XXXI.
Kenraali, jonka jälestä Pierre ratsasti, laskeutui alas kummulta ja kääntyi rutosti vasemmalle, jonka johdosta Pierre kadotti hänet näkyvistään ja joutui jalkajoukkojen riveihin, jotka marssivat hänen edessään. Hän yritteli päästä miesjoukon keskestä milloin eteenpäin, milloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta sotamiehiä oli kaikkialla ja kaikkien kasvoilla oli yhtä huolestunut piirre jostain näkymättömästä, mutta kaikesta päättäen hyvin tärkeästä asiasta. Kaikki silmäilivät yhtä tyytymättömän kysyvästi tuohon valkolakkiseen mieheen, joka oli yhtäkkiä hevosineen ilmestynyt tungeksimaan heidän keskeensä.
— Ei saa ajaa keskellä pataljoonaa! — huusi hänelle eräs joukosta.
Eräs toinen tyrkkäsi hänen hevostaan pyssynperällä, jonka johdosta Pierre kyykistyi satulankaarta vasten ja tuskin kyeten hillitsemään tyrkkäyksestä reutoilevaa hevostaan ratsasti joukon edelle, missä oli väljää.
Hänen edessään oli silta, jolla oli ampuvia sotamiehiä. Pierre ratsasti näiden luo. Hän oli saapunut tietämättään Kolotshan yli menevälle sillalle, joka oli Gorkin ja Borodinon välisellä tiellä ja jota vastaan taistelun ensi vaiheen aikana (Borodinon vallotettuaan) ranskalaiset nyt ryntäilivät. Pierre näki, että hänen edessään oli silta ja että sillan kummallakin puolen ja sillä niityllä, jota hän ei eilen ollut nähnyt savun tähden, sotamiehet toimiskelivat jotain heinäkasoissa. Mutta vaikka ammunta kaikui lakkaamatta juuri tältä paikalta, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että tässä juuri oli taistelutanner. Hän ei kuullut luotien vinkunaa, kun ne kaikilta puolin huristivat hänen päänsä päällitse, ei nähnyt vihollista, joka oli joen toisella puolen eikä hyvään aikaan huomannut kaatuneita eikä haavottuneita, vaikka useita kaatui hänen lähellään. Hän katseli hymyilevin kasvoin ympärilleen.
— Mitä se tuo ajelee täällä rintaman edessä? — huusi taas joku hänelle.
— Aja oikealle, vasemmalle... — huudettiin hänelle.
Pierre ratsasti oikealle ja kohtasi aivan odottamattaan tutun upseerin, joka oli kenraali Rajevskin adjutantti. Tämä loi vihaisen katseen Pierreen ja oli nähtävästi hänkin kiljasemassa jotain Pierrelle, jonka hän samassa kuitenkin tunsi ja sen sijaan nyökäytti hänelle päätään.
— Mikä teidät on tuonut tänne? — kysäsi hän ja alkoi ratsastaa poispäin.
Pierre, joka tunsi, ettei hän ollut oikeilla paikoilla ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä, pelkäsi taas häiritsevänsä jotakuta, josta syystä hän ratsasti adjutantin perästä.
— Tännekö, kuinka niin? Saanko olla mukananne? — kysyi hän.
— Odottakaa hetkinen, — vastasi adjutantti, joka samassa kiisi erään niityllä seisovan paksun everstin luo, sanoi tälle jotain ja palasi sitte takasin Pierren luo.
— Miksi te olette tulleet tänne, kreivi? — kysyi hän hymyillen Pierreitä. — Uteliaisuudestako?
— Niin, niin, — vastasi Pierre.
Samassa kiersi adjutantti hevostaan syrjään ja ratsasti etemmä.
— Täällä ei Luojan kiitos ole mitään hätää — sanoi adjutantti, — vaan Bagrationilla käy vasemmalla siivellä tuima ryske.
— Niinkö? — virkkoi Pierre. — Missä päin?
— Lähtekää kanssani kummulle. Sieltä näemme. Meidän patterissamme menee vielä mukiin, — sanoi adjutantti.
— Lähdetään vain, — vastasi Pierre ympärilleen katsellen ja etsien silmillään ratsupalvelijaansa.
Nyt vasta näki Pierre ensi kerran haavottuneita, joista osa kompuroi jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla niityllä, jossa oli lemuavia heinärukoja ja jolla hän oli eilen ajanut, virui eräs sotamies pää pahasti retkallaan, liikkumattomana ja päähine syrjään singahtaneena.
