XXXII.
Seitsemän päivää oli kulunut siitä asti, kun ruhtinas Andrei oli vironnut tajuihinsa Borodinon taistelukentän sitoma-asemalla. Koko sen ajan hän oli ollut melkein yhtämittaisessa horrostilassa. Vahingoittuneiden suolien kuumeinen ja tulehtunut tila oli niin arveluttava, että lääkäri, joka seurasi haavottunutta, sanoi niiden vievän ruhtinas Andrein hautaan. Mutta seitsemäntenä päivänä söi sairas mielellään palan leipää teen kanssa ja lääkäri huomasi, että yleinen kuume väheni. Aamupuoleen heräsi ruhtinas Andrei tuntoihinsa. Ensimäisenä yönä Moskovasta lähdettyä oli ollut verrattain lämmin sää, josta syystä ruhtinas Andrei jätettiin yksin vaunuihin, mutta Mitishtshissä oli hän vaatinut, että hänet oli vietävä huoneeseen ja että hänelle annettaisiin teetä. Kipu, jonka mökkiin kantaminen haavottuneelle tuotti, sai hänet äänekkäästi voihkamaan ja vei hänet uudestaan tainnoksiin. Kun hänet sitte oli asetettu kenttäsänkyyn, virui hän pitkän aikaa silmät kiinni ja yhtään liikkumatta. Sitte hän avasi silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä: "entäs tee?" Tämä pikkutarpeiden muistaminen hämmästytti lääkäriä. Lääkäri koetti suonta ja huomasi mielipahakseen, että se oli entistä parempi. Mielipahakseen huomasi lääkäri tämän siksi, että hän oli kokemuksesta vakuutettu siitä, ettei ruhtinas Andrei voinut jäädä eloon ja että jollei hän kuole nyt, niin kuolee hän vielä suuremmissa tuskissa jonkun ajan kuluttua. Ruhtinas Andrein mukana kuletettiin häneen Moskovassa yhtynyttä Timohinia, joka oli hänen rykmenttinsä eversti ja jolla oli punainen nenännypykkä. Timohin oli saanut haavan jalkaansa samassa Borodinon taistelussa. Heidän mukanaan matkusti lääkäri, ruhtinaan kamaripalvelija, kuski sekä kaksi sotamiespalvelijaa.
Ruhtinas Andreille annettiin teetä. Hän joi ahneesti ja katsoi kuumeisilla silmillään vastapäätä olevaan oveen ikäänkuin koettaen jotain ymmärtää ja muistella.
— En huoli enää. Onko Timohin siinä? — kysyi hän.
Timohin hiihättäytyi penkkiä myöten hänen luokseen.
— Tässä olen, teidän ylhäisyytenne.
— Mitenkä haava jaksaa?
— Minunko? Siinähän tuo menee. Entäs te?
Ruhtinas Andrei vaipui taas ajatuksiin aivan kuin jotain muistellen.
— Voisikohan saada kirjan? — kysyi hän.
— Minkä kirjan?
— Raamatun. Minulla itselläni ei ole.
Lääkäri lupasi sen hommata ja rupesi kyselemään ruhtinaalta, miten hän jaksoi. Ruhtinas Andrei vastaili kaikkiin lääkärin kysymyksiin väkinäisesti, mutta järkevästi ja sanoi sitte, että hänen alleen pitäisi panna pehmeä alus, sillä muuten oli epämukava ja pakotti kovasti. Lääkäri ja kamaripalvelija nostivat sinellin, joka oli hänen verhonaan ja naamaansa vääristellen mädänneen lihan katkottavasta löyhkästä he rupesivat tarkastamaan tuota kauheaa paikkaa. Lääkäri näytti olevan jostain syystä tyytymätön, korjasi jotain uudelleen ja käänsi sairasta niin, että tämä taas rupesi voihkamaan, meni kääntämisen tuottamasta tuskasta taas tainnoksiin ja rupesi hourimaan. Hän puhui yhtämittaa siitä, että hänelle tuotaisiin joutuin se kirja ja pantaisiin sinne hänen alleen.
— Ja mitä se teille maksaa! — puheli hän. — Minulla itselläni ei sitä ole, käykää hakemassa, olkaa hyvä. Pankaa se hetkiseksi alle, — puheli hän surkealla äänellä.
Lääkäri meni eteiseen pesemään käsiään.
— Se oli tosiaankin hävytöntä, — virkkoi lääkäri kamaripalvelijalle. — Minuutin verran olisi enää vienyt, kun olisi saanut tarkastetuksi lopulleen. Tuska on niin suuri, että minä ihmettelen, miten hän jaksaa kärsiä.
