XXV.
Kello 9 aikaan aamulla, jolloin sotaväki jo oli marssinut kaupungin läpi, ei kukaan tullut enään kysymään kreiviltä määräyksiä. Kaikki, jotka vain voivat matkustaa, läksivät omin päinsä ja ne, jotka jäivät kaupunkiin päättivät muilta kyselemättä, mitä heidän oli tekeminen. Kreivi käski valjastamaan hevoset lähteäkseen Sokolnikiin. Hän istui synkkänä, kellankalpeana ja ääneti käsivarret ristissä kabinetissaan.
Jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu rauhallisena myrskyistä vapaana aikana, että hänen hallituksensa alainen asujamisto liikkuu ainoastaan hänen ponnistustensa avulla ja tässä oman välttämättömyytensä tietoisuudessa tuntee jokainen hallitusmies parhaimman palkinnon vaivoistaan ja ponnistuksistaan. On selvää, että jokaisesta peräsimessä olevasta hallitusmiehestä tuntuu niin kauvan kun historian meri päilyy tyynenä ja kun hän omasta vuotavasta veneestään käsin nojautuu sauvoimilleen kansan haahteen ja itsekin liikkuu, että se haaksi, jonka turvin hän kulkee liikkuu juuri hänen ponnistuksiensa avulla. Mutta tulla vain myrskyn, nousta ulapan kuohumaan ja lähteä itsensä haahden liikkeelle, silloin on erehtyminen mahdotonta. Haaksi liikkuu jykevää, riippumatonta kulkuaan, sauvoin ei ylety liikkeelle lähteneeseen haahteen ja ohjaaja muuttuu käskijän asemasta, voiman lähteestä mitättömäksi, hyödyttömäksi ja voimattomaksi ihmiseksi.
Rostoptshin tunsi tämän ja se juuri kuohutti hänen vihaansa.
Poliisimestari, jonka väkijoukko oli pysähdyttänyt, saapui yhtaikaa adjutantin kanssa, joka tuli sanomaan, että hevoset olivat valjaissa, kreivin luo. Molemmat olivat kalpeat ja kun poliisimestari oli ilmottanut täyttäneensä saamansa tehtävän, kertoi hän, että kreivin pihalla oli suunnaton väkijoukko, joka halusi nähdä kreiviä.
Sanaakaan vastaamatta nousi Rostoptshin ylös, meni nopein askelin upeaan, valoisaan vierashuoneeseensa, astui balkonin oven eteen, tarttui kahvaan, mutta laski siitä kuitenkin kätensä irti ja meni ikkunan ääreen, josta koko väkijoukko näkyi paremmin. Pitkä mies seisoi eturiveissä ja ankarin kasvoin kädellään huitoen puheli jotain. Veristynyt seppä seisoi hänen vieressään synkin kasvoin. Vaikka ikkunat olivat kiinni, kuului ulkoa äänten hälinää.
— Ovatko vaunut valmiit? — kysyi Rostoptshin poistuen ikkunan äärestä.
— Ovat, teidän ylhäisyytenne, — vastasi adjutantti.
Rostoptshin meni uudestaan balkonin oven eteen.
— Mitä ne oikeastaan tahtovat? — kysyi hän poliisimestarilta.
— Teidän ylhäisyytenne, he sanoivat kokoutuneensa mennäkseen ranskalaisia vastaan teidän käskystänne ja huusivat jotain petoksesta. Väkijoukko on vimmoissaan, teidän ylhäisyytenne. Hädin tuskin pääsin minä niiden käsistä. Teidän ylhäisyytenne, minä uskallan odottaa...
— Kyllä minä tiedän ilman teitäkin, mitä on tehtävä, — kiljasi Rostoptshin vihaisesti.
