XII.
Lisijagorissa, samoin kuin missä muussa oikeassa perheessä tahansa, asui yhdessä useita kokonaan toisistaan eroavia ryhmiä, jotka sulivat yhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, joskin kukin niistä säilytti oman erikoisen luonteensa. Tapahtuipa talossa mitä tahansa, vaikutti se kuhunkin ryhmään yhtä iloisesti tai surullisesti, mutta samalla oli kullakin ryhmällä aivan omat, muista riippumattomat syynsä iloon tai suruun jonkun tapauksen johdosta.
Pierren tulo oli yksi näitä iloisia, tärkeitä tapauksia ja se vaikutti kaikkiin samalla tavalla.
Palvelijat, nuo isäntäväen parhaimmat tuomarit, sillä he eivät arvostele heitä puheiden eivätkä tunteiden ilmauksien, vaan tekojen ja elämäntapojen mukaan, iloitsivat Pierren tulosta siksi, että he tietäsivät, ettei kreivi tästä puoleen rupea enää käymään joka päivä työmailla ja että hän muuttuu iloisemmaksi ja suopeammaksi, ja vielä siksi, että kaikki saavat runsaita lahjoja juhlapäiväksi.
Lapset ja kotiopettajattaret iloitsivat Besuhovin tulosta siksi, ettei kukaan muu osannut pitää semmoista iloa kuin hän. Hän yksinään osasi soittaa sitä hyppyä (ainoa kappale, jonka hän osasi soittaa), jonka mukaan voi tanssia, kuten hän sanoi, kaikki mahdolliset tanssit, ja aivan varmaan oli hän tuonut kaikille lahjoja.
Nikolenka, joka nyt oli 15-vuotinen, laiha, ruskeakutrinen, syväsilmäinen, sairaloinen ja lahjakas poika, ilostui siksi, että setä Pierre, joksi hän häntä sanoi, oli hänen ihastuksensa ja kiihkeän kunnioituksensa esine. Kukaan ei ollut herättänyt Nikolenkassa erityistä rakkautta Pierreä kohtaan, jota hän muuten oli harvoin nähnytkin. Kreivitär Maria, joka valvoi Nikolenkan kasvatusta, oli koettanut kaikin voiminsa saada häntä pitämään miehestään yhtä paljon kuin hän itsekin piti hänestä ja Nikolenka kyllä pitikin enostaan, mutta halveksuvaan vivahtavan välinpitämättömästi. Pierreä hän sitävastoin jumaloi. Nikolenka ei tahtonut tulla husariksi eikä Yrjön ritariksi, kuten hänen enonsa, vaan hän halusi tulla tietorikkaaksi, ymmärtäväiseksi ja hyväksi, kuten Pierre. Pierren saapuvilla ollessa oli Nikolenkan kasvoilla aina iloinen välke, ja kun Pierre kääntyi häntä puhuttelemaan, punastui hän ihastuksesta ja hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään. Jokainen sana, jonka Pierre lausui, syöpyi hänen mieleensä ja jälestäpäin muisteli hän yhdessä Dessallesin kanssa ja itsekseenkin Pierren sanoja ja koetteli selittää niiden merkitystä. Pierren entisyys, hänen kärsimyksensä vuonna 1812 (joista Nikolenka kuulemiensa mukaan oli luonut itselleen hämärän, runollisen kuvan), hänen seikkailunsa Moskovassa, Platon Karatajef (josta Nikolenka oli kuullut itseltään Pierreitä), hänen rakkautensa Natashaan (johon myöskin Nikolenka oli erityisesti kiintynyt) ja varsinkin hänen ystävyytensä isään, jota Nikolenka ei muistanut, nostivat Pierren hänen silmissään jumalalliseksi sankariksi.
Katkonaisista puheista Nikolenkan isästä ja Natashasta, siitä mielenliikutuksesta, jolla Pierre puhui vainajasta ja siitä arasta, hellästä, hartaudesta, jolla Natasha muisteli vainajaa, aavisti poika, jonka sydämessä rakkauden idut olivat alkaneet versoa, että hänen isänsä oli rakastanut Natashaa ja testamentannut hänet kuolinhetkellään ystävälleen. Isä taas, jota Nikolenka ei muistanut, kajasti hänelle jumaluutena, jota mielikuvitus ei pystynyt hahmoittamaan ja jota ajatellessa sydäntä kouristi tuskan ja riemun väkevä tunne.
Vieraat iloitsivat Pierren tulosta siksi, että hän oli mies, joka osasi virittää eloa ja yhteishenkeä mihin seuraan tahansa.
