XXIV.
Ruhtinas Andrei loikoi tämän elok. 25 p:n kirkkaana iltana pää käden nojassa eräässä Knjaskovon kylän säretyssä ladossa, joka oli hänen rykmenttinsä aseman toisessa päässä. Hän katseli luhistuneen seinän raosta pitkin aitaviertä kasvavan, kolmenkymmenen vuotisten koivujen riviä, joiden alimmat oksat olivat karsitut, viljavainiolle, jolla näkyi hajonneita kauralyhteitä ja viidakkoon, josta tupruili nuotioiden — sotamiesten keittiöiden — savua.
Niin ahtaalta, kaikille vieraalta ja raskaalta kuin ruhtinas Andreista tuntuikin hänen elämänsä, tunsi ruhtinas Andrei tällä hetkellä samoin kuin seitsemän vuotta sitte ennen Austerlitzin taistelua itsensä levottomaksi ja ärtyneeksi.
Hän oli saanut kaikki tarpeelliset käskyt huomista taistelua varten ja oli jakanut ne joukolleen. Nyt ei hänellä enää ollut mitään tehtävää. Mutta ajatukset, kaikista tavallisimmat, selvät ja siksi kaameat ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän tiesi, että huominen taistelu on oleva kammottavin kaikista niistä taisteluista, joihin hän oli osaa ottanut ja kuoleman mahdollisuus kuvastui elävästi, melkein varmasti, välittömästi ja pelottavasti hänen mieleensä, kuvastui riippumattomana elämän huolista ja nostamatta ajatuksia siitä, minkä vaikutuksen se tekee muihin, kuvastui yksistään hänen oman itsensä, oman olentonsa suhteen. Ja tämän kuvittelun korkeimmillaan ollessa välähti äkkiä kaikki se, joka ennen oli häntä rasittanut ja hänen aatoksiaan askaroittanut, hyytävän kylmään, häikäisevään valoon, jossa ei ollut varjoja, ei taustaa, ei ääriviivojen erotusta. Koko elämä kuvastui hänelle taikalyhtynä, jonka lasin läpi hän oli kauan jo keinotekoisen valon avulla katsellut. Nyt hän äkkiä näki lasitta ja kirkkaassa päivänvalossa nuo kömpelötekoiset kuvat. "Niin, niin, siinä ne ovat nuo valhekuvat, jotka minua ovat innostaneet, ihastuttaneet ja ruhjoneet", puheli hän itselleen selaillen mielikuvituksessaan elämänsä taikalyhdyn tärkeimpiä kuvia ja katsellen niitä tuossa hyytävässä, valkeassa valaistuksessa — kuoleman kirkkaan ajatuksen valossa. "Siinä ne ovat nuo kömpelötekoiset kuvat, jotka ovat näyttäneet kumman ihanilta ja salaperäisiltä. Maine, yhteinen hyvä, rakkaus naiseen, isänmaahan, miten suurilta näyttivätkään mulle nuo kuvat ja miten syvä ajatus niihin olikaan kätketty! Ja kaikki kuvastuu nyt arkiaikaisena, kelmeänä ja kömpelönä sen aamun hyytävässä valkeassa valossa, jonka tunnen itselleni sarastavan". Varsinkin kolmeen hänen elämänsä suurimpaan suruun kiintyivät hänen ajatuksensa. Ne olivat lempi, isän kuolema ja ranskalaisten hyökkäys, jonka jaloissa oli puolet Venäjää. — "Lempi!... Tuo neito, joka minusta tuntui henkivän salaperäisten voimien valtavuutta! Rakastinhan häntä, rakensin hänen kanssaan runollisia lemmen ja onnen suunnitelmia. Oi, suloinen poika!" virkkoi hän ääneen vihaisesti. "Minä uskoin jonkinlaiseen ihanteelliseen rakkauteen, jonka piti säilyttää minulle hänen uskollisuutensa kokonaisen vuoden, sillä aikaa kun olin poissa. Kuin satujen hennon kyyhkysen piti hänen riutua eron ikävässä. Vaan kaikki on tapahtunut paljoa tavallisemmin... Miten hirveän tavallista, inhottavaa!"
