XIV.
Pierre ei ollut ulkonaisesti muuttunut paljo ollenkaan. Päältä nähden oli hän aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli yhtä hajamielinen kuin ennenkin eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnittävän se, mikä oli hänen ympärillään, vaan jokin muu erityinen. Ero hänen entisen ja nykyisen tilansa välillä oli siinä, että hän oli ennen näkemättä mitään, mikä oli hänen ympärillään ja kuulematta mitä hänelle puhuttiin, otsa tuskaloisessa rypyssä ikään kuin koettanut päästä jonkun semmoisen perille, joka oli hänestä kaukana, mutta ei ollut kyennyt. Nyt unohti hän myöskin sen, mikä oli hänen ympärillään ja mitä hänelle puhuttiin, mutta samalla oli hänen huomionsa tuskin huomattava ja ivaan vivahtava hymy kasvoilla kiintynyt juuri siihen, joka häntä ympäröi ja hän kuunteli sitä, mitä hänelle puhuttiin, vaikkakin hän näytti näkevän ja kuulevan jotain aivan toista. Vaikka hän ennen oli tuntunut hyväsydämiseltä, oli hän kuitenkin onneton ja siksi vieroivat ihmiset tahtomattaankin hänen seuraansa. Nyt väikkyi aina elämän iloinen hymy hänen suunsa ympärillä ja hänen silmissään sädehti lempeä osanotto ihmisten kohtaloon ja kysymys: olivatko he yhtä tyytyväisiä kuin hänkin? Ja ihmiset viihtyivät mielellään hänen seurassaan.
Ennen hän oli puhunut paljo, kiihtynyt puhuessaan ja välittänyt vähän muiden mielipiteistä, nyt puuttui hän harvoin keskusteluun, vaan osasi kuulla muiden puhetta niin, että ihmiset mielellään ilmaisivat hänelle salaisimmatkin ajatuksensa.
Ruhtinatar, joka ei ollut koskaan pitänyt Pierrestä ja joka oli tuntenut häntä kohtaan erityistä vihamielisyyttä varsinkin siitä pitäen, kun vanha kreivi oli kuollut, koska hän oli jäänyt kiitollisuuden velkaan Pierrelle, tunsi harmikseen ja ihmeekseen kohta Oreliin tulonsa jälkeen, jonne hän oli saapunut osottamaan Pierrelle, että hän pitää Pierren kiittämättömyydestä huolimatta velvollisuutenaan hoitaa häntä, että hän pitää Pierrestä. Pierre ei hakenut ruhtinattaren suosiota pienimmälläkään tavalla, vaan hän oli ainoastaan tarkkaavasti tutkinut ruhtinattaren luonnetta. Alussa luuli ruhtinatar, että Pierren katseissa oli välinpitämättömyyttä ja ivallisuutta ja hän käyttäytyi Pierren samoin kuin muidenkin suhteen umpimielisesti eikä osannut muuta kuin olla sotajalalla häntä vastaan, mutta kun ruhtinatar sittemmin tunsi, että Pierre oli ikään kuin hiipimällä hiipinyt hänen sielunsa sisimpiin sokkeloihin, alkoi hän ensin epäröiden, vaan sittemmin kiitollisena paljastaa Pierrelle luonteensa salassa piilleitä hyviä puolia.
Ovelinkaan ihminen ei olisi osannut taitavammin varastautua ruhtinattaren luottamukseen herättämällä eloon hänen ihanimman nuoruutensa ajan muistoja ja osottamalla myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Mutta toiselta puolen ei Pierren oveluus ollut sen kummallisempaa, kuin että hän etsi omaa tyydytystään herättämällä kiukkuisessa, kuivassa ja ylpeässä ruhtinattaressa inhimillisiä tunteita.
— Niin, hän on hyvin, hyvin herttainen mies, kun hän saa olla hyvien ihmisten vaikutuksen alaisena, kuten esimerkiksi minun, — puheli ruhtinatar itselleen.