— Miksi tuota ei ole korjattu? — alkoi Pierre, mutta huomattuaan adjutantin vilkasevan samannepäin ankaran näköisenä ei Pierre sanonut ajatustaan loppuun.
Kun Pierre ei löytänyt ratsupalvelijaansa, läksi hän yksin adjutantin kanssa ratsastamaan alavaa niittyä pitkin Rajevskin kukkulalle. Pierren hevonen jäi vähäväliä jälelle adjutantista.
— Te, kreivi, ette varmaankaan ole tottuneet ratsastamaan? — virkkoi adjutantti.
— Meneehän tämä kyllä mukiin, mutta hevonen näkyy jostain syystä hypähtelevän, — sanoi Pierre ihmetellen.
— Hoo!... Sehän on haavottunut, — virkkoi adjutantti, — oikea etujalka polven yläpuolelta. Luoti varmaankin on katkaissut. Onnittelen, kreivi le baptême du feu.[136]
Ratsastettuaan savussa kuudennen armeijaosaston halki tykistön jälestä, joka oli siirretty etualalle ja joka ammuskeli kiivaasti, tulivat he erääseen metsikköön. Metsikössä oli viileää, hiljaista ja syksyn haju. Pierre ja adjutantti laskeutuivat hevosiltaan ja nousivat jalkasin mäelle.
— Onko kenraali täällä? — kysyi adjutantti päästyään kummun juurelle.
— Oli äskenikään, vaan läksi tuonne, — vastattiin hänelle oikealle osottaen.
Adjutantti katsahti Pierreen aivan kuin ymmällä, mihin nyt veisi hänet.
— Älkää olko millännekään, — sanoi Pierre. — Jos saa, niin nousen kummulle.
— Menkää vain, sieltä näkee kaikki eikä ole kovin vaarallistakaan. Minä tulen sitte teitä hakemaan.
Pierre läksi patterille, vaan adjutantti ratsasti edelleen. Sen koommin he eivät toisiaan nähneet ja vasta kauan jälkeenpäin sai Pierre kuulla, että sama adjutantti oli sinä päivänä menettänyt kätensä.
Kumpu, jolle Pierre nousi, oli se kuuluisa (jälestäpäin sai se venäläisten kesken tunnetun kumpupatterin eli Rajevskin patterin nimen, vaan ranskalaisten kesken nimet la grande redoute, la fatale redoute, la redoute centre)[137] paikka, jonka juurella kaatui kymmeniä tuhansia miehiä ja jota ranskalaiset pitivät aseman tärkeimpänä kohtana.
Tämän redutin muodosti jättiläishautakumpu, jonka kolmelle rinteelle oli kaivettu valliojia. Valliojiin oli sijotettu kymmenen tykkiä, joista ammuttiin. Hautakummun molemmilla puolin oli samassa linjassa niinikään tykkejä, joista ammuttiin lakkaamatta. Vähän matkan päässä tykkien takana seisoi jalkaväkeä. Hautakummulle noustessaan ei Pierre voinut ollenkaan aavistaa, että tämä vähäpätöisillä valliojilla varustettu paikka, jolle oli asetettu ja jolta ampui muutamia tykkiä, oli taistelun tärkein paikka.
Pierrestä tuntui päinvastoin, että tämä paikka (juuri sen tähden, että hän oli siinä) oli taistelukentän vähäpätöisimpiä paikkoja.
Kummulle päästyään istahti Pierre patteria ympäröivän valliojan päähän ja itsetiedottoman iloisesti hymyillen alkoi katsella, mitä hänen ympärillään tapahtui. Toisinaan Pierre nousi ylös ja sama hymy kasvoilla käveli edestakasin patterilla koettaen olla häiritsemättä sotamiehiä, jotka latasivat ja vierittivät tykkiä ja jotka lakkaamatta juoksivat hänen ohitsensa laukkuja ja kuulia kantaen. Patterin tykeistä ammuttiin myötäänsä, pauke oli huumaavaa ja ruudin savu kietoi vaippaansa koko lähiseudun.