"Isä puuhaili Lisijagorissa ja luuli, että paikka, maa, ilma ja musikat olivat hänen omiaan. Vaan tuli Napoleon ja tietämättä hänen olemassaolostaan potkaisi hänet kuin lastun tieltään ja rappiolle joutui isän Lisijagori ja koko hänen elämänsä. Mutta ruhtinatar Maria sanoi, että se oli koettelemus, joka oli ylhäältä lähetetty. Mitä hyötyä on koettelemuksesta, kun isää ei enää ole eikä tule olemaan? Ei koskaan tule häntä olemaan! Ei ole häntä enää. Ketä varten siis koettelemus? — Isänmaa, Moskovan tuho! Ja huomenna minut surmaa — ei suinkaan ranskalainen, vaan joku oma mies, kuten eilenkin eräs sotamies ampui aivan korvan juuressa. Ja ranskalaiset tulevat, tarttuvat minun päähäni ja jalkoihini ja viskaavat minut kuoppaan, jotten jäisi haisemaan heidän nenänsä alle; ja uusia elämän muotoja muodostuu, jotka ovat yhtä tavallisia muillekin enkä minä tule niistä tietämään eikä minua tule enää olemaan."
Hän tähysti koivuihin, joiden kellanvihreät lehvät ja valkeat varret välkkyivät auringon säteissä. "Kuolla... Että minut tapettaisiin ... huomenna... Ettei minua enää olisi... Että kaikki muu jäisi, vaan minua ei enää olisi." Hänen mielessään väikkyi elävästi kuva siitä, ettei hän enää olisi elävien joukossa. Ja välkkyvät koivut, joista lankesi varjoja, villavat pilvet, nuotiotulten savut — kaikki hänen ympärillään muuttui hänestä muuksi ja näytti kammottavalta ja uhkaavalta. Kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Hän kavahti rutosti pystyyn, läksi ladosta ja alkoi kävellä.
Ladon takaa kuului ääniä.
— Ken siellä? — huudahti ruhtinas Andrei.
Punanenäinen kapteeni Timohin, Dolohovin entinen komppanianpäällikkö, mutta nyt, kun upseereista oli puute, pataljoonanpäällikkö, astui arasti latoon. Hänen jälestään tuli rykmentin adjutantti ja rahastonhoitaja.
Ruhtinas Andrei nousi nopeasti ylös, kuunteli kaikki mitä upseereilla oli virka-asioissa sanottavaa, antoi näille vielä muutamia käskyjä ja aikoi laskea heidät menemään, kun ladon takaa kuului tuttu, supattava ääni.
— Que diable![103] — sanoi jotain vasten kompastuneen miehen ääni.
Kun ruhtinas Andrei vilkasi ulos, huomasi hän lähenevän Pierren, joka oli kompastunut erääseen riukuun, josta oli vähällä kaatua. Ruhtinas Andreista ei yleensä ollut hauskaa tavata oman maailmansa ihmisiä ja varsinkaan Pierreä, joka herätti hänessä eloon niiden raskaiden hetkien kaikki muistot, jotka hän oli elänyt viime kerralla Moskovassa käydessään.
— Soo, katsoppas sitä! — sanoi hän. — Mikä sen tänne toi? Sepä odottamatonta!
Näin sanoessaan oli hänen silmissään ja kasvoillaan kylmääkin ankarampi piirre — niissä kuvastui vihamielisyys, jonka Pierre heti huomasi. Tämä oli ollut ladolle tullessaan mitä reippaimmalla tuulella, vaan havaittuaan ruhtinas Andrein kasvojen ilmeen, tunsi hän joutuvansa hämilleen.
— Olen saapunut ... tuota ... nähkääs ... tulin noin ilman aikojaan, kun huvitti, — sanoi Pierre, joka oli sanan "huvitti" lausunut sinä päivänä moneen monituiseen kertaan. — Teki mieli nähdä taistelu.
— Vai niin, mutta mitäs vapaamuurariveljet sanovat sodasta? Miten se on vältettävissä? — virkkoi ruhtinas Andrei ivallisesti. — Mitä Moskovaan kuuluu? Mitenkä sukulaiseni jaksavat? Ovatko jo saapuneet Moskovaan? — kyseli ruhtinas Andrei totisena.
— Ovat saapuneet. Julia Drubetskaja sanoi heidän saapuneen. Kävin heillä, mutta en tavannut. Olivat matkustaneet maalle.