Pierressä tapahtuneen muutoksen huomasivat tavallaan hänen palvelijansakin Terenti ja Vasjka. Heidän mielestään oli Pierre tullut paljoa vaatimattomammaksi. Kun Terenti iltasin oli riisunut herransa ja toivottanut hyvää yötä, tapahtui usein, että hän jäi saappaat ja vaatteet käsissä seisomaan huoneeseen ja odottamaan, eikö Pierre rupeaisi juttelemaan. Ja useimmiten pysähdyttikin Pierre Terentin huomauttaen haluavansa tarinoida.
— No, tuota, sanoppas minulle ... miten te hankitte syötävää itsellenne? — kyseli hän.
Ja Terenti alkoi kertoa Moskovan hävityksestä, kreivivainajasta ja hän seisoi kotvan aikaa vaatteet käsissä ja kertoi kertomistaan, vaan toisinaan hän kuunteli Pierreä ja kun hän poistui eteiseen, oli hänen mielessään lämmin tunne siitä, että barin oli hänelle niin ystävällinen ja hyvä.
Lääkäri, joka hoiti Pierreä ja joka lääkärin velvollisuutensa perusteella piti velvollisuutenaan näyttää sen näköiseltä, että hänen jokainen hetkensä oli kallis kärsivälle ihmiskunnalle, kävi joka päivä Pierren luona ja kerroskeli tuntikausia mielijuttujaan ja huomioitaan sairasten tavoista yleensä, vaan erittäinkin naisten.
— Semmoisen miehen kanssa on hauska tarinoida, toista se on kuin nämä meidän maalaisemme, — ajatteli hän.
Orelissa asui muutamia vangittuja ranskalaisia upseereja ja kerran toi lääkäri yhden tämmöisen, nuoren italialaisen upseerin, Pierren luo.
Tämä upseeri rupesi käymään usein Pierren luona, jolloin hän keskusteli ja kerroskeli Pierrelle entisyydestään, kotielämästään ja rakkaudestaan sekä purki katkeruuttaan ranskalaisia ja varsinkin Napoleonia kohtaan.
— Jos kaikki venäläiset ovat hiemankaan teidänlaisianne, — virkkoi hän Pierrelle, — c'est un sacrilège que de faire la guerre à un peuple comme le votre.[127] Te, jotka olette niin paljon saaneet kärsiä ranskalaisten tähden, ette edes ole heille vihaisia.
Ja Pierre saavutti italialaisen kiihkeän rakkauden ainoastaan siten, että hän viritti hereille italialaisen sydämen kauneimmat kielet ja ihaili niitä.
Orelissa olon viimeisinä päivinä saapui Pierren luo hänen vanha tuttavansa vapaamuurari, kreivi Villarski, sama mies, joka oli vienyt hänet looshiin vuonna 1807. Villarski oli naimisissa rikkaan venakon kanssa, jolla oli suuria maatiloja Orelin läänissä, ja nyt oli hän kaupungissa väliaikaisessa virassa intendenttilaitoksessa.
Vaikka Villarski ei ollut koskaan ollut Besuhovin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa, saapui hän kuitenkin hänen luokseen, kuultuaan hänen olevan kaupungissa ja Villarski osotti Besuhovia kohtaan sitä ystävällisyyttä ja toveruutta, jota ihmiset tavallisesti osottavat toisilleen tavatessaan toisensa erämaassa. Villarskilla oli Orelissa hyvin ikävä ja sen vuoksi hän ihastui kovasti tavatessaan samaan säätyyn kuuluvan henkilön, jolla lisäksi oli samat harrastukset kuin hänelläkin, kuten hän luuli. Villarski sai kuitenkin kohta ihmeekseen huomata, että Pierre oli jäänyt hyvin takapajulle oikeasta elämästä ja vaipunut tylsyyteen ja itserakkauteen, kuten hän omasta mielestään arvosteli Pierreä.
