VIII.
Ainoa seikka, joka toisinaan painoi Nikolain mieltä hänen isännyyteensä nähden, oli hänen tuittupäisyytensä ja vanha husaaritapa käyttää nyrkkivaltaa. Ensi aikoina ei hän pitänyt sitä minään moitittavana, mutta toisena avioliittovuotena muuttui hänen kantansa tässä suhteessa yht'äkkiä kokonaan.
Kerran kesällä kutsuttiin Bogutsharovosta vouti, joka oli tullut kuolleen Dronin sijalle ja jota syytettiin kaikenmoisista petoksista ja huolimattomuudesta. Nikolai meni kuistille häntä vastaan ja kohta voudin ensimäisten vastausten jälkeen alkoi eteisestä kuulua ulinaa ja lyöntejä. Aamiaiselle tultuaan meni Nikolai vaimonsa luo, joka istui pää syvälle kumaraan painuneena ompelukehyksen yli, ja alkoi kertoa vaimolleen tapansa mukaan kaikesta, mitä hän sinä aamuna oli tehnyt, m.m. Bogutsharovon voudista. Kreivitär Maria istui koko ajan vuoroin punastuen, vuoroin kalveten, huulet puristuksissa ja pää kumarassa eikä virkkanut mitään miehensä sanoihin.
— Senkin hävytön roisto, — sanoi Nikolai tulistuneena. — Jos hän edes olisi sanonut olleensa humalassa tai ettei nähnyt... — Mutta mikä sinun on, Maria? — kysyi hän samassa.
Kreivitär Maria nosti päänsä, aikoi jotain sanoa, mutta painui samassa kumaraan ja puristi huulensa kiinni.
— Mikä sinun on, rakkaani?
Rumanäköinen kreivitär Maria kaunistui aina itkiessään. Hän ei itkenyt koskaan kivusta eikä harmista, mutta aina surusta ja säälistä. Ja kun hän itki, päilyi hänen säteilevissä silmissään hurmaava sulo.
Niin pian kun Nikolai tarttui hänen käteensä, ei hän enää voinut hillitä tunteitaan, vaan vaipui itkuun.
— Nicolas, minä näin ... hänen oli syy, mutta sinä ... miksi sinä, Nicolas! — ja hän peitti kasvot käsiinsä.
Nikolai meni sanattomaksi, punastui mustanpuhuvaksi ja rupesi ääneti kävelemään huoneessa. Hän käsitti, miksi hänen vaimonsa itki. Mutta yht'äkkiä tunsi hän sydämessään, ettei hän voi olla vaimonsa kanssa yhtä mieltä siitä, että se, joka oli jo lapsuudesta saakka syöpynyt hänen veriinsä ja joka hänestä oli aina tavallista, olisi ollut pihoin. "Lorua koko juttu vai olisiko hän oikeassa?" ajatteli Nikolai. Voimatta ratkaista itsekseen tätä kysymystä hän katsahti vielä kerran vaimonsa kärsiviin, rakastaviin kasvoihin ja samassa hän käsitti, että hänen vaimonsa oli oikeassa ja että hän on kauan aikaa tehnyt pahoin omalle itselleenkin.
— Maria, sanoi hän hiljaa vaimonsa luo astuen, — sitä ei tule enää koskaan tapahtumaan, sen lupaan. Ei koskaan, — lisäsi hän väräjävin äänin kuin poika, joka pyytää anteeksi.
Kyynelvirta valui kreivitär Marian silmistä entistä herkemmin. Hän tarttui miehensä käteen ja suuteli sitä.
— Nicolas, milloin sinä olet särkenyt sormuksesi? — kysyi kreivitär puheen ainetta muuttaakseen katsellessaan miehensä sormessa olevaan sormukseen, jossa oli Laokoonin pään kuva.
— Äsken, siitähän se sekin. Ah, Maria, älä puhu siitä enää. — Hän tulistui taas. — Vakuutan sinulle kunniasanallani, ettei niin tule enää koskaan tapahtumaan. Ja olkoon tämä minulle ainaisena varotuksena, — sanoi hän särkynyttä sormusta osottaen.
Tästä saakka alkoi Nikolai joka kerran, kun hän voutien ja työnjohtajain kanssa puhellessaan tunsi veren syöksyvän päähänsä ja käsiensä alkavan kouristua nyrkkiin, pyöritellä särkynyttä sormusta sormessaan ja hän laski katseensa maahan sen henkilön edessä, joka oli pannut hänen sappensa kuohumaan. Sittenkin joutui hän parisen kertaa vuodessa suunniltaan, mutta hän tunnusti joka kerran vaimonsa luo tultuaan tälle tekonsa ja teki lupauksen, että nyt se tapahtui viimeisen kerran.
— Maria, varmaankin sinä halveksit minua, — puheli Nikolai vaimolleen, — ja ansiosta se onkin.
— Poistu, poistu sinä heti, jos tunnet itsesi kykenemättömäksi hillitsemään itseäsi, — vastasi tähän kreivitär Maria surullisesti, koettaen lohduttaa miestään.