— Taisimmehan me alusen panna, Herra Jesus Kristus, — virkkoi kamaripalvelija.
Ensi kerran oli ruhtinas Andrei käsittänyt, missä hän oli ja miten hänen oli käynyt ja muisti olevansa haavottunut sinä hetkenä, kun vaunut olivat pysähtyneet Mitishtshissä ja kun hän oli pyytänyt päästä tupaan. Mutta mentyään taas sekasin kivusta, virkosi hän muistiinsa toisen kerran silloin, kun hän joi teetä. Tällöinkin kuvastui hänen mieleensä kaikkea sitä muistellessa, mitä hänelle oli tapahtunut, kaikista elävämmin se hetki sitoma-asemalla, jolloin vihatun miehen kärsimyksiä nähdessä hänen mieleensä oli noussut niitä ajatuksia, jotka lupasivat hänelle uuden onnen. Nämä samat ajatukset valtasivat nytkin hänen sielunsa, vaikkakin hämärinä ja sekavina. Hän muisti, että hänellä nyt oli uusi onni ja että tällä onnella oli jotain yhteistä raamatun kanssa. Sen vuoksi oli hän tätä kirjaa pyytänytkin. Mutta huono asento, joka hänen haavalleen oli annettu ja uusi kääntäminen veivät hänet taas sekasin, ja kolmannen kerran hän heräsi eloon vasta keskellä yön hiljaisuutta. Kaikki nukkuivat hänen ympärillään. Sirkka visersi toisessa tuvassa. Kylätiellä joku lauloi ja huusi. Russakoita kuhisi pöydällä, pyhäinkuvilla ja seinillä. Iso kärpänen härhätti hänen päänpohjissaan ja lenteli kynttelin ympärillä, joka oli palanut paksulle karrelle ja joka oli hänen vieressään.
Hänen sielunsa ei ollut säännöllisessä tilassa. Terve ihminen ajattelee, tuntee ja muistaa tavallisesti yht'aikaa lukemattoman joukon esineitä ja hänellä on myöskin valta ja voima valita määrätty sarja ajatuksia tai ilmiöitä sekä kiinnittää tähän yhteen sarjaan koko huomionsa. Terve ihminen voi syvimpienkin mietteiden hetkenä irtautua niistä sanoakseen jonkun kohteliaan sanan huoneeseen tulleelle henkilölle ja sen jälkeen uudestaan palata ajatuksiinsa. Ruhtinas Andrein sielu ei tässä suhteessa ollut säännöllisessä tilassa. Hänen sielunsa kaikki voimat olivat toimeliaammat ja selvemmät kuin koskaan muulloin, mutta ne toimivat hänen tahdostaan riippumatta. Hänen mieleensä tulvi yht'aikaa mitä erilaisimpia ajatuksia ja mielikuvia. Toisinaan alkoivat hänen ajatuksensa työskennellä niin voimakkaasti, selvästi ja syvästi, etteivät ne koskaan ennen olleet kyenneet toimimaan sillä tavoin terveessä tilassa, mutta yhtäkkiä katkesivat ne keskellä työskentelyään ja niiden sijaan tuli jokin aivan odottamaton mielikuva, vaan entiseen ajatukseen palata ei ollut voimia.
"Niin, minulle avautui uusi onni, jota ihmiseltä ei voi riistää pois", ajatteli hän viruessaan hämärässä, hiljaisessa tuvassa ja katsoen eteensä kuumeisen suurilla liikkumattomilla silmillä. "Semmoinen onni, joka ei riipu aineellisesta hyvyydestä eikä aineellisista ulkonaisista vaikutuksista ihmiseen, ainoastaan sielun onni, rakkauden onni! Käsittää voi sen kuka ihminen tahansa, mutta tajuta ja määrätä on sen voinut vain Jumala. Mutta miten on Jumala määrännyt tämän lain? Miksi poika?..."