Aikuinen kotiväki, vaimosta puhumattakaan, oli iloissaan siitä, että oli palannut takasin ystävä, jonka turvin oli kepeää ja rauhallista elää.
Vanhat naiset olivat iloissaan lahjoista, joita hän antaisi ja varsinkin siitä, että Natasha virkistyy uudeksi ihmiseksi.
Pierre käsitti kaikkien näiden ryhmien erilaiset tunteet ja hän jouduttautui antamaan kullekin odotetut tuomiset.
Pierre, joka oli mitä hajamielisin ja huolimattomin ihminen, oli tällä kertaa ostanut kaikki, mitä Natasha oli muistilistaan merkinnyt. Avioliittonsa alkuaikoina oli Pierre oudoksunut vaimonsa vaatimusta ostaa mitään unohtamatta kaikki, mitä hän oli ottanut ostettavakseen, ja sitte oli häntä suuresti ihmetyttänyt se seikka, että Natasha oli aina kovasti katkeroitunut, kun hän ensi alussa oli unohtanut kaikki. Sittemmin hän tottui paljoa huolellisemmaksi. Kun hän tiesi, ettei Natasha tahtonut mitään itselleen, vaan pyysi ostamaan muille ainoastaan siksi, että Pierre oli tarjoutunut ostamaan, tuottivat nämä ostokset hänelle nyt suurta lapsellista iloa ja hän oli muistanut ostaa kaikille lahjansa. Natasha kyllä moitiskeli häntä nytkin, mutta se johtui vain siitä, että Pierre oli ostanut liikaa ja maksanut liiaksi suuria hintoja. Sillä kaikkien muiden puutteittensa, kuten useimmat ajattelivat (siivottomuuden ja huolimattomuuden) tai ominaisuuksiensa lisäksi, kuten Pierre ajatteli, oli Natasha saita.
Siitä saakka, kun Pierren talous ja perhe olivat kasvaneet suuria menoja vaativiksi, oli Pierre ihmeekseen huomannut, että hän kulutti kahta vähemmän kuin ennen ja että hänen raha-asiansa, joita hänen ensimäisen vaimonsa velat olivat pahasti rasittaneet, alkoivat korjautua.
Elämä oli käynyt huokeammaksi siitä syystä, että se nyt kulki määrättyä uraansa, sillä sitä kallista ylellisyyttä, joka oli syntynyt alituisesti vaihtelevan elämäntavan kautta, ei nyt enää ollut olemassa eikä Pierre sitä kaivannutkaan. Hän tunsi, että hänen elämänsä oli nyt lopullisesti muodostunut semmoiseksi, jommoisena se tulee pysymään hänen kuolemaansa saakka ja ettei hän enää voinut muuttaa sen kulkua eikä muotoja.
Pierre purki iloisin, hymyilevin kasvoin ostoksiaan.
— Katsoppas tätä! — sanoi hän levitellen erästä vaatepalaa yhtä taitavasti kuin puotimies.
Natasha istui vanhin tyttö sylissä vastapäätä miestään ja katsoi säteilevin silmin vuoroin mieheensä, vuoroin siihen, mitä tämä aukoi.
— Onko tämä Bjelovalle? Mainiota. (Hän tunnusteli kankaan laatua). Varmaankin ruplan hintaista?
Pierre sanoi hinnan.
— Liian kallista, — huomautti Natasha. — Mutta jo ne lapset ilostuvat ja maman. Turhanpäiten sinä ostit minulle tämän, — lisäsi hän voimatta pidättää tyytyväisyyden hymyä ihastellessaan kullalla ja helmillä kirjailtua pääkampaa, jommoiset alkoivat vasta tulla muotiin.
— Adèle sai minut houkutelluksi: ostakaa, ostakaa, hoki, — vastasi Pierre.
— Milloinkas minä tätä pidän? — Natasha pisti kamman palmikkoonsa. — Kunhan pikku Mari kasvaa suureksi, ehkä ne sittenkin ovat muodissa. Lähdetään nyt.
Koottuaan lahjat he menivät ensin lasten kamariin ja sitte vanhan kreivittären luo.
Kreivitär istui tapansa mukaan Bjelovan kanssa grande pacienceä pelaamassa, kun Pierre ja Natasha kääröt kainalossa astuivat huoneeseen.
Kreivitär oli jo seitsemännellä kymmenellä. Hän oli kokonaan harmaantunut ja piti päässään myssyä, jonka reunapoimuihin hänen kasvonsa olivat kokonaan uponneet. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, ylähuuli oli painunut sisäänpäin ja silmät himmenneet.
