XXIII.
Eräästä keskeneräisestä Varvarkan varrella olevasta talosta, jonka alakerrassa oli kapakka, kuului humalaisten huutoa ja loilotusta. Pienessä, likaisessa huoneessa istui penkeillä pöytien ääressä kymmenkunta tehtaantyömiestä. Kaikki olivat päihdyksissä ja lauloivat naamat hiessä, silmät sameina ja suut seposelällään jotain laulua. Kukin veteli omaa säveltään raskaasti ja väkisin eikä ollenkaan nähtävästi siitä syystä, että heitä halutti laulaa, vaan ainoastaan siksi, että osottaisivat olevansa päissään ja että he olivat vapaalla jalalla. Eräs näistä, kookas valkeaverinen, reima nuori mies, jolla oli sininen pusero päällä, seisoi heidän vieressään. Hänen kasvonsa ohuine, suorine nenineen olisivat olleet kauniit, elleivät niiden ilmettä olisi häirinneet hoikat, vastakkain pinnistetyt ja lakkaamatta liikkuvat huulet sekä sameat, synkät ja liikkumattomat silmät. Hän seisoi niiden vieressä, jotka lauloivat, ja nähtävästi jotain ajatellen hän heilutti juhlallisesti ja tempovasti näiden päiden yllä kyynärpäähän asti paljasta valkeaa kättään, jonka likaisia sormia hän koetti luonnottomasti hajottaa eri suuntiin. Hänen puseronsa hiha huljui lakkaamatta edestakasin. Vaan vasemmalla kädellään kohenteli hän sitä myötäänsä huolellisesti, aivan kuin olisi ollut jotain erityisen merkillistä ja tärkeää siinä, että tuon valkean, jänteväsuonisen ja heiluvan käden piti ehdottomasti olla paljaan. Keskellä laulua kuului eteisestä ja ulkoportailta huutoa, tappelua ja iskuja. Pitkä mies viittasi kädellään.
— Stop! — huudahti hän käskevästi. — Tappelu, pojat! — lisäsi hän ja hihaansa yhä kohennellen läksi portaille.
Tehtaantyömiehet läksivät hänen jälestään. Nämä, jotka olivat juoneet kapakassa koko aamun pitkän miehen johdolla, olivat tuoneet kapakoitsijalle tehtaasta nahkoja ja näistä oli heille annettu viinaa. Kun läheisten pajojen sepät olivat kuulleet kapakasta hoilausta ja he luulivat, että kapakka oli ryöstetty, tahtoivat he väkipakolla tunkeutua kapakkaan. Portailla syntyi tappelu.
Kapakoitsija tappeli kynnyksellä erään sepän kanssa ja juuri silloin, kun tehtaan työmiehet tulivat kapakasta ulos, riistäytyi seppä irti kapakoitsijan kynsistä ja kaatui kasvoilleen kiviselle tantereelle.
Toinen seppä koetti rynnistää ovesta sisään puskien rinnoillaan kapakoitsijaa.
Pitkä mies löi paljaalla kädellään ovessa teutaroivaa seppää kasvoihin ja kiljasi vimmatusti:
— Pojat, meikäläisiä lyödään!
Seppä nousi taas jaloilleen ja pyyhkien verta ruhjoutuneilta kasvoiltaan hän ulisi itku kurkussa:
— Tappoivat! Tappoivat... Hyvät ihmiset, jo tappoivat!...
— Taivasten tekijä, miehen ovat lyöneet kuoliaaksi! — voivotteli eräs naapuriportista kadulle tullut akka.
Vereytyneen sepän ympärille keräytyi väkeä.
— Etkö ole saanut kyllääsi ihmisten rosvoamisesta, — kuului joukosta eräs ääni kapakoitsijalle. — Miksi sinä miehen tapoit? Rosvo!
Pitkä mies seisoi rapuilla ja katseli samein silmin vuoroin kapakoitsijaan vuoroin seppiin ja näytti miettivän, kehenkä hän ryhtyisi käsiksi.
— Murhuri! — karjasi hän yhtäkkiä kapakoitsijalle. — Pankaa nuoriin, pojat! —
— Vai niin, vai nuoriin tämä mies pantaisiin! — kiljasi kapakoitsija riistäytyen irti hänen kimppuunsa hyökkäävien käsistä, tempasi hatun päästään ja viskasi sen maahan.
Tämä temppu näytti tekevän jonkinlaisen salaperäisen uhkaavan vaikutuksen, josta syystä tehtaantyömiehet peräytyivät kapakoitsijan kintereiltä ja jäivät epäröiden seisomaan.
— Kyllä minä järjestyksen ja komennon tunnen.
— Minä menen järjestyksenvalvojan luo. Luuletteko etten uskalla mennä? Ei täällä nykyisin saa rosvojen tavoin elää! — ärjyi kapakoitsija ottaen lakin maasta.
— Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan ... vai niin! — toistivat toinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi yhdessä menemään katua myöten.
Vereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta väkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.
Moroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat luukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi parisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät viitat ja riekaleiset puserot päällä.
— Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! — puheli eräs laiha kisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. — Meidän vertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja kuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse on matkustanut tiehensä.
Kun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki suutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.
— Mihinkä ne ovat menossa?
— Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.
— No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.
— Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.
Kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen väkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi takasin kapakkaansa.
Pitkä mies, joka ei huomannut vihollisensa kapakoitsijan katoamista, heilutteli paljasta kättään ja oli yhä äänessä, jolla hän kiinnitti itseensä kaikkien huomion. Tämän tähden tunkeutuikin kansaa etupäässä hänen ympärilleen, koska luultiin, että häneltä saadaan vastaus kaikkien mielissä palaviin kysymyksiin.