Läänin aatelin keskuudessa kunnioitettiin Nikolaita, mutta hänestä ei pidetty. Aatelin harrastukset eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Ja tämän vuoksi pitivät jotkut häntä ylpeänä, muutamat — tyhmänä. Hänen koko kesänsä, kevätkylvöstä syyskorjuuseen saakka, hupeni talousaskareihin. Syksyisin hän taas painui yhtä vakavan toimeliaana, kuin hän oli työskennellyt taloustoimissa, metsästykseensä ja matkusti kuukauden, parin päiviksi etäisille metsästysmaille. Talvisin hän ajeli asioilla naapurikylissä tai lueskeli kirjoja, etupäässä historiallisia, joita hän joka vuosi osti määrätyllä summalla. Hän tahtoi hankkia, kuten hän sanoi, itselleen vakavasisältöisen kirjaston ja otti päämääräkseen lukea kaikki ostamansa kirjat. Hän istua kökötti arvokkaan näköisenä kabinetissaan näitä kirjojaan lukemassa, jonka hän alussa oli ottanut velvollisuudekseen, vaan joka sittemmin muuttui varsinaiseksi työksi, joka tuotti hänelle erityistä nautintoa ja synnytti häneen käsityksen siitä, että hän tosiaankin tekee vakavaa työtä. Asiamatkoja lukuun ottamatta hän vietti enimmän osan talvea kotona perheensä keskuudessa ja seurasi pienimpiäkin yksityiskohtia myöten vaimonsa ja lastensa välistä elämää. Vaimoonsa hän kiintyi yhä enemmän ja enemmän ja löysi joka päivä uusia kätköjä hänen rikkaasta sydämen elämästään.
Sonja oli asunut perheessä Nikolain häistä pitäen. Nikolai oli kertonut itseään soimaten ja Sonjaa kiittäen jo kappaleen ennen naimistaan vaimolleen kaikki, mitä heidän välillään oli ollut ja hän oli pyytänyt ruhtinatar Mariaa kohtelemaan serkkuaan huomaavasti ja hellästi. Kreivitär Maria tunsi täydellisesti, että hänen miehensä ja että hän itsekin oli tehnyt pahoin Sonjalle. Hän ajatteli, että hänen rikkautensa oli vaikuttanut Nikolain valintaan, hän ei voinut syyttää Sonjaa mistään ja tahtoi rakastaa häntä, mutta hän ei voinut rakastaa, vaan päinvastoin huomasi usein piilevän sydämessään Sonjaa kohtaan katkeria tunteita, joita hän ei voinut karkottaa.
Kerran hän keskusteli ystävänsä Natashan kanssa Sonjasta ja omasta vääryydestään häntä kohtaan.
— Kuulehan, — sanoi Natasha, — sinähän olet lukenut paljo raamattua, siellä on eräs kohta suoraan Sonjasta.
— Mikä kohta? — kysyi kreivitär Maria ihmetellen.
— "Jolla paljo on, hänelle annetaan, mutta jolla vähän on, häneltä otetaan sekin pois", etkö muista? Hän on se, jolla on vähän. Miksi, sitä en tiedä. Hänessä ei luultavasti ole itsekkyyttä. Häneltä otetaan ja on otettu pois kaikki. Minun on häntä toisinaan hyvin sääli. Ennen toivoin minä kaikesta sydämestäni, että Nicolas olisi nainut hänet, mutta minä olen aina ikään kuin aavistanut, ettei niin tule käymään. Hän on neuvoton niin kuin eräät kukat. Toisinaan on minun häntä sääli, vaan toisinaan ajattelen, ettei hän tunne kohtaloaan niin, kuin me tuntisimme hänen sijassaan.
Ja vaikka kreivitär Maria selitti Natashalle, että nuo raamatun sanat olivat käsitettävät toisin, hyväksyi hän Natashan selityksen silloin, kun Sonja oli hänen silmiensä edessä. Todellisuudessa näyttikin siltä, ettei Sonjaa ollenkaan painanut hänen kohtalonsa ja että hän täydellisesti mukautui neuvottomana kutsumukseensa. Tuntui siltä, että hänestä oli rakkaampi koko perhe kuin sen eri jäsenet. Hän oli samoin kuin kissa kiintynyt taloon eikä ihmisiin. Hän hoiti ja palveli vanhaa kreivitärtä, leikki ja puuhaili lasten kanssa ja oli aina valmis toimittamaan niitä pieniä askareita, jotka olivat hänelle omiaan, mutta kaikki tämä otettiin vastaan liian laimealla kiitollisuudella...
Lisijagorin kartano oli rakennettu uudestaan, mutta aivan toiseen asuun, kuin mitä se oli ollut vanhan ruhtinaan eläessä.
Ne rakennukset, jotka oli pantu alulle puutteen aikana, olivat liiankin yksinkertaiset. Suuri kivijalkarakennus oli puusta ja kalkittu vain sisäpuolelta. Avarassa rakennuksessa, jonka lautalattiat olivat maalaamattomat, oli huonekaluina mitä yksinkertaisimpia, kovia divaneja, nojatuoleja, pöytiä ja tuoleja, jotka omat puusepät olivat kyhänneet oman metsän koivuista. Kartano oli avara, siinä oli huoneita palvelusväkeä varten ja osastoja vieraille. Rostovien ja Bolkonskien sukulaiset saapuivat toisinaan perheineen vierailemaan Lisijagoriin kuusillatoista hevosillaan ja kymmenine palvelijoineen ja viipyivät näillä käynneillään kuukausmääriä. Sitä paitsi kävi neljä kertaa vuodessa isäntäväen syntymä- ja nimipäivänä satakunta henkeä vieraita, jotka viipyivät päivän tai pari. Muuna aikana vuodesta sujui elämä yhtenäisen tasaista latuaan jokapäiväisessä aherruksessa, juotiin teetä, syötiin aamiaista, päivällistä ja illallista oman kodin eväistä.