Hän seisoi balkonin ovella ja katsoi väkijoukkoon. "Tämän ne ovat siis tehneet Venäjälle! Tämän ne ovat siis tehneet minulle!" ajatteli Rostoptshin tuntiessaan, miten hänen sisässään alkoi kuohua hillitön vihanvimma jotakuta kohtaan, jonka syyksi olisi voinut vyöryttää kaiken sen, mikä oli tapahtunut. La voilà la populace, la lie du peuple, ajatteli hän väkijoukkoon katsoessaan: "la plèbe qu'ils ont soulevée par leur sottise. Ils leur faut une victime",[211] tuli hänen mieleensä, kun hän katsoi kädellään huitovaa pitkää miestä. Ja tämä johtui hänen mieleensä juuri sen tähden, että hän itse tarvitsi tuota uhria, tarvitsi itse esinettä, johon kohdistaisi kuohuvan vihansa.
— Ovatko vaunut valmiit? — kysyi hän uudestaan.
— Ovat, teidän ylhäisyytenne. Mitä suvaitsette käskeä Vereshtshaginin suhteen? Hän odottaa rappujen edessä, — virkkoi adjutantti.
— Aa! — kiljasi Rostoptshin aivan kuin hätkähtäen jostain odottamattomasta muistosta.
Samassa aukasi hän yht'äkkiä balkonin oven ja astui päättävin askelin balkonille. Hälinä taukosi samassa, päät paljastuivat ja kaikkien silmät suuntautuivat kreiviin.
— Terve, pojat! — sanoi kreivi nopeasti ja kovalla äänellä. — Kiitos, että tulitte. Tulen heti teidän luoksenne, mutta kaikista ensin täytyy meidän selviytyä ilkiöstä. Meidän täytyy rangaista ilkiö, jonka tähden Moskova on joutunut perikatoon. Odottakaa minua!
Paiskattuaan oven lujasti kiinni palasi kreivi yhtä nopeasti huoneisiin.
Kautta koko joukon alkoi kuulua mielihyvän hyväksyvää puhetta. "Käski selviytymään ilkiöstä! Ja sinä sanot, että se muka on ranskalainen ... kyllä se sinulle järjestyksen näyttää!" puhelivat ihmiset aivan kuin moitiskellen toinen toisensa vähäuskoisuutta.
Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi yht'äkkiä paraadiovesta upseeri, joka antoi jonkun määräyksen, josta rakunat ojentuivat rintamaan. Väkijoukko siirtyi balkonin luota uteliaana käytävän eteen. Rostoptshin ilmestyi nyt paraadiovesta vihaisen nopein askelin ja loi ympärilleen hätäisen katseen aivan kuin etsien jotakuta silmillään.
— Missä hän on? — kysyi kreivi.
Ja samassa hetkessä, kun hän sanoi tämän, näki hän talon kulman takaa kahden rakunan välissä tulevan nuoren miehen, jolla oli pitkä hoikka kaula ja metsittyneestä päästä hiukset puoleksi kerityt. Tämä nuori mies oli puettu siniverkaseen kuluneeseen revonnahka-puoliturkkiin, joka aikoinaan oli ollut keikarimaisen korea, ja likasiin, karheasta hamppukankaasta tehtyihin vanginhousuihin, joiden lahkeet olivat puhdistamattomien, läntistyneiden ja ohkasten saappaiden varsissa. Hoikissa, hintelissä jaloissa riippuivat raskaat raudat, jotka rasittivat nuoren miehen epäröiviä askeleita.
— Aa! — sanoi Rostoptshin nopeasti siirtäen katseensa nuoresta miehestä, joka oli ketunnahka-puoliturkissa, ja osottaen ulkorappujen alinta porrasta hän lisäsi: — pankaa hänet tuohon!
Nuori mies astui raskaasti raudat jaloissa kolisten osotetulle portaalle, pyöräytti kaksi kertaa pitkää kaulaansa pidellen kiinni sormillaan turkin puristavasta kauluksesta, huokasi syvään ja liitti nöyrästi valkeat kätensä yhteen vatsansa eteen.
Niiden muutamien tuokioiden ajan, jolloin nuori mies asettautui portaalle, vallitsi äänettömyys. Ainoastaan takimmaisimmissa riveissä, joissa ihmiset olivat litistyneet toinen toisiaan vasten, kuului ähkintää, voihketta, tölmäyksiä ja muuttelehtavien jalkojen töminää.
Odotellessaan, kunnes nuori mies oli asettunut osotetulle paikalle, hieroi Rostoptshin kulmiaan rypistellen kädellään otsaansa.