— Näyttäköön, mikä on järjestys ja mikä on laki, sitä vartenhan virkamiehet on asetettu. Vai puhunko minä väärin, oikeauskoiset! — puheli pitkä mies hienosittain hymyillen. — Hän luulee, ettei muka ole virkamiehiä? Ohoo, vai tultaisiko toimeen ilman niitä! Kyllä ne muuten osaisivat rosvota ja ryöstää.
— Mitä joutavista lörpöttelemään! — kuului väkijoukosta. — Ihanko Moskova tosiaankin jätetään puille paljaille? Sinulle on vain joutavia hölytty, vaan sinä olet uskonut. Vähäkö meillä on sotaväkeä. Kuulkaahan, mitä tuolla sanotaan, — puheltiin pitkää miestä osottaen.
Kitai-gorodin muurin luona ympäröi eräs toinen väkijoukko muutamaa pörhöisessä sinellissä olevaa miestä, jolla oli kädessä paperi.
— Julistus! Julistusta luetaan! Julistusta luetaan! — kuului väkijoukosta ja kaikki tulvivat lukijan luo.
Pörhöisessä sinellissä oleva mies luki 31 p:nä elokuuta julaistua lehtistä. Kun kansa piiritti häntä kaikilta puolin, näytti hän joutuneen hämilleen, mutta kun pitkä mies, joka oli tunkeutunut hänen luokseen, vaati häntä lukemaan, alkoi hän hieman värisevin äänin lukea lehtistä uudestaan.
"Minä lähden huomenna aikaiseen hänen ruhtinaallisen armonsa luo", luki hän (Armollisuutensa! — toisti pitkä mies juhlallisesti suutaan murtaen ja kulmiaan rypistellen), "keskustellakseni ja toimiakseni hänen kanssaan ja auttaakseni sotajoukkoja tuhoamaan vihollista. Ruvetkaamme mekin heistä sisua"... jatkoi lukija ja pysähtyi... (Kuulitteko? — huusi pitkä mies ylpeän voitokkaana. — Nyt se selvä saadaan.) "nujertamaan ja noita vieraita hiidenkattilaan toimittamaan. Minä palaan takaisin puolipäiväksi ja sitte käymme käsiksi toimeen. Toimitaan, häisketään ja viholliset väistetään."
Viimeiset sanat luki lukija täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pitkä mies laski surullisesti päänsä kumarruksiin. Näkyi, ettei kukaan ollut ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja. Varsinkin sanat: "Minä tulen huomenna puolipäiväksi" näyttivät suututtavan sekä lukijaa että kuulijoita. Väkijoukon käsitys oli korkealentoista, vaan nuo sanat olivat liian mauttomia ja tarpeettoman selviä. Ne olivat aivan samanlaisia, kuin kuka hyvänsä heistä olisi osannut sanoa ja sen vuoksi ei niiden olisi pitänyt olla julistuksessa, joka oli lähtenyt korkeimman vallan käsistä.
Kaikki olivat velton äänettömiä. Pitkä mies liikutteli huuliaan ja muutteli jalkojaan.
— Jos olisi kysyä tuolta?... Se onkin hän itse!... Kysytään pois!... Mitenkäs tässä muuten... Kyllä hän sanoo... — kuului äkkiä väkijoukon takimmaisista riveistä ja kaikkien katseet kääntyivät toria myöten ajavaan poliisimestariin, jota saattoi kaksi rakuunaa.
Kun poliisimestari, joka tänä aamuna oli kreivin käskystä ajellut poltattamassa lotjia ja joka tämän tehtävän tähden oli saanut suuren summan rahoja, jotka nyt olivat hänen taskussaan, näki väkijoukon alkavan tulvia häntä kohti, käski hän kuskin pysähdyttämään hevoset.
— Mitäs väkeä tämä on? — huusi hän miehille, jotka hajallaan ja arasti lähenivät hänen ajopeliään.
— Mitä väkeä tämä on, kysyn minä? — toisti poliisimestari, kun hänelle ei vastattu.
— He, teidän ylhäisyytenne, — sanoi pörhöisessä sinellissä oleva mies, — he, teidän ylhäisyytenne haluavat hänen ylhäisyytensä kreivin julistuksen johdosta uhrata henkensä isänmaalle. Mistään metelistä ei ole kysymystä, kuten hänen ylhäisyytensä kreivin käsky kuuluu...
— Kreivi ei ole matkustanut pois, hän on täällä ja antaa teidän huolenpidostanne erityisen määräyksen, — sanoi poliisimestari. — Anna mennä! — sanoi hän kuskille.
Väkijoukko tunkeutui niiden luokse, jotka olivat kuulleet, mitä poliisimestari oli sanonut ja suuntasi katseensa poistuviin ajopeleihin.
Poliisimestari vilkasi tällä välin säikähtyneenä taakseen ja sanoi jotain kuskilleen, jolloin hevoset alkoivat juosta nopeammin.
— Petosta! Lähdetään hänen perästään! — huusi pitkä mies. — Älkää laskeko käsistä, pojat! Tehköön selvän! Ottakaa kiinni! — kuului kiivaita huutoja ja väkijoukko läksi juoksujalassa poliisimestarin perästä.
Kovaäänisesti hälisten seurasi kansa poliisimestarin jälkiä Lubjankaa kohti.
— Herrat ja kauppiaat ovat lähteneet tipotiehensä ja sen tähden hukka perii meidät. Olemmeko me mitään koiria, vai mitä! — alkoi kuulua yhä tiheämmin väkijoukosta.