Ja yhtäkkiä katkesi näiden ajatusten kulku ja ruhtinas Andrei kuuli (tietämättä tapahtuiko se houreessa vai todellisuudessa) jonkin hiljaa kuiskivan äänen, joka herkeämättä toisti määräperäisesti: "i-piti-piti-piti" ja sitte, "i-ti-ti" ja uudelleen "i-piti-piti-piti" ja "i-ti-ti". Samalla kertaa tämän kuiskivan soiton tahdin mukaisesti tunsi ruhtinas Andrei, että hänen kasvojensa yllä, aivan niiden keskikohdalla kasvoi jokin kummallinen ilmarakennus hienoista neulasista tai puikoista. Hän tunsi (vaikka se olikin hänestä rasittavaa), että hänen täytyi huolellisesti pysytellä tasapainoa, ettei tuo ilmarakennus romahtaisi alas. Mutta se romahti kuitenkin, vaan alkoi taas uudestaan hitaasti kasvaa kuiskivan soiton tahdissa. "Nousee, nousee, kasvaa ja yhä nousee!" puhui ruhtinas Andrei itsekseen. Kuunnellessaan kuiskivia ääniä ja tuntiessaan tuon nousevan ja kasvavan puikkorakennuksen olemisen näki ruhtinas Andrei silloin tällöin vilaukselta myöskin kynttelin punaisen valon ja kuuli russakkojen kuhinaa ja kärpäsen surinaa, joka hyppi hänen päänalustaan ja kasvojaan vasten. Joka kerran kun kärpänen koski hänen kasvoihinsa, tuotti se hänelle polttavaa tunnetta. Mutta samassa ihmetytti häntä myöskin se, että vaikka kärpänen pyöri ihan sillä alalla, jossa hänen kasvoilleen kohonnut ilmarakennus oli, ei se sitä kuitenkaan särkenyt. Sitä paitsi oli olemassa vielä yksi tärkeä seikka. Se oli jokin valkea oven suussa, sfinksipatsas ja tämä rasitti häntä myöskin.
"Mutta se on ehkä minun pöydällä oleva paitani", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja nuo ovat minun jalkani ja tuo on ovi; mutta miksi kaikki nousee ja liikkuu 'i-piti-piti-piti i-ti-ti-i-piti-piti-piti'... Riittää jo, anna olla, herkeä", sanoi ruhtinas Andrei jollekin vaivaloisesti. Vaan sitte taas alkoi ajatus ja tunne yht'äkkiä juosta tavattoman selvästi ja voimakkaasti.
"Niin, rakkaus (ajatteli hän taas aivan selvästi), mutta ei se rakkaus, joka rakastaa jonkin tähden, jotain varten tahi jostain syystä, vaan se rakkaus, jota minä tunsin ensi kerran silloin kuin minä kuoleman kielissä ollessani näin viholliseni ja sittenkin rupesin häntä rakastamaan. Minä tunsin sitä rakkauden tunnetta, joka on itseään sielun oleellisuutta ja jota varten ei tarvita esinettä. Minä tunnen nytkin tuota autuasta tunnetta. — Rakastaa lähimmäisiään, rakastaa vihollisiaan. Rakastaa kaikkea — rakastaa Jumalaa kaikissa ilmiöissä. Kallista ihmistä voi rakastaa inhimillisellä rakkaudella, vaan vihollistaan voi rakastaa ainoastaan jumalallisella rakkaudella. Ja juuri tämän tähden minä tunsin suurta iloa, kun tunsin rakastavani sitä miestä. Miten hänen lienee nyt? Liekö elossa...
"Inhimillisellä rakkaudella rakastaessa voi rakkaudesta siirtyä vihaan, mutta jumalallinen rakkaus ei voi muuttua. Ei mikään, ei kuolema, ei mikään voi sitä murtaa. Se on sielun oleellisuus. Vaan miten useita ihmisiä minä olen vihannut elämässäni. Enkä ketään kaikista heistä ole rakastanut enkä vihannut niin kovasti kuin sitä naista." Ja samassa kuvastui hänen mieleensä Natasha, mutta toisenlaisena kuin hän ennen oli hänelle kuvastunut: pelkkänä sulona ja iloisena itselleen. Ensi kerran kuvastui ruhtinas Andreille Natashan sielu. Ja hän käsitti Natashan tunteet, käsitti hänen kärsimyksensä, häpeänsä ja katumuksensa. Nyt vasta ruhtinas Andrei ensi kerran käsitti kieltäytymisensä koko hirmuisuuden ja näki heidän väliensä rikkoutumisen koko kaameudessaan. "Jos minä saisin vielä edes yhden ainoan kerran nähdä häntä. Ja kerran vain hänen silmiinsä katsoen saada sanoa"...
