VI.
Ruhtinatar Maria saapui alkutalvesta Moskovaan. Hän oli saanut kuulla kaupungilla liikkuvista huhuista Rostovilaisten tilasta ja siitä, että "poika uhrasi itsensä äitinsä tähden" (näin puhuttiin kaupungilla).
"Minä en osannut häneltä muuta odottaakaan", ajatteli ruhtinatar Maria tuntiessaan noiden sanojen vahvistavan hänen rakkauttaan Nikolaihin. Muistellessaan ystävyys- ja melkeinpä sukulaisuussuhteitaan Rostovien perheeseen piti hän velvollisuutenaan mennä käymään siellä. Mutta muistellessaan suhdettaan Nikolaihin Voroneschissa pelkäsi hän tehdä sitä. Lopulta hän kuitenkin pakottamalla pakotti itsensä taipumaan ja meni muutaman viikon kaupungissa oltuaan Rostovilaisille.
Nikolai tuli ensimäisenä häntä vastaan, sillä kreivittären luo pääsi ainoastaan Nikolain huoneen kautta. Ensi katseen kohdistuessa ruhtinatar Mariaan nousi Nikolain kasvoille ilon ilmeen sijasta, jonka ruhtinatar Maria odotti tapaavansa, kylmä, jäykkä ja ylpeä piirre, jonkamoista ruhtinatar ei ollut koskaan nähnyt Nikolain kasvoilla. Nikolai kysyi ruhtinattaren terveydentilaa, saattoi hänet äitinsä luo ja istuttuaan siellä viiden minuutin verran poistui huoneesta.
Kun ruhtinatar tuli kreivittären luota, meni Nikolai taas häntä vastaan ja saattoi hänet erityisen juhlallisesti ja kuivasti eteiseen. Nikolai ei vastannut sanaakaan ruhtinattaren huomautukseen kreivittären terveydestä. "Mitä se teihin kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa", puhui Nikolain katse.
— Mitä kuleksimista hänellä on? Mitä hän hakee? En voi sietää noita neitejä ja heidän ystävyyden osotuksiaan! — sanoi Nikolai ääneen Sonjan kuullen, nähtävästi jaksamatta sulattaa harmiaan, sitte kun ruhtinattaren ajopelit olivat poistuneet talon luota.
— Ah, miten te voitte puhua noin, Nikolai, — sanoi Sonja tuskin voiden salata iloaan. — Hänhän on niin hyvä ja maman rakastaa häntä.
Nikolai ei vastannut mitään eikä olisi tahtonut puhua ruhtinattaresta enää sanaakaan. Mutta ruhtinattaren käynnistä pitäen rupesi vanha kreivitär puhumaan hänestä joka päivä moneen kertaan päivässä.
Kreivitär ylisteli ruhtinatarta, vaati, että Nikolai olisi käynyt hänen luonaan ja toivoi, että ruhtinatar olisi käynyt useammin heillä, mutta samalla oli hän aina nyrpeissään ruhtinattaresta puhuessaan.
Nikolai koetti pysyä vaiti, kun kreivitär puhui ruhtinattaresta, mutta hänen äänettömyytensä ärsytti kreivitärtä.
— Hän on kaikin puolin erinomainen tyttö, — puheli kreivitär, — ja sinun pitää käydä hänen luonaan. Pääsethän edes ihmisten ilmoille, sillä meidän parissamme luulen sinulla olevan ikävän.
— Minun mieleni ei tee vähääkään, äiti kulta.
— Tekeehän mielesi toisinaan, vaan nyt ei. Minä en ymmärrä sinua, rakkaani, ollenkaan. Milloin on sinun ikävä, milloin et suvaitse nähdä ketään.
— En ole virkkanut ikävästäni mitään.
— Mutta itsehän sanoit, ettet tahdo häntä nähdäkään. Hän on oivallinen tyttö ja on aina sinua miellyttänyt, vaan mitä päähänpistoja sinulle nyt lie tullut. Minulta salataan kaikki.
— Ei ollenkaan, äiti kulta.
— Enhän pyydä sinua tekemään mitään epämieluista, vaan ainoastaan vierailukäynnin. Johan sitä vaatii kohteliaisuuskin... Olen sinua pyytänyt, mutta nyt en enää sekaannu koko asiaan, kun sinulla on salaisuuksia äidiltäsi.