— Vous vous encroutez, mon cher,[128] — sanoi hän Pierrelle. Tästä huolimatta kului Villarskin aika Pierren seurassa paljoa hauskemmin kuin ennen ja hän kävi joka päivä Pierren luona. Kun Pierre nyt tarkasti Villarskia ja kuunteli hänen puhettaan, oli hänestä kummallista ja uskomatonta ajatella, että hän itse oli vasta tuonnottain ollut samanlainen.
Villarski oli naimisissa, perheellinen mies, hän piti huolta vaimonsa tilan asioista, virastaan ja perheestään. Mutta hänen mielestään olivat kaikki nämä toimet esteenä elämälle ja halveksittavia, koska ne tarkottivat hänen omaa ja perheensä etua. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet sota- ja hallitusasioihin sekä valtiollisiin ja vapaamuurarien kysymyksiin. Pierre ei pyrkinyt muuttamaan hänen katsantokantaansa eikä moittinut häntä tästä, vaan ihmetteli tätä kummallista, joskin hänelle perin tuttua ilmiötä kasvot pehmeän pilkallisessa hymyssä.
Pierren suhteissa Villarskiin, ruhtinattareen, lääkäriin ja kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa hän nyt joutui tekemisiin, oli nyt uusi piirre, jolla hän sai mieltymään itseensä kaikki ihmiset: hän tunnusti jokaiselle ihmiselle oikeuden ajatella, tuntea ja arvostella asioita oman mielensä mukaan ja piti mahdottomana pyörtää ihmistä vakaumuksestaan pelkillä sanoilla. Tämä jokaisen ihmisen laillinen omituisuus, joka ennen oli häirinnyt ja suututtanut Pierreä, muodosti nyt sen osanoton ja huomion pohjan, jota hän osotti ihmisiä kohtaan. Eroavaisuus ja toisinaan suora vastakkaisuuskin ihmisten ja heidän elämänsä välillä oli Pierrestä mieleistä ja herätti hänessä vain pilkallista, suopeaa hymyä.
Pierre tunsi käytännöllistenkin asioiden suhteen tapahtuneen itsessään muutoksia. Kaikki rahakysymykset ja varsinkin lainapyynnöt, joita hänelle tehtiin hyvin usein, kun hän oli rikas mies, olivat ennen saaneet hänet jahkailemaan ja epäröimään. "Antaako vai ei?" oli hän ennen kysellyt itseltään, "Minulla on ja hän on puutteessa. Mutta toisella voi olla kipeämpi tarve. Kummalla on kipeämpi tarve? Vaan ehkä kumpikin on petturi?" Näistä arveluista ei hän ollut ennen päässyt koskaan selviytymään, vaan oli antanut kaikille, niin kauan kun oli mitä antaa. Samalla tavalla oli hän aina epäröinyt puoleen ja toiseen, joka kerran kun tuli kysymys hänen omaisuudestaan, kun yksi neuvoi yhtä, toinen toista.
Nyt havaitsi hän ihmeekseen, ettei hän enää epäröinyt eikä epäillyt ollenkaan tämmöisten kysymysten sattuessa. Häneen oli nyt ilmestynyt tuomari, joka hänelle itselleen tuntemattomien lakien mukaan päätti joka kerran, miten milloinkin oli meneteltävä.
Hän oli entisekseen leväperäinen raha-asioissa, mutta samalla hän tiesi varmasti, mitä piti tehdä ja mitä ei. Ensimäisen tuomionsa sai tuo uusi tuomari langettaa erään vangitun ranskalaisen everstin lainapyynnöstä. Tämä tuli Pierren luo ja kertoi hänelle pitkiä juttuja voitoistaan ja pyysi lopuksi melkein vaatimalla, että Pierre olisi lainannut hänelle 4,000 frangia lähettääkseen ne vaimolleen ja lapsilleen. Pierre kieltäytyi antamasta muitta mutkitta ja tämä tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti, että hän jälestäpäin ihmetteli, miten helposti oli käynyt päinsä se, joka ennen oli tuntunut miltei mahdottomalta. Samalla kun Pierre kieltäytyi lainaamasta everstille, päätti hän, että Orelista lähtiessä oli jollain sopivalla keinolla saatava italialainen upseeri ottamaan vastaan nuo rahat, sillä hän näytti olevan kovassa avun tarpeessa. Uuden todistuksen sai Pierre vakiintuneesta kannastaan käytännöllisissä asioissa siitä päätöksestä, jonka hän teki vaimonsa velkojen maksamisesta ja Moskovassa olevien talojensa ja huviloidensa korjauttamisesta.