Sen raskaan mielialan sijasta, joka vallitsi jalkaväen varajoukkojen sotamiesten keskuudessa, tuntui täällä patterilla, missä pieni joukko sotaväkeä hääriskeli työssään ja oli erotettu muista valliojan kautta, olevan vallalla eheä ja kaikille yhteinen toverillinen virkeys.
Pierren kömpelön vartalon ja valkean lakin ilmestyminen vaikutti alussa vastenmielisesti sotamiehiin. Kulkiessaan hänen ohitsensa mulkoilivat nämä oudostellen ja hieman pelätenkin hänen vartaloansa. Vanhin tykistöupseeri, pitkä, korkeakoipinen ja rokonrikkoma mies oli menevinään katsomaan laitimaista tykkiä, mutta tulikin Pierren luo ja katseli häntä kummastellen.
Eräs nuori, pyöreäkasvoinen upseerin naskali, joka oli vielä ihan lapsi ja nähtävästi vast'ikään koulusta päässyt ja joka hoiti erittäin huolellisesti kahta hänen huostaansa uskottua tykkiä, sanoi Pierrelle lujasti:
— Herra, sallikaa käskeä teitä pois tieltä, täällä ei saa olla.
Sotamiehet pudistelivat paheksuvasti päätään, kun he katsoivat Pierreen. Mutta kun kaikki vähitellen tulivat huomaamaan, ettei tuo valkotakkinen mies ollenkaan tehnyt mitään pahaa, vaan päinvastoin joko istuskeli hiljaa vallin korvalla tai arasti hymyillen ja kohteliaasti tehden tietä sotamiehille käveli pitkin patteria kuulien vinkuessa yhtä levollisena kuin jossain kaupungin puistossa, alkoi vastahakoinen karsaus muuttua häntä kohtaan suopeaksi ja leikilliseksi kohteluksi, samanlaiseksi jota sotamiehet osottavat elukoitaan: koiria, kukkoja, pukkeja ja yleensä niitä elukoita kohtaan, joita tapaa sotaväkiosastojen mukana. Sotamiehet ottivat Pierren ajatuksissaan tuotapikaa toveripiirinsä jäseneksi ja antoivat hänelle oman nimen. He sanoivat häntä "meidän bariniksi" ja laskivat hänestä hyväntahtoista pilaa keskuudessaan.
Eräs tykinluoti suhahti parin askeleen päähän Pierrestä ja ryöpytti multaa ympäriinsä. Multaa vaatteistaan pudistellen katsoi Pierre hymyillen ympärilleen.
— Eikö teitä, barin, tosiaankaan pelota? — sanoi hänelle eräs punanaamainen, harteva sotamies valkeita terveitä hampaitaan välkytellen.
— Pelottaakos sinua? — kysyi Pierre.
— Kylläpä tietenkin! — vastasi sotamies. — Ei se armoa anna eikä säästä. Kun rouhasee, niin suolet pellolle. Pakostakin pelkää, — lisäsi hän nauraen.
Muutamia sotamiehiä pysähtyi Pierren eteen iloisin, suopein kasvoin. He eivät näyttäneet aavistaneen, että hän puhelisi, kuten muutkin ja tämä huomio sai heidät suuresti ilostumaan.
— Me teemme vain sotamiehen käskettyä työtä, vaan ihme on, että barinkin... Sepä vasta on barin!
— Paikoillenne! — kiljasi nuori upseeri Pierren ympärille kokoontuneille sotamiehille.
Tämä nuori upseeri oli nähtävästi ensi tai toista kertaa virkatoimessaan ja senvuoksi puhutteli hän sekä sotamiehiä että päälliköitään erityisen täsmällisesti ja muodollisen tarkasti.
Tykkien jyske ja kiväärien räiske yltyi yltymistään kautta koko kentän, mutta varsinkin vasemmalla Bagrationin fleschien puolella. Savun tähden ei siltä paikalta, jossa Pierre oli, nähnyt melkein mitään. Sitäpaitsi sen piirin toiminnan tarkastaminen, jonka keskuudessa Pierre oli ja joka oli muista erillään, vei koko hänen huomiokykynsä. Hänen ensimäinen itsetiedottoman reipas innostuksensa, jonka taistelutantereen näky ja äänet olivat synnyttäneet, oli nyt muuttunut varsinkin niityllä viruneen yksinäisen sotamiehen näkemisestä toiseksi. Vallin rinteellä istuessaan oli hän tehnyt huomioita ympärillään liikkuvien henkilöiden kasvonpiirteiden johdosta.
