XI.
6 p:nä lokakuuta astui Pierre aikaiseen aamulla ulos lautakojusta, mutta kääntyi kohta takasin ja jäi oven luo leikittelemään pitkän, matala- ja vääräjalkaisen, punasinervän värisen koiran rehvanan kanssa, joka pyöriskeli hänen jaloissaan. Tämä koira asusti heidän lautakojussaan, nukkui Karatajevin kanssa, mutta kävi toisinaan jossain kaupungilla, josta aina palasi takasin. Koiralla ei nähtävästi ollut koskaan ollut omistajaa eikä se nytkään ollut kenenkään oma eikä sillä ollut mitään nimeä. Ranskalaiset nimittivät sitä Azoriksi, sadunkertoja-sotamies sanoi sitä Femgalkaksi, Karatajef ja muut Sieriksi ja Visliksi. Koiraa ei näyttänyt ollenkaan huolestuttavan sen isännättömyys, nimettömyys eikä roduttomuus, ei edes värin epämääräisyyskään. Hännän höyväläinen pökötti jäykkänä ja kaarevana pystyssä, väärät jalat olivat niin ravakat, että koira usein aivan kuin halveksuen kaikkien neljän jalan käyttämistä nosti koreasti toisen takajalkansa ylös ja vilisti kolmella käpälällä aika taitavasti ja nopeaan. Koira osasi hauskutella itseään vaikka millä. Milloin piehtaroi se ilosta vikisten selällään, milloin paistatti päivää miettivän ja merkitsevän näköisenä, milloin taas temmelsi lastun tai olenkorren kanssa ilakoiden.
Pierren pukimina oli nyt likainen paidan riekale, joka oli ainoa jäännös hänen entisestä puvustaan, sotilaan housut, jotka olivat Karatajevin neuvosta sidotut lämpimän pitimiksi nilkkojen kohdalta nuoralla kiinni, kauhtana ja musikan lakki. Pierre oli ruumiillisesti paljon muuttunut entisestään. Hän ei näyttänyt enää paksulta, mutta siitä huolimatta oli hänen ruumiinsa säilyttänyt suvun perinnölliset ominaisuudet, kookkuuden ja voimakkuuden. Kasvojen alaosa oli kokonaan parrottunut ja viiksettynyt, pitkäksi kasvanut, sotkuinen tukka, joka kuhisi täitä, oli lakin pidosta painunut laskoksille. Silmien ilme oli luja, tyyni ja virkeän päättävä, semmoinen, jommoinen se ei ollut koskaan hänellä ennen ollut. Hänen entinen vetelyytensä, joka oli paistanut silmistäkin, oli nyt muuttunut pontevaksi, toimintaan ja vastustukseen valmiiksi terhakkuudeksi. Hänen jalkansa olivat paljaat.
Pierre katseli vuoroin kedolle, jolla tänä aamuna liikkui eri suuntiin kuormia ja ratsastajia, vuoroin kauas joen taa, vuoroin koiraa, joka ärhenteli puraistakseen häntä oikein tosissaan, vuoroin paljaita jalkojaan, joita hän mielihyvissään asetteli erilaisiin asentoihin haristellen suuria, likaisia ukkovarpaitaan. Ja joka kerran, kun hän katsoi paljaisiin jalkateriinsä, väreili hänen kasvoillaan virkeä itsetyytyväisyyden hymy. Noiden paljaiden jalkojen näkeminen nosti hänen mieleensä muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea ja oppia äskeisenä aikana ja nämä muistot olivat hänestä mieleiset.
Sää oli jo monta päivää ollut tyyni ja sees, vain aamuisin oli käynyt heikkoja halloja. Oli niin sanottu takakesä.
Auringon paisteessa oli lämmintä ja tämä lämmin, jota raikastutti ilmassa vielä henkivä aamuhallan virkeä viileys, tuntui erityisen ihanalta.