— Pojat! — sanoi Rostoptshin metallin kirkkaalla äänellä. — Tämä mies, Vereshtshagin, on se sama heittiö, jonka tähden Moskova on joutunut perikatoon.
Nuori mies seisoi nöyrässä asennossa kädet ranteiden kohdalta ristissä vatsan edessä ja hieman kumarruksissa. Hänen kuihtuneet ja muodottomaksi käyneet kasvonsa, joilla kuvastui toivoton ilme, olivat maahan luodut. Kuultuaan kreivin ensimäiset sanat hän nosti verkkaan päätään ja katsoi altapäin kreiviin aivan kuin jotain sanomaisillaan tai ainakin kohdatakseen kreivin katseen. Mutta Rostoptshin ei katsonut häneen. Nuoren miehen hoikassa, pitkässä kaulassa paisui korvantaussuoni mustanpuhuvaksi ja hänen kasvonsa äkkiä punastuivat. Kaikkien silmät tähtäsivät häntä. Hän katsahti väkijoukkoon ja aivan kuin elpynein toivein niistä ilmeistä, jotka hän havaitsi ihmisten kasvoilla, hän hymähti aran surullisesti ja laskettuaan päänsä taas kumarruksiin korjasi hieman asentoaan portaalla.
— Hän on pettänyt tsaarinsa ja isänmaansa, hän on antautunut Bonaparten palvelukseen, hän yksinään kaikista venäläisistä on häväissyt venäläisten nimen ja hänen tähtensä joutuu Moskova perikatoon, — puhui Rostoptshin tasaisella, terävällä äänellä; mutta samassa hän katsahti yht'äkkiä nopeasti alas Vereshtshaginiin, joka yhä edelleen seisoi entisessä nöyrässä asennossa. Ja oli kuin olisi tämä katse reväissyt hänet kappaleiksi ja hän sanoi nostaen kätensä korkealle pystyyn melkein kiljuen:
— Oma tuomionne hänelle langettakaa ja itse pankaa se täytäntöön! Minä annan hänet teille!
Kansa vaikeni ja tunkeutui yhä tiukempaan toinen toistaan puristaen. Pidättää toinen toistaan, hengittää saastuneessa väenkuumuudessa voimatta liikuttaa itseään ja odottaa jotain tietymätöntä, käsittämätöntä ja kauheaa kävi sietämättömäksi. Etumaisissa riveissä seisovat ihmiset, jotka olivat nähneet ja kuulleet kaikki, mitä oli tapahtunut heidän edessään, pidättelivät silmät säikähdyksestä selällään ja ammossa suin kaikin voiminsa takimmaisten pinnistystä.
— Lyökää häntä!... Periköön tuho petturin älköönkä häväiskö venäläisten nimeä! — karjui Rostoptshin. — Hakatkaa! Minä käsken!
Väkijoukko, joka ei ollut kuullut Rostoptshinin sanoja, vaan ainoastaan hänen äänensä vihaisen kaijun, voihkasi ja siirrähti lähemmä, mutta pysähtyi samassa.
— Kreivi! ... — kuului tuokioisen äänettömyyden keskeltä Vereshtshaginin arka ja samalla teatterimainen ääni. — Kreivi, Jumala yksinään tuolla ylhäällä ... — sanoi Vereshtshagin päätään nostaen, vaan samassa tulvahti hänen hoikan kaulansa paksu suoni verta pullolleen ja puna karkasi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin se oli niille sävähtänytkin.
Hän ei sanonut loppuun sitä, mitä oli aikonut.
— Hakatkaa häntä! Minä käsken! ... — kiljasi Rostoptshin yht'äkkiä kalveten samoin kuin Vereshtshagin.
— Miekat esiin! — huudahti upseeri rakunoille ja paljasti samassa miekan huotrastaan.
Kautta koko väkijoukon vyöryi nyt uusi ja entistä väkevämpi aalto, joka etumaisiin riveihin saakka päästyään viskasi etumaisimpina seisovat esiin ja työnsi ne aivan portaiden eteen. Pitkä mies seisoi kivettynein kasvoin ja pystyyn nostettu käsi pysähtyneenä Vereshtshaginin vieressä.