Kymmenettä käydessä kannettiin patterilta parisenkymmentä miestä. Kaksi tykkiä oli särkynyt ja yhä tiheämmin oli patteriin alkanut osua tykinluotia ja vingahdella kiväärinkuulia. Mutta patterin väki ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kaikilta puolin kuului iloista puheensorinaa ja sukkeluuksia.
— Nyt se tulee! — huusi eräs sotamies kranaatille, joka vonkuen läheni patteria.
— Yli menee! Jalkaväkeen! — lisäsi hohottaen toinen huomatessaan, että kranaatti lensi yli ja putosi varaväen riveihin.
— Tunnetko ennestään? — nauroi kolmas eräälle musikalle, joka kyykistyi lentävän tykinluodin alla.
Muutamia sotamiehiä kokoutui vallin luo katselemaan, mitä alhaalla tapahtui.
— Ketjunkin ovat jo poistaneet, näetkö. Takasin ovat menneet, — puhelivat he vallin yli osottaen.
— Pitäkää huoli omasta asiastanne, — kiljasi heille eräs vanha ali-upseeri. — Jos ovat poistuneet, niin on takana tekemistä.
Samassa tarttui ali-upseeri erään sotamiehen olkapäähän ja tyrkkäsi häntä polvellaan. Kuului naurun hohotusta.
— Viidettä tykkiä siirtämään! — huudettiin.
— Yht'aikaa, miehissä, hei! — kuului reippaita huudahduksia tykkiä vierittävien joukosta.
— Ai, meidän barinilta oli vähällä sipaista lakin! — nauroi Pierrelle punanaamainen veitikka hampaitaan näyttäen. — Senkin härhättäjä, — lisäsi hän nuhtelevasti, kun tykinluoti samassa iski pyörään ja sotamiehen jalkaan.
— No, repolaiset! — nauroi toinen nostokkaille, jotka arkaillen tulivat patterille haavotettuja hakemaan.
— Onkos puuro paksua? Vai niin, varikset, vai jo jäykistää! — huudettiin nostokkaille, jotka käpelehtivät sotamiehen vieressä, jolta luoti oli reväissyt jalan.
— No, ukkoset utalat, — irvistettiin musikoille. — Ei näytä olevan mielityötä!
Pierre huomasi, että jokaisen osuneen tykinluodin ja jokaisen haavottuneen tai kaatuneen miehen perästä sotamiesten reippaus kasvamistaan kasvoi.
Oli kuin jokaisen sotamiehen kasvoilta olisi leimahdellut kuin lähenevästä ukkospilvestä toinen toistaan kirkkaampia ja tihenemistään tiheneviä salassa syttyvän tulen salamoita.
Pierre ei katsonut eteensä taistelutantereelle eikä häntä haluttanut tietääkään, mitä siellä tapahtui: hän oli kokonaan kiintynyt tarkastamaan tuota sotamiesten parissa syttymistään syttyvää tulta, joka alkoi (hän tunsi sen) leimahdella myöskin hänen rinnassaan.
Kello kymmenen aikaan vetäytyi takasin jalkaväki, joka oli ollut pensaikossa ja Kamenka-joen varsilla. Patterilta näki, miten he juoksivat sen sivu kantaen kivääreillään haavottuneita. Eräs kenraali saapui seurueineen kummulle ja puhuteltuaan hetken aikaa everstiä sekä vihaisesti katsahdettuaan Pierreä laskeutui takasin alas. Hän oli käskenyt patterin takana seisovan jalkaväen varaväen laskeutumaan pitkälleen, jotteivät olisi liiaksi luotien ylettyvissä. Heti tämän jälkeen kuului jalkaväen riveistä oikealta puolen patteria rummun pärrytystä ja komennushuutoja ja patterilta näkyi, miten jalkaväen rivit liikahtivat eteenpäin.
Pierre katseli vallin yli. Yhdet kasvot pistivät erityisesti hänen silmiinsä. Se oli nuori, kalpeakasvoinen upseeri. Hän kulki takaperin miekka maata kohden ojennettuna ja levottomasti ympärilleen katsellen.
