IV.
Kansojen liike alkaa asettua äyräittensä rajoihin. Suuren liikkeen vaahtopäät hyrskyt ovat vaimenneet, meren asettuneella ulapalla käy väreiden läikyntä, joilla diplomaatit liikkuvat ja luulottelevat, että he juuri saavat aikaan ulapan tyventymisen.
Mutta tyyntynyt meren ulappa kuohahtaa yht'äkkiä uudelleen. Diplomaateista tuntuu, että he ja heidän eripuraisuutensa ovat syynä tähän uuteen voimain nousuun, he odottavat sotaa hallitsijoidensa kesken; asema näyttää heistä ratkaisemattomalta. Mutta hyökyaalto, jonka nousun he tuntevat, ei vyörykään sieltä, mistä he odottavat. Nousee sama aalto ja saman liikkeen lähtökohdasta — Parisista. Tapahtuu lännestä käyvän liikkeen viimeinen läikähdys, läikähdys, jonka on ratkaistava ratkaisemattomilta tuntuneet diplomaattiset vaikeudet ja tehtävä loppu tämän aikakauden sotaisesta liikkeestä.
Mies, joka hävitti Ranskan, saapuu tähän maahan yksinään, salaliitotta ja sotamiehittä. Kuka tahansa, joka miehen nimeä kantaa, voisi siepata hänet, mutta kumman sattuman kautta ei kukaan ota häntä kiinni, vaan päinvastoin kaikki riemuitsevat saman miehen tulosta, jota edellisenä päivänä kirottiin ja jota kuukauden perästä tultaisiin kiroamaan.
Tätä miestä vielä tarvittiin toteuttamaan viimeinen yhteisteko.
Teko on tehty.
Viimeinen osa on loppuun näytelty. Näyttelijä on saanut käskyn riisuutua ja pestä kasvoiltaan naamioituksen, sillä häntä ei enää tarvita.
Ja sitte kuluu muutamia vuosia siten, että tuo mies yksinäisyytensä parissa saarellaan näyttelee omalle itselleen viheliäistä ilveilyä, juonii ja valehtelee puolustellen tekojaan, kun puolustus jo on tarpeeton, ja hän näyttää koko maailmalle, mitä on ollut se, jota ihmiset ovat pitäneet voimana, vaikka häntä johti näkymätön käsi.
Näytelmän järjestäjä, päätettyään draaman ja riisuttuaan näyttelijän, näyttää hänet meille.
— Katsokaa, mitä olette uskoneet! Tässä hän on! Näettekö nyt, ettei hän liikuttanut teitä, vaan Minä?
Mutta liikkeen mahdin sokaisemat ihmiset eivät pitkään aikaan käsittäneet tätä.
Vielä suurempi johdonmukaisuus ja välttämättömyys kuvastuu Aleksanteri I elämässä, miehen, joka seisoi idästä länteen käyvän liikkeen etunenässä.
Mitä vaadittiin siltä mieheltä, jonka muita korkeampana oli astuttava tämän liikkeen johtoon?
Vaadittiin oikeuden tuntoa, osanottoa Europan asioihin, tunnetta, jota eivät päässeet samentamaan pikku pyyteet; vaadittiin siveellistä suuremmuutta tovereihin, sen ajan hallitsijoihin, verraten; vaadittiin lempeätä ja tempaavaa luonnetta; vaadittiin mieskohtaista loukkauksen tunnetta Napoleonia kohtaan. Kaikki tämä on Aleksanteri I, kaiken tämän ovat luoneet niin sanotut satunnaisuudet kaikelta hänen edelliseltä elämänkaudeltaan: kasvatus, vapaamieliset aatteet, läheisimmät neuvonantajat, Austerlitz, Tilsit, Erfurt.
Kansansodan kestäessä on tämä henkilö toimeton, sillä häntä ei tarvita. Mutta niin pian kun ilmenee Europan yleisen sodan välttämättömyys, ilmestyy tämä henkilö paikalleen, yhdistää Europan kansat ja vie heidät päämäärän perille.
Päämäärä on saavutettu. Viimeisen sodan jälkeen 1815 on Aleksanteri inhimillisen vallan korkeimmalla kukkulalla. Miten hän käyttää tätä valtaa?
Aleksanteri I on Europan rauhan rakentaja, mies, joka nuoruusvuosistaan saakka pyrki ainoastaan luomaan kansojensa onnea ja joka ensimäisenä kylvi isänmaassaan vapaamielisiä aatteita; nyt, kun hänen käsissään näyttää olevan suurin valta ja tämän kautta mahdollisuus nostaa kansansa onneen, sillä aikaa kun Napoleon maanpaossa sommittelee lapsellisia ja petollisia suunnitelmia siitä, miten hän tekisi ihmiskunnan onnelliseksi, jos pääsisi valtaan.
Aleksanteri I, joka on täyttänyt kutsumuksensa ja joka aavistaa Jumalan käden käyvän kiinni hänen kohtaloihinsa, tuntee yht'äkkiä tuon luullun vallan mitättömyyden, hylkää sen, luovuttaa sen halveksimiensa ja halveksittujen miesten käsiin ja sanoo vain:
— Ei meille, ei meille, vaan Sinun Nimellesi! Minäkin olen ihminen niin kuin te, antakaa minun elää ihmisenä ja ajatella sieluani ja Jumalaa.
Samoin kuin aurinko ja jokainen eetteri-atoomi on itsessään täydellinen pallo ja samalla ihmiselle käsittämättömän äärettömän kokonaisuuden atoomi, niin kantaa kukin henkilökin itsessään tarkotuksia, kantaa niitä palvellakseen ihmiselle käsittämättömiä yhteisiä tarkotuksia.
Kukassa istunut mehiläinen pistää lasta. Lapsi rupeaa pelkäämään mehiläisiä ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on ihmisten pistäminen. Runoilija ihastelee mehiläistä, joka työntäytyy kukan kehään, ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on imeä itseensä kukan tuoksua. Mehiläishoitaja, joka huomaa, että mehiläinen kokoaa kukkien siitepölyä ja kulettaa sitä pesäänsä, sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on meden kokoaminen. Toinen mehiläishoitaja, joka on tarkemmin tutkinut mehiläisten elämää, sanoo, että mehiläinen kokoaa siitepölyä nuorten mehiläisten ruokkimista ja emon kasvattamista varten ja että sen tarkotuksena on suvun jatkaminen. Kasvien tutkija huomaa, että mehiläinen, istuutuessaan kaksikotisen kukan siitepölyä mukanaan emille, hedelmöittää ne, ja siitä syystä pitää hän tätä mehiläisen tarkotuksena. Joku muu, joka on tarkastanut kasvien vaellusta, päättää, että mehiläinen edistää tätä vaellusta ja tämä havaintojen tekijä sanoo, että se on mehiläisen tarkotuksena. Mutta mehiläisen lopullista tarkotusta ei paljasta yksi enemmän kuin toinen eikä kolmaskaan tarkotus, joita ihmisjärki kykenee selittämään. Kuta syvemmälle ihmisjärki tunkeutuu näitä tarkotuksia selittäessään, sen selvemmäksi käy hänelle mahdottomuus päästä lopullisen tarkotuksen perille.
Ihminen ei kykene havaitsemaan mehiläisen elämän eikä muiden elämänilmiöiden välistä vastaavaisuutta. Sama on historiallisten henkilöiden ja kansojen laita.