Pierren luokse tuli Oreliin hänen ylitaloudenhoitajansa, jonka kanssa hän laski, missä määrin hänen tulonsa olivat muuttuneet. Moskovan tulipalo oli tuottanut Pierrelle ylitaloudenhoitajan laskujen mukaan noin kahden miljoonan ruplan vahingon.
Lohduttaakseen Pierreä tästä vahingosta esitti ylitaloudenhoitaja hänelle, että tulot saataisiin nousemaan, jos jätettäisiin maksamatta kreivittären velat, joita Pierre ei olisi velvollinenkaan maksamaan ja jos Pierre ei ryhtyisi korjauttamaan Moskovassa ja sen lähistöllä olevia kiinteimmistöjään, joiden vuotuinen ylläpito maksoi 80,000 ruplaa ja jotka eivät tuottaneet mitään.
— Niin, niin, se on totta, — sanoi Pierre iloisesti hymyillen. — En tosiaankaan tarvitse korjauksia. Hävitys on tehnyt minut entistä rikkaammaksi.
Mutta tammikuussa saapui Moskovasta Saveljitsh, joka kertoi Moskovan tilasta ja kustannusarviosta, jonka arkkitehti oli tehnyt talojen korjauttamisen varalta ja josta hän puhui niin kuin päätetystä asiasta. Samaan aikaan sai Pierre kirjeitä ruhtinas Vasililta ja joiltakuilta muiltakin tuttaviltaan Pietarista. Kirjeissä puhuttiin kreivittären veloista. Pierre päätti, että ylitaloudenhoitajan suunnitelma, joka alussa oli häntä miellyttänyt, ei ollut oikea, että hänen on matkustettava Pietariin suorittamaan kreivittären velat ja asetuttava sitte Moskovaan. Miksi näin oli tehtävä, sitä hän ei tiennyt, mutta toisekseen tiesi hän aivan varmasti, että niin täytyi tapahtua. Vaikka tämän päätöksen kautta hänen tulonsa vähenivät kolmella neljänneksellä, tunsi hän kuitenkin, että niin täytyi tapahtua.
Villarski oli lähdössä Moskovaan ja he päättivät matkustaa yhdessä.
Pierre oli tuntenut koko parantumisensa ajan iloa, vapautta ja elämää, mutta kun hän matkalla joutui elämän meren väljälle ulapalle ja kohtasi satoja uusia ihmisiä, kasvoi tämä tunne hänessä vielä voimakkaammaksi. Koko matkan ajan tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi kuin koulupoika lomalla. Kaikki henkilöt, joita hän kohtasi tiellä ja kylissä, saivat hänen silmissään uuden arvon. Villarskin lakkaamattomat huomautukset Venäjän köyhyydestä, raakalaisuudesta ja takapajulla olemisesta Europasta olivat omiaan nostamaan Pierren ihastusta, sillä siinä, mikä Villarskin mielestä oli kuollutta, näki Pierre niiden elämää luovien voimien mahtavaa pulppuamista, jotka keskellä lumikenttiäkin pitivät pystyssä tuota kokonaista, erikoisasemassa olevaa, yhteistunteista kansaa. Pierre ei väittänyt Villarskia vastaan, vaan ikään kuin ollen yhtä mieltä hänen kanssaan (sillä teeskennelty yksimielisyys oli helpoin keino välttää keskustelu, josta ei olisi voinut tulla mitään), kuunteli pehmeästi hymyillen hänen puhettaan.