Jalkaväen rivit peittyivät savuun, josta kuului niiden pitkäveteistä huutoa ja tiheää kiväärinammuntaa. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi sieltä joukko haavottuneita ja paaria. Patteriin alkoi yhä tiheämmin tuiskuta tykinluotia. Muutamia sotamiehiä virui haavoissaan. Tykkien ympärillä häärivät sotamiehet entistään toimeliaampina ja virkeämpinä. Ei kukaan välittänyt enää Pierrestä. Parisen kertaa oli hänelle ärjäisty vihaisesti, että hän oli tiellä. Vanhin upseeri kulki synkin kasvoin, pitkin ja nopein askelin tykiltä toiselle. Sotamiehet antoivat patruunia, käännähtelivät, latasivat ja tekivät tehtävänsä jännitetyn keikarimaisesti. He hypiskelivät kulkiessaan kuin vivut olisivat heitä viskoneet.
Ukkospilvi oli lähennyt ja kirkkaana paloi kaikkien kasvoilla se tuli, jonka syttymistä Pierre oli silmällä pitänyt. Hän seisoi vanhimman upseerin rinnalla. Nuori upseeri lennähti käsi kulmalla vanhimman luo.
— Saan ilmoittaa kunnioittaen, herra eversti, että vain kahdeksan panosta on jälellä, käskettekö jatkamaan tulta? — sanoi hän.
— Kartessi! — kiljasi vanhin upseeri hänelle vastaamatta ja vallin yli tähystäen.
Samassa tapahtui jotain. Nuori upseeri voihkasi ja pyörähti istualleen maahan kuin lennosta ammuttu lintu. Kaikki kääntyi Pierren silmissä kummalliseksi, epäselväksi ja synkäksi.
Tykinluotia tuiskusi taukoamatta, iski rintavarustukseen, sotamiehiin ja tykkeihin. Pierre, joka ei ollut tähän asti kuullut näitä ääniä, kuuli nyt ainoastaan niitä. Patterin oikealla puolella juoksi sotamiehiä hurraten taaksepäin, kuten Pierrestä tuntui, eikä eteenpäin.
Tykinluoti iski vallin laitaan, jonka edessä Pierre seisoi, tuiskutti multaa ja hänen silmissään vilahti musta pallo. Nostokkaat, jotka aikoivat nousta patterille, juoksivat takasin.
— Joka tykkiin kartessia! — huusi upseeri.
Ali-upseeri riensi vanhimman upseerin luo ja supatti peloissaan (kuten palvelija ilmottaa päivällispöydässä isännälle, ettei vaadittua viiniä enää ole), ettei panoksia enää ollut.
— Rosvot, mitä tekevät! — ärjäsi upseeri Pierreen päin kääntyen.
Vanhimman upseerin kasvot olivat punaiset ja hikiset ja hänen ankarat silmänsä säihkyivät.
— Juokse varaväkeen, tuo laatikoita! — kiljasi hän vihaisesti Pierreä silmäillen sotamiehelleen.
— Minä lähden, — sanoi Pierre.
Mitään vastaamatta läksi upseeri pitkin askelin toiselle suunnalle.
— Älkää ampuko... Odottakaa! — huusi hän. Sotamies, jota oli käsketty käydä hakemassa laatikoita, törmäsi Pierreä vasten.
— Ah, barin, ei täällä ole sinun paikkasi, — virkkoi hän ja juoksi alas.
Pierre läksi juoksemaan sotamiehen perästä kiertäen paikan, jossa nuori upseeri istui.
Yksi, toinen, kolmas tykinluoti lensi hänen ylitsensä, iski eteen, sivuille, taakse. Pierre saapui alas. "Mihin olen menossa?" muisti hän äkkiä vihreiden laatikkojen luo päästyään. Hän pysähtyi epäröiden miettimään, jatkaako matkaa vai palata takasin. Yht'äkkiä heitti kauhea sysäys hänet selkäperin maahan. Samassa silmänräpäyksessä valaisi hänet suuri tulenleimahdus ja yhtäperää kuului hirveä, korvia särkevä räjähdys, räiskettä ja vinkunaa.
Toinnuttuaan huomasi Pierre istuvansa maassa käsivaroin selkänojassa. Laatikko, jonka luona hän oli seissut, oli kadonnut. Kärventyneellä nurmella virui hujanhajan vain vihreitä, mustuneita laudankappaleita ja riepuja ja eräs hevonen nelisti hänen luotaan riipattavin aisankappalein, vaan toinen virui, kuten Pierrekin, maassa ja korisi pitkään ja vihlovasti.