"I-piti-piti-piti i-ti-ti i-piti-piti" — puks! rapsahti kärpänen... Ja hänen huomionsa siirtyi yht'äkkiä toiseen todellisuuden ja houreen maailmaan, jossa tapahtui jotain merkillistä. Tässä maailmassa yhä vain kaikki liikkui ennallaan, rakennus oli hajoamatta ja kasvoi ja nousi, kyntteli paloi ennallaan punaisine valokehineen ja sama paita-sfinksi lepäsi oven suussa. Mutta kaiken tämän ohella jokin narahti, tuoksahti raikas ilman tuntu ja uusi valkea, seisova sfinksi ilmestyi ovelle. Ja tämän sfinksin päässä olivat sen saman Natashan kalpeat kasvot ja sädehtivät silmät, jota hän äskenikään oli ajatellut.
"Oo, miten raskas on tämä haihtumaton houre", ajatteli ruhtinas Andrei koettaen karkottaa nuo kasvot pois mielikuvituksestaan. Mutta kasvot seisoivat hänen edessään todellisuuden voimassa ja ne lähenivät häntä. Ruhtinas Andrei halusi palata puhtaan ajatuksen taannoiseen maailmaan, vaan hän ei voinut, sillä houre veti häntä omaan maailmaansa. Hiljainen kuiskiva ääni jatkoi tahdikasta piipitystään, häntä ahdisti ja painoi, jokin kasvoi ja kummalliset kasvot seisoivat hänen edessään. Ruhtinas Andrei kokosi kaikki voimansa noustakseen hereille. Hän liikahti, mutta samassa alkoi hänen korvissaan soida, silmänsä sameni ja hän kadotti tajunsa, kuten veteen viskautunut. Kun hän heräsi, seisoi Natasha polvillaan hänen edessään, se sama elävä Natasha, jota hän oli halunnut rakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa sillä uudella puhtaalla, jumalallisella rakkaudella, joka nyt oli hänelle avautunut. Hän ymmärsi, että siinä oli elävä, todellinen Natasha ja hän ei ihmetellyt, vaan riemuitsi hiljaa. Natasha oli polvillaan ja säikähtyneenä, mutta samalla jähmettyneenä (hän ei voinut liikahtaa) katsoi häneen kyyneleitä pidättäen. Natashan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. Ainoastaan niiden alaosassa värisi jotain.
Ruhtinas Andrei huokasi helpotukesta, hymyili ja ojensi kätensä.
— Tekö? — sanoi hän. — Miten onnellista!
Natasha siirtyi polvillaan nopein, mutta varovin liikkein hänen viereensä ja tartuttuaan varovasti ruhtinas Andrein käteen hän kumarsi kasvonsa sen yli ja rupesi sitä suutelemaan huulten tuskin koskiessa käteen.
— Antakaa anteeksi! — sanoi Natasha kuiskaten, nosti päänsä ja loi katseen ruhtinas Andreihin. — Antakaa minulle anteeksi!
— Minä rakastan teitä, — virkkoi ruhtinas Andrei.
— Antakaa anteeksi...
— Mitä anteeksi? — kysyi ruhtinas Andrei.
— Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, — virkkoi Natasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi entistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin siihen koskiessa.
— Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, — sanoi ruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän olisi nähnyt hänen silmänsä.
Nämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas Andreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat ja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne olivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän näki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului puhelua.
Pjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta, herätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan pakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli ääneti kyyhöttänyt penkillä.
— Mitäs tämä on? — kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. — Suvaitkaa poistua, neiti.
Samaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva kreivitär oli lähettänyt.
Natasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja palattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.
Tästä päivästä pitäen koko seuraavan Rostovilaisten matkustuksen ajan pysyi Natasha kaikissa levähdys- ja yöpaikoissa luopumattomana haavottuneen Bolkonskin luona ja lääkärin täytyi tunnustaa, ettei hän ollut odottanut neidolta moista lujuutta ja taitoa haavottuneen hoitamisessa.
Niin kauhealta kuin kreivittärestä tuntuikin ajatus, että ruhtinas Andrei voi kuolla (joka oli hyvin luultavaa lääkärin mielestä) matkalla hänen tyttärensä käsiin, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa Natashaa. Vaikka haavottuneen ruhtinas Andrein ja Natashan välille muodostuneen lähestymisen tähden johtuikin mieleen, että ruhtinas Andrein parannuttua sulhasen ja morsiamen entinen suhde saattoi uudistua, ei kukaan kuitenkaan puhunut tästä ja kaikista vähimmin Natasha ja ruhtinas Andrei, sillä ratkaisematon, häälyvä kysymys ei ainoastaan Bolkonskin, vaan myöskin koko Venäjän elämästä tai kuolemasta karkotti pois kaikki muut arvelut.