IV.
Vjasman taistelun jälkeen, jolloin Kutusof ei voinut pidättää joukkojaan käymästä vihollisen kimppuun, syöksemästä nurinniskoin j.n.e., jatkui ranskalaisten ja näitä takaa-ajavien venäläisten kulku uusitta taisteluitta Krasnojeen saakka. Ranskalaiset pakenivat niin nopeaan, ettei venäläinen armeija ehtinyt perästä, että sotaväen ja tykistön hevoset uupuivat tielle ja että ranskalaisten liikkeistä saadut tiedot olivat aina vääriä.
Venäjän armeijan väki oli niin näännyksissä yhtämittaisesta marssista 40 virstaa vuorokaudessa, ettei se kyennyt jouduttamaan kulkuaan.
Käsittääkseen Venäjän armeijan nääntymyksen suuruutta on vain otettava huomioon se tosiseikka, että armeijassa, joka Tarutinosta saakka oli kadottanut kuolleina ja haavotettuina korkeintaan 5,000 miestä, josta luvusta ei ollut joutunut vangiksi sataakaan miestä, ja jossa Tarutinosta lähtiessä oli ollut 100,000 miestä, oli Krasnojeen saapuessa vain 50,000 miestä.
Venäläisten nopea marssi ranskalaisten jälestä vaikutti armeijaan yhtä hävittävästi kuin ranskalaisiin heidän pakonsa. Eroa oli vain se, että Venäjän armeija liikkui vapaehtoisesti eikä sitä uhannut mikään perikadon vaara, kuten ranskalaisia, jota paitsi ranskalaisten jälelle jääneet sairaat joutuivat vihollisen käsiin, vaan jälelle jääneet venäläiset kotimaahansa. Pääsyynä Napoleonin armeijan hupenemiseen oli sen paon nopeus, josta on epäämättömänä todistuksena venäläisten joukkojen vastaava hupeneminen.
Kutusovin toiminta oli kohdistettu, kuten Tarutinossa ja Vjasmassa, kokonaan siihen, ettei olisi ehkäisty ranskalaisten tuhoisaa pakoa (Pietarissa ja armeijan venäläisten upseerien keskuudessa tahdottiin päinvastoin), vaan että olisi sitä edistetty ja huojennettu omien joukkojen marssia.
Kutusovilla oli olemassa siitä pitäen, kun väkeä alkoi laumoittain uupua ja jäädä pois riveistä nopean marssin tähden, toinenkin syy joukkojensa marssin hidastuttamiseen ja asiain tilan käänteen odottamiseen. Venäjän armeijan tarkotuksena oli marssia ranskalaisten jälestä. Ranskalaisten paon suunta oli tuntematon ja kuta likempänä venäläiset marssivat ranskalaisten kintereillä, sitä pitemmän matkan he saisivat taivaltaa. Jos olisi seurattu ranskalaisia pitemmän matkan päästä, niin olisi voitu katkaista ranskalaisten tekemiä polvia. Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, joita kenraalit ehdottivat tehtäviksi, tarkottivat joukkojen siirtomarsseja ja päivämarssien pitentämistä, jota vastoin ainoana järkevänä tarkotusperänä olisi pitänyt olla niiden lyhentäminen. Tätä tarkotusperää oli Kutusof tavotellut koko ajan Moskovasta Vilnaan saakka eikä ainoastaan satunnaisesti eikä tilapäisesti, vaan niin johdonmukaisesti, ettei hän kertaakaan poikennut harhaan.
Kutusof tiesi ja tunsi koko venäläisellä olemuksellaan eikä suinkaan järkensä eikä sotatiedollisen harkinnan avulla sen, mitä jokainen venäläinen sotamieskin tunsi, että nimittäin ranskalaiset olivat voitetut, että vihollinen pakenee, mutta samalla hän myöskin tunsi samoin kuin sotamiehetkin tuon vuodenaikaan nähden kuulumattoman nopean sotaretken koko raskauden.
Mutta niistä kenraaleista, varsinkin ulkomaisista joita halutti saada osottaa mieskohtaista urheutta, ihmetyttää jotakuta, siepata vangiksi jostain syystä joku herttua tai kuningas, tuntui nyt, kun pieninkin taistelu oli järjetön ja vastenmielinen, että nyt juuri oli sopivin aika antautua taisteluun ja voittaa joku. Kutusof ei voinut muuta kuin kohotella olkapäitään, kun kenraali toisensa jälkeen ehdotti hänelle tehtäväksi liikkeitä niillä huonoissa pukimissa olevilla nälkäisillä sotamiehillä, jotka olivat huvenneet yhdessä kuukaudessa ilman taistelutta puoleksi entisestään ja joiden oli vielä marssittava rajalle asti taipale, joka oli kulettua pitempi.
