
— Mitäs siinä on? — kysyi Natasha.
— Kreivin kirjoja.
— Antakaa niiden jäädä, Vasiljitsh kyllä korjaa ne. Niitä ei tarvita.
Avovaunut olivat täynnä väkeä; nousi kysymys siitä, missä Pjotr Iljitsh saisi sijansa.
— Hän käy kuskilaudalle. Käythän sinä kuskilaudalle, Petja? — huusi Natasha. Sonja puuhaili myöskin lakkaamatta, mutta hänen puuhiensa tarkotus oli toinen kuin Natashan. Hän korjaili niitä esineitä, jotka oli määrä jättää, kirjotti niistä luettelon kreivittären käskystä ja koetti ottaa mukaan niin paljon kuin mahdollista.