— Minä lähden, jos tahdotte.
— Minusta se on samantekevä, itsesi tähdenhän minä.
Nikolai huokaili, pureskeli viiksiään ja levitteli kortteja koettaen siirtää äitinsä huomion muihin asioihin.
Mutta toisena, kolmantena ja neljäntenä päivänä uudistui sama keskustelu.
Rostovilaisilla käyntinsä ja Nikolain odottamattoman kylmän vastaanoton jälkeen tunnusti ruhtinatar Maria itselleen olleensa oikeassa, kun hänen mielensä ei ollut tehnyt käydä ensiksi Rostovilaisilla.
"Mitään muuta en odottanutkaan", ajatteli ruhtinatar Maria, jonka sydämessä kuohahti ylpeyden tunne. "Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, tahdoin vain tavata vanhaa kreivitärtä, joka on aina ollut hyvä minua kohtaan ja jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa."
Nämä ajatukset eivät kuitenkaan tyynnyttäneet häntä, sillä katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä aina, kun hän muisteli käyntiään. Ja vaikka hän lujasti päätti olla enää menemättä Rostovilaisille ja unohtaa koko asian, ei hän sittenkään päässyt sisäiseen varmuuteen. Kun hän kyseli itseltään, mikä häntä oikeastaan vaivasi, täytyi hänen myöntää, että se oli hänen suhteensa Rostoviin. Nikolain kylmänkohtelias käytös ei ollut johtunut hänen tunteistaan ruhtinattareen (ruhtinatar tiesi sen), vaan tuo käytös kätki jotain. Tämä jotain täytyi ruhtinattaren saada selville, ennen kuin hän voisi tulla levolliseksi.
Eräänä päivänä keskitalvella, kun ruhtinatar Maria istui veljenpoikansa lukuhuoneessa valvomassa tämän läksyjen lukemista, tultiin hänelle ilmottamaan Rostovin tulosta. Lujasti päättäen olla päästämättä näkyviin salaisuuttaan ja huolestunutta mielialaansa hän kutsui luokseen m:lle Bouriennen, jonka kanssa hän läksi vierashuoneeseen.
Ensi katsahduksella Nikolain kasvoihin huomasi ruhtinatar, että Nikolain käynnin tarkotuksena oli pelkästään kohteliaisuuden osotus, ja hän päätti käyttäytyä Nikolaita kohtaan aivan samalla tavalla, kuin tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan.
He keskustelivat kreivittären terveydestä, yhteisistä tuttavista ja viimeisistä sota-uutisista, ja kun ne kymmenen minuuttia, jotka hyvä tapa vaatii istumaan, ennen kuin saa nousta, olivat kuluneet, nousi Nikolai hyvästelemään.
Ruhtinatar oli m:lle Bouriennen avulla suoriutunut mainiosti keskustelusta, mutta juuri viime hetkenä, jolloin Nikolai nousi ylös, oli ruhtinatar niin kovasti kyllästynyt puhumaan siitä, joka ei ollenkaan viihdyttänyt häntä ja se ajatus, että hänelle oli aina suotu vähän iloa maailmassa, valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän tuokioksi vaipui hajamielisyyteen, katsoi eteensä säteilevin silmin ja liikahtamatta eikä nähnyt, että Nikolai oli noussut ylös.
Nikolai katsahti ruhtinattareen, vaan haluten olla huomaamatta hänen hajamielisyyttään hän virkkoi muutamia sanoja m:lle Bouriennelle ja katsahti sitte taas ruhtinattareen. Tämä istui yhä hievahtamatta paikallaan ja hänen pehmeille kasvoilleen oli noussut kärsimyksen leima. Nikolain tuli yht'äkkiä häntä sääli ja samassa johtui hämärästi hänen mieleensä, että hän oli syynä siihen murheeseen, joka kuvastui ruhtinattaren kasvoilla. Nikolain mieli teki auttaa ruhtinatarta, sanoa hänelle jotain lohduttavaa, mutta hän ei kyennyt keksimään mitään, mitä sanoisi.
— Hyvästi, ruhtinatar, — sanoi Nikolai.
Ruhtinatar virkosi, vavahti ja huokasi raskaasti.
— Ah, pyydän anteeksi, — sanoi hän ikään kuin unesta heräten. — Joko te lähdette, kreivi? Hyvästi! Entä tyyny kreivittärelle?