— Hakatkaa, — virkkoi upseeri melkein kuiskaten rakunoille.
Ja samassa iski eräs sotamiehistä vihasta vääristynein kasvoin Vereshtshaginia tylsällä säilällään päähän.
— Aa! — kiljasi lyhyesti ja ihmettelevästi Vereshtshagin ja katsahti säikähtyneenä ympärilleen aivan kuin käsittämättä, miksi hänelle näin tehtiin. Samallainen ihmettelyn ja kauhistuksen voihkaus kuului myöskin väkijoukosta.
— Voi, Herra Jumala! — kuului jonkun surullinen huudahdus.
Mutta heti sen jälkeen, kun Vereshtshaginilta oli ryöstäytynyt kummastuksen huudahdus, pääsi häneltä kivun vihlova vaikerrus ja se joudutti hänen tuhoansa. Ne ihmistunteiden äärimmilleen jännittyneet rajat, jotka tähän asti olivat hillinneet väkijoukkoa, ratkesivat nyt silmänräpäyksessä valloilleen. Rikokseen oli ryhdytty, se täytyi välttämättömästi myöskin päättää. Surkea moitteen vaikerrus hukkui väkijoukon hurjaan ja raivoisaan kiljuntaan. Viimeisen seitsemännen laineen lailla, joka särkee aluksen, humahti takimmaisimmista riveistä tämä viimeinen raivoava aalto, ryöpsähti etumaisten riveihin, mursi ne ja nieli kaikki. Rakuna, joka oli iskenyt, aikoi iskeä uudestaan. Vereshtshagin kirkasi kauhusta, nosti kätensä suojaksi ja viskautui väkijoukkoon. Pitkä mies, jota vasten hän oli tölmähtänyt, kouristi kätensä Vereshtshaginin hoikkaan kaulaan ja hurjasti kiljasten kaatui yhdessä tämän kanssa heidän kimppuunsa ryöpsähtäneen kiljuvan kansanjoukon jalkoihin.
Toiset löivät ja raastoivat Vereshtshaginia, toiset pitkää miestä. Ja tungoksesta puristuneiden ja niiden parku, jotka koettivat pelastaa pitkää miestä, kiihdytti vain kansan raivoa. Pitkään aikaan eivät rakunat kyenneet vapauttamaan vertavuotavaa ja henki heitoksi piestyä tehtaalaista. Ja pitkän aikaa kului kaikesta siitä raivoisasta touhusta huolimatta, jolla väkijoukko koetti päättää alkamansa työn, mutta sittenkään eivät ne, jotka pieksivät, kuristivat ja raastoivat Vereshtshaginia, voineet saada häntä hengiltä, sillä väkijoukko puristi heitä kaikilta puolin ja kiehui yhtenä ryöppynä sekaisin heidän kanssaan antamatta siten mahdollisuutta viimeistää enemmän kuin hylätäkään uhria.
— Kirveellä lyökää!... Joko on hengiltä?... Kavaltaja, Kristuksen myyjä!... Elää ... vielä on elossa... Rosvolle rosvon palkka. Kirveellä, kirveellä... Vieläkö on elossa?
Vasta kun uhri lakkasi taistelemasta ja hänen parkunsa muuttui tasaiseksi, pitkäveteiseksi korinaksi, alkoi väkijoukko hätäisesti ryhmittyä katselemaan maassa viruvaa veristä ruumista. Kukin tuli luo, katseli tehtyä työtä ja kauhistuneena, nuhtelevasti ja ihmeissään sulloutui takaisin.
— Voi, Herra Jumala! Niin on kansa kuin peto, ei ole hengestä väliä! — kuului väkijoukosta. — Ja nuori näkyy olevan mies ... kauppiaitako lienee. Ei ole leikkimistä kansan kanssa!... Sanovat, ettei se olekaan se... Se se on... Voi, Herra Jumala!... Toisen ovat tappaneet! Vähissä hengin kuuluu olevan... Voi kansaa ... ei pelkää pahoja töitä... — puhelivat nyt samat ihmiset katsellessaan sairaalloisen surkuttelevin kasvoin kuollutta ruumista, jonka kasvot olivat sinistyneet, veren ja lian tahrimat ja pitkä, hoikka kaula katkaistu.