Kaikilla sekä etäisillä että läheisillä esineillä hohti se häikäisevä kristallikimmellys, jota tavataan vain tähän aikaan syksystä. Kaukana näkyivät Varpusvuorien kukkulat vanhoine kirkkoineen ja suurine valkoisine taloineen. Alastomat puut, hiekka, kivet, talojen katot, kirkon vihreä tornihuippu ja kaukaisen talon nurkat, kaikki näkyi luonnottoman selvästi kuulakassa ilmassa pienimpiä piirteitä myöten. Vähän matkan päässä näkyi puoleksi palanut, raunioitunut, tuttu herrastalo, jossa asusti ranskalaisia, ja pitkin talon aitauksen viertä kasvoi sireenipensaita, jotka vielä olivat tummanvehreässä vaipassa. Tämä raunioitunut, ryvettynyt talokin, joka rumalla säällä näytti vastenmielisen rujolta, tuntui nyt kirkkaassa, liikkumattomassa hohteessa tyynnyttävän kauniilta.
Eräs ranskalainen korpraali tuli kotoisen kelteisillään patalakki päässä ja piipun nysä hampaissa lautakojun takaa ja ystävällisesti silmää iskien astui Pierren luo. — Quel soleil, hein? Monsieur Kiril (kaikki ranskalaiset puhuttelivat Pierreä tällä nimellä). On dirait le printemps.[71]
Ja korpraali nojautui ovea vasten ja tarjosi Pierrelle piippua, vaikka Pierre oli aina kieltäytynyt ottamasta, kun hän sitä oli tarjonnut.
— Si l'on marchait par un temps comme celui-la...[72] — alkoi korpraali.
Pierre rupesi häneltä kyselemään, kuuluuko mitään armeijan lähdöstä ja korpraali kertoi, että melkein kaikki sotajoukot ovat lähdössä ja että tänään pitäisi annettaman määräys vankien kohtalosta. Siinä lautakojussa, jossa Pierre oli, oli eräs Sokolof-niminen sotamies kuoleman kielissä ja Pierre sanoi korpraalille, että pitäisi pitää huolta sotamiehestä. Korpraali vastasi, ettei Pierren tarvitse ollenkaan olla hätäissään, että sitä varten on olemassa liikkuva ja pysyväinen sairaala ja että sairaiden suhteen annetaan erityinen määräys ja että yleensä kaikesta, mitä suinkin saattaa tapahtua, ovat päällysviranomaiset pitäneet varansa.
— Et puis, m-r Kiril, vous n'avet qu'a dire un mot au capitaine, vous avez. Oh, c'est un ... qui n'oublie jamais rien. Dites au capitaine quand il fera sa tournée, il fera tout pour vous...[73]
Kapteeni, josta korpraali puhui, oli hyvin usein ja pitkään käynyt tarinoimassa Pierren kanssa ja oli osottanut kaikin puolin suopeutta häntä kohtaan.
— Vois-tu, St. Thomas, qu'il me disait l'autre jour: Kiril c'est un homme qui a de l'instruciion, qui parle français; c'est un seigneur russe, qui a eu des malheurs, mais c'est un homme. Et il s'y entend le... S'il demande quelque chose, qu'il me dise, il ny a pas de refus. Quand on a fait ses études, voyez vous, on aime l'instruction et les gens comme il faut. C'est pour vous que je dis cela, m-r Kiril. Dans l'affaire de l'autre jour si ce n'était grâce à vous, ça aurait fini mal.[74]
Rupateltuaan vielä hetken aikaa läksi korpraali pois. (Juttu, josta korpraali mainitsi, koski venäläisten vankien ja ranskalaisten välillä äskettäin tapahtunutta tappelua, jossa Pierren onnistui rauhottaa toverinsa.) Muutamia vankia oli ollut kuuntelemassa Pierren ja korpraalin keskustelua ja he rupesivat heti utelemaan, mitä korpraali oli sanonut. Sillä aikaa, kun Pierre kertoi tovereilleen, että korpraali oli puhunut lähdöstä, tuli kojun ovelle laiha, kelmeä ja repaleinen ranskalainen sotamies. Nostettuaan nopeasti ja arasti sormensa otsalle tervehdykseksi kysyi hän Pierreltä, tässäkö kojussa oli Platoche, jolle hän oli antanut neulottavaksi paidan.
Viikon verran takaperin olivat ranskalaiset saaneet jalkinetarpeita ja palttinaa, jotka he olivat jakaneet vangituille sotamiehille saappaiden ja paitojen tekemistä varten.