— Odottakaa, minä tuon sen heti, — sanoi m:lle Bourienne ja läksi huoneesta.
Kumpikaan ei virkkanut mitään, silloin tällöin silmäilivät he toisiaan.
— Niin, ruhtinatar, — sanoi viimein Nikolai surullisesti hymyillen, — eihän siitä vielä ole pitkää aikaa kulunut, vaan miten paljon onkaan muuttunut siitä pitäen, kun ensi kerran tapasimme toisemme Bogutsharovossa. Maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen ajan takaisin ... mutta se ei palaa.
Ruhtinatar katsoi säteilevin silmin terävästi Nikolaihin, silloin kun tämä sanoi nuo sanat, sillä hän koetti ikään kuin tavottaa Nikolain sanojen salaisen tarkotuksen päästäkseen selvyyteen Nikolain tunteista itseään kohtaan.
— Niin, niin, — virkkoi ruhtinatar. — Mutta eihän teillä ole syytä surra entisyyttä, kreivi. Mikäli ymmärrän teidän nykyistä elämäänne, tulette te sitä aina muistamaan hyvin mielellänne, sillä se uhrautuvaisuus, joka teitä nyt elähdyttää...
— En ota vastaan kiitostanne, — keskeytti Nikolai ruhtinattaren nopeasti. — Päinvastoin soimaan minä itseäni lakkaamatta... Mutta tämähän on aivan ikävä ja kuiva keskustelu.
Nikolain katse muuttui taas entisen kylmäksi ja kuivaksi. Mutta ruhtinatar Maria oli huomannut hänessä taas sen miehen, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti ja hän puhui vain tämän miehen kanssa.
— Luulin, että olisitte sallineet sanoa sen teille, — virkkoi ruhtinatar. — Olemmehan tulleet läheisiksi ystäviksi ... teidän ja teidän kotinne kanssa ja minä luulin, ettette pitäisi sopimattomana minun osanottoani. Mutta minä olen erehtynyt, — virkkoi hän. Hänen äänensä yht'äkkiä vavahti. — En tiedä, — jatkoi hän samassa tyynnyttyään, — miksi te ennen olitte toisellainen ja...
— On tuhansia syitä miksi olin (tämän sanan hän lausui erityisen painavasti). Kiitoksia, ruhtinatar, — sanoi hän hiljaa. — Toisinaan on raskas olla.
"Vai siksi, vai siksi!" sanoi sisäinen ääni ruhtinatar Marian sydämessä. "Ei, en ole rakastanut yksistään hänen iloista, lempeää, avointa katsettaan enkä yksistään hänen kaunista muotoaan, vaan olen arvannut, että hänen rinnassaan sykkii jalo, luja ja uhrautuva sydän", ajatteli ruhtinatar Maria. "Niin, hän on nyt köyhä, vaan minä olen rikas... Siksi vain... Jospa tätä ei olisi olemassa"... Ja muistellessaan Nikolain entistä hellyyttä ja katsoessaan nyt hänen suopeihin, murheellisiin kasvoihinsa käsitti ruhtinatar yht'äkkiä syyn hänen kylmyyteensä.
— Miksi, kreivi, miksi? — virkkoi hän yht'äkkiä melkein huudahtaen ja huomaamattaan siirtyen lähemmä Nikolaita. — Sanokaa minulle, miksi. Teidän on sanottava. (Nikolai oli ääneti.) En tiedä, mitä tarkottaa teidän miksi. Minun on raskas olla, minun... Minun täytyy sanoa se teille suoraan. Te tahdotte jostain syystä riistää minulta entisen ystävyytenne. Se tuntuu minusta tuskalliselta. (Hänen silmiinsä ja kurkkuunsa nousi kyyneleitä.) Minulla on ollut niin vähän onnea maailmassa, että jokainen tappio on minulle raskas... Suokaa anteeksi, hyvästi. — Hän purskahti itkuun ja poistui huoneesta.
— Ruhtinatar, kuulkaa, Jumalan tähden! — huudahti Nikolai haluten pysähdyttää hänet. — Ruhtinatar!
Ruhtinatar katsahti taakseen. Muutamia sekuntia he katsoivat ääneti toistensa silmiin ja se, mikä oli ollut kaukaista, mahdotonta, muuttui yht'äkkiä läheiseksi, mahdolliseksi, välttämättömäksi. — — —