Valpas poliisivirkamies, jonka mielestä oli sopimatonta, että ruumis virui hänen ylhäisyytensä pihalla, käski rakunojen laahata ruumiin kadulle. Kaksi rakunaa tarttui ruhjottuihin jalkoihin ja alkoi laahata ruumista. Verinen, lian tahrima, hengetön pää retkotti pitkässä kaulassa maata kyntäen. Kansa kaikkosi loitomma ruumiin lähettyviltä.
Silloin kun Vereshtshagin kaatui ja väkijoukko raivoisasti ulvoen kiehui ja riehui hänen yllään, kalpeni Rostoptshin, vaan sen sijaan, että hänen olisi pitänyt mennä takaportille, jossa hänen hevosensa odottivat, läksikin hän pää painuksissa ja itsekään tietämättä mihin ja miksi, nopein askelin käytävään, joka vei alakerroksen huoneisiin. Kreivin kasvot olivat kalpeat ja hän ei voinut saada asettumaan vapisevaa alaleukaansa, jota värisytti kuin vilutaudissa.
— Teidän ylhäisyytenne, tänne ... mihin suvaitsette?... Tänne olkaa hyvä, — virkkoi hänen takanaan vapiseva, pelästynyt ääni.
Kreivi Rostoptshin ei kyennyt vastaamaan ja tottelevasti kääntyen hän läksi astumaan sinne päin, minne häntä oli neuvottu. Takaportilla seisoivat vaunut. Ulvovan kansanjoukon etäinen humu kuului tännekin. Kreivi Rostoptshin nousi nopeasti vaunuihin ja käski ajamaan ulkopuolelle kaupunkia olevaan taloonsa Sokolnikiin.
Kun kreivi oli päässyt Mjasnitskajalle eikä väkijoukon huutoja enää kuulunut, alkoi häntä kaduttaa. Hänestä oli nyt vastenmielistä muistella sitä levottomuutta ja pelkoa, jota hän oli osottanut alamaistensa edessä. "La populace est terrible, elle est hideuse", ajatteli hän ranskaksi. "Ils sont comme les loups qu'on ne peut apaiser qu'avec de la chair".[212] — "Kreivi! Jumala yksin tuolla ylhäällä!" muistuivat äkkiä hänen mieleensä Vereshtshaginin sanat ja kylmän vastenmielinen tunne väreili pitkin kreivi Rostoptshinin selkäpiitä. Mutta tämä tunne kesti tuokioisen ja kreivi Rostoptshin hymähti halveksivasti itselleen. "J'avais d'autres devoirs", ajatteli hän. "Il fallait apaiser le peuple. Bien d'autres victimes ant péri et pérrisent pour le bien publique";[213] ja hän rupesi ajattelemaan yleisiä velvollisuuksia, joita hänellä oli perhettään ja (hänen huostaansa uskottua) pääkaupunkia kohtaan, sekä myöskin itseään, mutta ei Fedor Vasiljevitsh Rostoptshinina (hän luuli, että Fedor Vasiljevitsh Rostoptshin uhraa itsensä bien publiquen tähden), vaan ylipäällikkönä, vallan edustajana ja tsaarin valtuutettuna. "Jos minä olisin ainoastaan Fedor Vasiljevitsh, ma ligne de conduite aurait été tout autrement tracée,[214] mutta minun on täytynyt säilyttää sekä ylipäällikön henki että arvo." Kepeästi hytkyen vaunujen pehmeällä istuimella ja kuulematta enää kansan hurjia huutoja tyyntyi Rostoptshin ruumiillisesti ja, kuten aina tapahtuu, järki väärensi hänelle yhtaikaa ruumiillisen tyyntymisen tapahtuessa myöskin henkisen tyyntymisen syyt. Ajatus, joka tyynnytti Rostoptshinin, ei ollut uusi. Siitä pitäen, kun maailma on ollut olemassa ja ihmiset ovat surmanneet toisiaan, ei yksikään ihminen ole koskaan tehnyt rikosta itsensä kaltaista vastaan tyydyttämättä itseään tuolla samaisella ajatuksella. Tämä ajatus on le bien publique,[215] muiden ihmisten otaksuttu hyvä.