Tämä halu pyrkiä kunnostautumaan, liikehtimään, eristämään ranskalaisia joukkoja toisistaan ja vangitsemaan niitä ilmeni kiihkeimmillään varsinkin silloin, kun venäläiset joutuivat kosketuksiin ranskalaisten kanssa.
Näin tapahtui Krasnojessa, jossa luultiin tavatun joku kolmesta ranskalaisesta kolonnasta, vaan jouduttiinkin tekemisiin itsensä Napoleonin kanssa, jolla oli ympärillään 60,000 miehen suuruinen joukko. Ja koettipa Kutusof millä keinoin tahansa ehkäistä kenraalejaan ryhtymästä tähän turmiolliseen verilöylyyn ja säästää joukkojaan, ei mikään auttanut, vaan Krasnojessa syttyi sittenkin taistelu, jossa Venäjän armeijan nääntynyt väki hävitti kolme päivää perätysten ranskan armeijan tähteitä. Toll kirjotti suunnitelman: die erste Colonne marschiert[118] j.n.e. Mutta, kuten tavallista, ei mikään tapahtunut suunnitelman mukaan. Württembergin prinssi Eugen ammuskeli eräältä kukkulalta ohijuoksevia ranskalaisia ja vaati lisäväkeä, jota ei kuulunut. Ranskalaiset puikkivat öillä kiertoteitä venäläisten ohi, hajaantuivat eri suunnille, piileskelivät metsissä ja pakenivat edelleen kuka miten parhaiten taisi.
Miloradovitsh, joka sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään osastonsa taloudellisista asioista ja jota ei löytynyt milloinkaan, kun häntä oli tarvis, tuo "chevalier sans peur et sans reproche",[119] joksi hän sanoi itseään, lähetti rauhanhierojia vaatimaan ranskalaisia antautumaan, hukkasi aikaa ja teki kaikkea muuta kuin mitä, oli käsketty. — Minä lahjotan teille, pojat, tuon kolonnan, — sanoi hän ratsastaen erään osaston luo ja osotti ratsuväelle muuatta ranskalaista joukkoa.
Ja ratsuväki läksi liikkeelle hevosillaan, jotka hädin tuskin jaksoivat liikuttaa jalkojaan ja jotka saatiin juoksuun kannusten ja miekkojen avulla, lahjotettua kolonnaa s.o. paleltuneita, kohmettuneita ja nälkiintyneitä ranskalaisia kohti ja lahjotettu kolonna riisui aseensa ja antautui, jota se oli jo kauan halunnut.
Krasnojen taistelussa otettiin 26,000 vankia, satoja tykkejä, jonkunlainen keppi, jota sanottiin marsalkkasauvaksi, mutta sitten ryhdyttiin riitelemään siitä, ken oli parhaiten kunnostautunut ja kukin oli tyytyväinen itseensä. Kovasti kuitenkin pahoteltiin sitä, ettei oltu vangittu Napoleonia eikä edes ainoatakaan marsalkkaa, josta kukin syytti toistaan, mutta etupäässä Kutusovia.
Vaikka nämä henkilöt, jotka antoivat omien halujensa johtaa itseään, olivat vain välttämättömyyden alkuperäisimmän lain sokeita välikappaleita, pitivät he sittenkin itseään sankareina ja kuvittelivat, että heidän tekonsa olivat mitä arvokkaimpia ja jaloimpia. He syyttivät Kutusovia ja sanoivat, että hän oli sodan alusta saakka estänyt heitä voittamasta Napoleonia, että hän piti silmällä pelkästään omien mielitekojensa tyydyttämistä eikä ollut halunnut lähteä Jaroslavlin läänistä siitä syystä, että hänen oli siellä rauhallista olla, että hän oli pysähtynyt Krasnojessa ainoastaan siksi, että hän oli mennyt kokonaan päästä pyörälle, kun oli saanut kuulla Napoleonin läsnäolosta, että häntä voi epäillä salaliitosta Napoleonin kanssa, että Napoleon oli hänet ostanut[120] j.n.e.
Ei siinä kyllä, että Kutusovin aikalaiset intohimojensa sokaisemina tuomitsivat häntä tällä tavoin, vaan jälkimaailma ja historia ovat tunnustaneet Napoleonin grand'iks. Ulkomaalaiset taas pitävät Kutusovia viekkaana, leväperäisenä ja heikkotahtoisena hovimiehenä, venäläiset jonain hämäränä olentona, jonkunlaisena puupölhönä, jonka parhain ominaisuus oli hänen venäläinen nimensä.