Miehensä ja poikansa kuoleman jälkeen, jotka olivat tapahtuneet niin lähekkäin, tunsi hän jääneensä aivan kuin vahingossa tähän maailmaan, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän söi, joi, nukkui, voi hyvin, mutta ei enää elänyt. Hän ei enää saanut elämästä mitään vaikutelmia eikä hän kaivannut enää mitään muuta kuin lepoa ja tämän levon voi tuoda ainoastaan kuolema. Mutta niin kauan kun kuolemaa ei kuulunut, täytyi hänen elää s.o. käyttää elämänvoimiaan. Hänessä huomasi mitä selvimmin sen, minkä huomaa hyvin pienissä lapsissa ja hyvin vanhoissa ihmisissä. Hänen elämässään ei ollut havaittavissa minkäänlaista ulkonaista tarkotusta, vaan ainoastaan tarve tyydyttää erilaisia taipumuksia. Hän tarvitsi jonkun verran syödä, nukkua, ajatella, puhella, itkeä, työskennellä, riidellä j.n.e. pelkästään siksi, että hänellä oli vatsa, aivot, lihakset, hermot ja maksa. Ja kaiken tämän hän teki minkään ulkonaisen seikan pakottamatta. Hän puheli vain siksi, että hänen piti ruumiillisesti käyttää kieltään ja keuhkojaan. Hän itki kuin lapsi siksi, että hänen piti niistää nenäänsä j.n.e.
Jos hän illalla oli syönyt jotain rasvaista, tuli hänelle aamulla tarve saada riidellä ja silloin hän tavallisesti valitsi lähimmäksi aiheeksi Bjelovan kuurouden. Tällöin rupesi hän hiljaa puhumaan Bjelovalle jotain huoneen toisesta päästä.
— Tänään taitaa olla lämpimämpi, rakkaani, — sanoi hän supattamalla.
Ja kun Bjelova vastasi: "lähdetään vain", murahti kreivitär vihaisesti: "siunatkoon, miten kuuro ja tyhmä!"
Yhtenä aiheena oli nuuska, joka hänestä tuntui milloin kuivalta, milloin kostealta, milloin taas huonosti hienonnetulta. Nämä ärsyttävät aiheet saivat hänen kasvonsa kellastumaan sapenkarvaisiksi ja hänen palvelijattarensa arvasivat varmoista merkeistä aina, milloin Bjelova taas tulee kuuroksi, nuuska kosteaksi ja kasvot sapenkarvaisiksi. Samoin kuin hänen piti viljellä sappeaan, piti hänen viljellä muitakin kykyjään. Kun hänen piti ajatella, tapahtui se paciencen kautta. Kun piti itkeä, oli sen aiheena kreivivainaja. Kun piti olla huolissaan, tapahtui se Nikolain ja tämän terveyden tähden. Kun piti purkaa ilkeyttä, oli sen esineenä kreivitär Maria. Kun piti harjottaa äänielimiä, joka tapahtui tavallisesti illalla seitsemättä käydessä ruokalevon jälkeen pimeässä huoneessa, silloin olivat aina esillä samat iänikuiset jutut, joiden kuuntelijoina olivat aina samat henkilöt.
Nämä vanhan kreivittären omituisuudet ymmärsi kotiväki varsin hyvin, vaikkei kukaan puhunut niistä milloinkaan, ja kaikki koettivat kaikilla mahdollisilla keinoilla tyydyttää hänen tarpeitaan. Vain toisinaan voi huomata Nikolain, Pierren, Natashan ja kreivitär Marian keskinäisistä hymyn- ja surunsekaisista katseista, että he siten ilmaisivat käsityksensä vanhasta kreivittärestä.
Nämä katseet puhuivat muutakin. Ne puhuivat, että hän oli jo elämäntehtävänsä tehnyt, ettei hän kokonaan ole sitä, miltä hän nyt näytti, että me kaikki kerran tulemme samanlaisiksi ja että oli kaunista palvella vanhusta ja hillitä itseään hänen tähtensä, joka kerran oli ollut rakas ja yhtä elämänintoinen kuin hekin, mutta nyt surkastunut ja surkuteltava. "Memonto mori" puhuivat heidän katseensa.
Ainoastaan kokonaan kehnot ja tyhmät ihmiset sekä pienet lapset kotiväestä eivät käsittäneet tätä, vaan vieroivat kreivitärtä.