Ihminen, joka ei ole ollut intohimon vallassa, ei koskaan tunne tätä hyvää, mutta se, joka on tehnyt rikoksen, tietää aina varmasti, mitä tämä hyvä on. Ja Rostoptshin tiesi sen nyt.
Hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan soimaamatta itseään teosta, jonka hän oli tehnyt, mutta hän päinvastoin löysi itsetyytyväisyyden syitä siinä, että hän oli niin onnistuneesti osannut käyttää hyväkseen tuota à propos[216] — rangaista rikoksellinen ja samalla tyynnyttää väkijoukko.
"Vereshtshaginin oli oikeus tuominnut kuolemanrangaistukseen," ajatteli Rostoptshin (vaikka senaatti oli tuominnut ainoastaan pakkotyöhön). "Hän oli ilmiantaja ja kavaltaja, minä en voinut jättää häntä rankaisematta ja siten je faisais d'une pierre deux coups:[217] minä toimitin mielten rauhottamisen tähden kansalle uhrin ja surmautin pahantekijän."
Kun kreivi oli saapunut maataloonsa ja ryhtynyt kotiaskareihin, tyyntyi hän täydellisesti.
Puolen tunnin kuluttua ajoi kreivi nopeilla hevosilla pitkin Sokolnikin kenttää ollenkaan muistelematta sitä, mitä oli tapahtunut ja ajatellen ja mietiskellen vain sitä, mitä tulee tapahtumaan. Hän oli nyt menossa Jauskin sillalle, jonka luona hänelle oli sanottu Kutusovin olevan.
Kreivi Rostoptshin valmisteli ajatuksissaan niitä vihaisia ja purevia moitteita, jotka hän lausuisi Kutusoville viime mainitun petoksen tähden. Hän antaisi tuon vanhan hoviketun tuntea, että edesvastuu kaikista niistä onnettomuuksista, jotka saattavat seurata pääkaupungin jättämisestä ja Venäjän perikadosta (kuten Rostoptshin ajatteli), kohtaa yksistään hänen järjen jättämää vanhaa päätään. Punniskellen tällä tavoin mietteissään, mitä hän Kutusoville sanoisi, kääntelihe Rostoptshin vihaisesti vaunuissa ja katseli tuikeasti ympärilleen.
Sokolnikin kenttä oli autio. Ainoastaan sen laidassa vaivaishuoneen ja keltaisen talon luona näkyi ihmisiä valkeissa puvuissa seisoskelevan ryhmittäin ja muutamia yksinäisiä, jotka olivat samallaisen näköisiä, kulkevan pitkin kenttää jotain huutaen ja käsillään viittoen.
Yksi näistä juoksi suoraapäätä kreivi Rostoptshinin ajopeliä kohti. Sekä kreivi Rostoptshin että kaikki hänen mukanaan olijat, kuski ja rakunat, katsoivat kauhun ja uteliaisuuden sekavin tuntein noita irtipäästetyitä mielisairaita ja varsinkin sitä, joka juoksi heitä kohti.
Houru mies juoksi aika vauhtia pitkät laihat jalat hytkyen ja leveä viitta päällä liehuen, juoksi katsettaan Rostoptshinista hellittämättä, huutaen jotain käheällä äänellään ja viittoen käsillään, että Rostoptshin pysähtyisi. Hourumielisen synkän juhlalliset kasvot, joita parta epätasaisina töyhtöinä peitti, olivat laihat ja keltaiset. Hänen mustat, viirukkaat silmäteränsä vilkkuivat levottomasti saframinkeltaisilla valkuaisilla.
— Seis! Pysähdy! Kuuletko? — huuteli hän vihlovasti ja sitte taas alkoi puhella jotain hengästyneenä nuhtelevin äänin ja kädenliikkein.
Hän pääsi vaunujen kohdalle ja juoksi niiden rinnalla.