— Valmis on, valmis on, poikaseni! — sanoi Karatajef, joka tuli kojusta huolellisesti kokoonkääritty paita kädessä.
Lämpimän sään ja työskentelemisen mukavuuden tähden ei Karatajevilla ollut muuta päällä kuin housut ja mustaksi likautunut, rikkinäinen paita. Hän oli sitonut päänsä ympäri niinisäikeen tukan pitimiksi, kuten käsityöläisten on tapa tehdä ja hänen pyöreät kasvonsa näyttivät entistä pyöreämmiltä ja miellyttävimmiltä.
— Lupa työn hupa. Kun se kerran oli sanottu perjantaiksi, niin se siksi joutuikin, — puheli Platon hymyillen ja paitaa aukoen.
Ranskalainen vilkasi ympärilleen pelokkaasti ja aivan kuin voitettuaan pelkonsa riisui nopeasti univormunsa ja pani paidan päälleen. Univormun alla ei ranskalaisella ollut paitaa, vaan hänen paljaalla, keltaisella, laihalla ruumiillaan oli pitkät, rasvan tahrimat, kukikkaat silkkiliivit. Ranskalainen nähtävästi pelkäsi, että vangit, jotka katsoivat häneen, rupeaisivat nauramaan, josta syystä hän pujotti nopeasti päänsä paitaan. Ei kukaan vangeista virkkanut sanaakaan.
— Näetkös, ihan paras, — sanoi Platon paitaa oikoen.
— Minkäs sille mahtaa, poikaseni, kun ei ole verstaa eikä kuvallisia ompelukojeita ja aseetta ei saa täitäkään tapetuksi, sanotaan, — puheli Platon pyöreästi hymyillen ja itsekin työstään iloiten.
— C'est bien, c'est bien, merci; mais vous devez avoir de la toile de reste,[75] — sanoi ranskalainen.
— Se sopii vielä paremmin, kun panet sen ihoa vasten, — virkkoi Karatajef yhä iloiten tuotteestaan. — Saitpa hyvän ja mieleisen paidan...
— Merci, merci, mon vieux, le reste... — toisti ranskalainen hymyssä suin, kaivoi taskustaan paperirahan ja antoi sen Karatajeville. — Mais le reste...[76]
Pierre näki, ettei Platon ollut ymmärtävinään, mitä ranskalainen sanoi, vaan katsoi heihin eikä ollut asiasta tietävinäänkään. Karatajef kiitti rahasta ja ihasteli yhä työtään. Mutta ranskalainen vaati tähteitä takasin ja pyysi Pierreä sanomaan venäjäksi, mitä hän tahtoi.
— Mitä hän tähteillä tekee? — ihmetteli Karatajef. — Me saisimme niistä oivalliset jalkarievut. Ka, ottakoon Jumalansa nimeen.
Ja samassa otti Karatajef, jonka muoto yht'äkkiä muuttui murheelliseksi, poveltaan käärön tilkkuja, jotka hän ojensi ranskalaiselle häneen katsomatta. "Hohhoijaa!" huokasi Karatajef ja poistui kojuun. Ranskalainen katsoi tuokioisen kääröä, vaipui miettimään, vilkasi kysyvästi Pierreen, jonka katse tuntui ikään kuin sanovan hänelle jotain.
— Platoche, dites donc, Platoche, — huudahti ranskalainen piipittävällä äänellä yht'äkkiä punastuen. — Gardez pour vous,[77] — lisäsi hän ojentaen takasin tilkut, kääntyi ja läksi.
— Siitä sen nyt näki, — sanoi Karatajef päätään nyökyttäen. — Vaikka eivät kuulu olevan kristittyjä, on niillä sydän kuitenkin. Ilmankos vanhat ennenaikaan sanoivat: aulis on hikinen käsi, kuiva kahta kankeampi. Itselläänkään ei ole paljo päällä, mutta pois antoi.
Karatajef oli hetken aikaa vaiti suu miettivässä hymyssä.
— Jalkarievut tulee näistä, veliseni, oivalliset, — sanoi hän ja meni kojuun.