XXX.
Syyskuun 2 p:nä alkaneen ensimäisen tulipalon kajastusta katselivat kaupungista pakenevat asukkaat ja keräyvät sotajoukot eri tahoilta ja erilaisin tuntein.
Rostovilaisten matkue oli pysähtynyt täksi yöksi Mitishtshiin kahdenkymmenen virstan päähän Moskovasta. He olivat lähteneet syyskuun 1 p:nä matkalle niin myöhään, tie oli ollut niin täynnä kuormia ja sotaväkeä ja niin paljon oli unohdettu kaikenmoisia esineitä, joita hakemaan oli täytynyt lähettää miehiä, että sinä yönä oli päätetty pysähtyä viiden virstan päähän Moskovasta. Seuraavana aamuna oli herätty myöhään ja taasen oli ollut niin paljon esteitä, että oli päästy ainoastaan Bolshaja Mitishtshiin saakka. Kello 10 illalla sijottuivat Rostovien herrasväki ja kaikki heidän mukanaan matkustavat haavottuneet mikä minnekin suuren kylän taloihin ja mökkeihin. Kun Rostovilaisten palvelijat ja kuskit sekä haavottuneiden upseerien sotamiespalvelijat olivat saaneet herrasväkensä korjuuseen, syöneet iltasensa ja illastaneet hevosensa, keräytyivät he kuistille.
Naapurimökissä virui Rajevskin haavottunut adjutantti musertunein rantein ja kauhea tuska, jota se tuotti hänelle, sai hänet surkeasti yhtä mittaa voihkimaan ja nämä voihkeet kaikuivat kaameina yön syksyisessä pimeydessä. Ensimäisen yön oli tämä adjutantti viettänyt samassa talossa, jossa Rostovilaiset olivat olleet. Kreivitär oli sanonut, ettei hän ollut voinut sulkea silmiään haavottuneen voihkeelta ja Mitishtshissa oli kreivitär mennyt kaikista huonoimpaan mökkiin ainoastaan siitä syystä, että olisi päässyt erilleen tuosta haavottuneesta.
Eräs miehistä näki yön pimeydestä portin edessä seisovien vaunujen korkean ryhmän takaa toisen heikon tulipalon kajastuksen. Yksi kajastus oli jo kauan aikaa ollut näkyvissä ja kaikki tiesivät, että siellä paloi Malaja Mitishtshi, jonka Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet.
— Mutta tuohan on toinen tulipalo, — virkkoi upseerin palvelija.
Kaikki rupesivat katsomaan kajastukseen päin
— Vastahan kerrottiin, että Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet Malaja Mitishtshin.
— Senkö? Ei, ei se tuo ole Mitishtshissä, tuo on etempänä.
— Katsokaapas, niin näyttää kuin olisi Moskovassa.
Kaksi miestä laskeutui kuistilta, meni vaunujen taa ja istuutui sen astinlaudalle.
— Tuo on vasempana, Mitishtshi on tuollapäin ja kajastus näyttää olevan aivan toisella taholla.
Muutamia miehiä yhtyi edellisiin.
— Hoo, miten hulmuilee, — virkkoi eräs, — se on Moskovan tulipalosta. Näyttää olevan joko Sushtshevskajalla tahi Rogoschkajalla.
Kukaan ei vastannut tähän huomautukseen. Hyvän aikaa katselivat kaikki ääneti uuden tulipalon kaukana loimuavia leimuja.
Vanha ukko kreivin kamaripalvelija (joksi häntä sanottiin), Damla Terentjitsh, tuli miesten luo ja huusi Mishkaa.
— Mitä sinä täällä hölmäilet, mullikka!... Jos kreivi sattuu jotain tarvitsemaan, ei ole ketä käskee. Mene korjaamaan vaatteita.
— Minä vaan tulin hakemaan vettä, — sanoi Mishka.
— Mitäs te, Danila Terentjitsh luulette, eikös se tuo näytä niinkuin Moskovasta? — kysyi eräs lakeija.
Danila Terentjitsh ei vastannut mitään ja kaikki muutkin olivat taas kauan aikaa ääneti. Kajastuksen loimu leveni ja hulmusi yhä korkeammalle.
— Jumala armahtakoon!... Tuulee ja semmoinen kuivuus ... — kuului taas ääni.
— Huu, miten ryöhyilee. Herra Jumala! Naakkojakin näkyy. Jumala meitä syntisiä armahtakoon.
— Totta ne sen sammuttavat.
— Kukas sen sammuttaisi? — kuului Danila Terentjitshin ääni, joka tähän saakka oli ollut vaiti. (Hänen äänensä oli tyyni ja pitkäveteinen.) — Moskovassa on kuin onkin, hyvät veljet, — sanoi hän, — se valkea äitimme se on ... — hänen äänensä katkesi ja hän alkoi yhtäkkiä itkeä nyyhkyttää.
Ja oli kuin kaikki olisivat odottaneet ainoastaan tätä käsittääkseen sen merkityksen, joka tuolla kumottavalla kajastuksella oli heihin nähden. Kuului huokauksia, rukousten sanoja ja vanhan kreivin kamaripalvelijan itkunnyyhkytystä.