— Kolmasti surmattiin minut, kolmasti nousin ylös kuolleista. Ne viskasivat minua kivillä, ristiinnaulitsivat minut... Minä nousen ylös kuolleista ... nousen ... nousen... Minun ruumiini ovat raadelleet. Taivaan valtakunta sortuu... Kolmasti minä sen hajotan ja kolmasti rakennan! — huusi hän yhä kiihtyvämmän kirkuvalla äänellä.
Kreivi Rostoptshin kalpeni yhtäkkiä samoin kuin hän oli kalvennut silloinkin, kun kansajoukko oli ruvennut raastamaan Vereshtshaginia. Hän käännähti poispäin hourumielisestä.
— A ... anna mennä joutuimmin! — kiljasi hän kuskille väräjävin äänin.
Vaunut alkoivat kiitää tulista vauhtia, mutta kauvan kuuli vielä kreivi Rostoptshin takanaan haipuvaa, mieletöntä, sydäntä vihlovaa huutoa, vaan silmiensä edessä hän näki ainoastaan kummastelevan säikähtyneet turkkipukuisen petturin veriset kasvot.
Niin äskeinen kuin tämä muisto olikin, tunsi Rostoptshin kuitenkin nyt, että se oli syöpynyt häneen syvälle sydänveriin asti. Hän tunsi nyt selvästi, ettei tämän muiston verinen jälki koskaan enää liety umpeen, vaan että kuta kauemmin hän elää, sitä vihaisemmin ja raastavammin tulee tämä kaamea muisto elämään hänen sydämessään hänen kuolinhetkeensä saakka. Hän luuli kuulevansa omien sanojensa kaiun: "hakatkaa häntä, te vastaatte päällänne minulle!" — "Miksi minä sanoin nuo sanat? Sanoin ne vahingossa. Olisin voinut olla sanomattakin niitä", ajatteli hän, "silloin ei olisi mitään tapahtunut". Hän näki säikähtyneet, mutta sitte yhtäkkiä julmistuneet rakunan kasvot, joka oli iskenyt miekallaan ja sen äänettömän, aran ja moittivan katseen, jonka revonnahkaturkkinen poika oli häneen luonut... "Mutta enhän tehnyt sitä itseni tähden. Minun täytyi menetellä niin. La plèbe, le traître ... le bien publique",[218] ajatteli hän. Jauskin sillan luona yhä vain tungeskeli sotaväkeä. Oli kuuma. Kutusof istui nyrpeänä ja velttona penkillä sillan korvalla ja sonki palmikkonsa nenällä hiekkaa, kun vaunut rymisten ajoivat hänen eteensä. Kenraalin puvussa ja töyhtöhattu päässä oleva mies astui vilhuvin, puoleksi säikähtynein silmin Kutusovin eteen ja alkoi puhella hänelle jotakin ranskan kielellä. Se oli kreivi Rostoptshin. Hän kertoi Kutusoville tulleensa tänne sen tähden, ettei Moskovaa eikä pääkaupunkia enää ollut olemassa, vaan ainoastaan armeija.
— Olisi ollut aivan toisin, ellei teidän armonne olisi sanonut minulle, ettette te jätä Moskovaa taistelematta vielä kertaa: mitään tämmöistä ei olisi tapahtunut! — sanoi hän.
Kutusof katsoi Rostoptshiniin aivan kuin ymmärtämättä hänelle lausuttujen sanojen merkitystä ja koetti koettamalla lukea sitä merkillistä ilmettä, joka tuona hetkenä väikkyi hänen kanssaan puhelevan miehen kasvoilla. Rostoptshin tuli hämilleen ja vaikeni. Kutusof nyökytti hieman päätään ja laskematta tutkivaa katsettaan Rostoptshinin kasvoilta hän virkkoi hiljaa:
— Niin minä en jätä Moskovaa taistelutta.
Ajatteliko Kutusof jotain aivan muuta näitä sanoja sanoessaan tahi oliko hän tietäessään niiden tyhjänpäiväisyyden sanonut ne suotta, kreivi Rostoptshin ei kuitenkaan vastannut niihin mitään, vaan poistui nopeasti Kutusovin luota. Ja kummallista! Moskovan ylipäällikkö, ylpeä kreivi Rostoptshin, otti käteensä nagaikan, meni sillalle ja alkoi huutaen hajottaa tungeskelevia kuormia.