XIX.
Kun ihminen on liikkeessä, koettaa hän aina ajatella itselleen liikkeen päämäärää. Kulkeakseen tuhannen virstan taipaleen täytyy ihmisen välttämättömästi ajatella, että tuon taipaleen takana on jotain houkuttelevaa. Täytyy olla mielessä kajastus luvatusta maasta, jotta jaksaisi kulkea tämmöisen taipaleen.
Ranskalaisten maahan hyökätessä oli heidän luvattu maansa Moskova, heidän peräytyessään oli se kotimaa. Mutta kotimaa oli liian kaukana ja 1,000 virstan taipaletta kulkevan ihmisen on ehdottomasti unohdettava lopullinen matkan määrä ja sanottava itselleen, että tänään minä pääsen 40 virstan päähän lepo- ja yöpaikkaan. Mutta ensimäisen päivämatkan päässä haihduttaa tuo lepopaikka näkyvistä lopullisen matkanmäärän ja kiinnittää itseensä kaikki ajatukset ja toiveet. Ne pyrkimykset, jotka ilmenevät yksityisessä ihmisessä, ilmenevät monin verroin voimakkaampina ihmisjoukossa.
Vanhaa Smolenskin tietä takasin lähteneiden ranskalaisten lopullinen matkanmäärä oli liian kaukana ja se lähin matkanmäärä, johon kaikki ajatukset ja toiveet, tavattomasti suurentuneina ihmisjoukossa, tähtäsivät, oli Smolensk. Tämä ei johtunut siitä, että ihmiset olisivat tienneet Smolenskissa olevan paljon ruokavaroja ja tuoreita sotavoimia eikä siitä, että heille olisi tästä puhuttu (armeijan korkeimmat päälliköt ja itse Napoleonkin tiesivät päinvastoin, että siellä oli vähän ruokavaroja), vaan siksi, että se yksistään voi antaa ihmisille voimia liikkua ja kestää puutetta. Ja niin riensivät sekä ne, jotka tiesivät asian oikean laidan että ne, jotka eivät sitä tienneet, samalla tavalla pettäen itseään Smolenskiin ikään kuin luvattuun maahan.
Päästyään suurelle tielle ehättivät ranskalaiset hämmästyttävän ravakasti ja kuulumattoman nopeasti keksittyä päämääräänsä kohti. Paitsi tätä yhteisen pyrkimisen päämäärää, joka liitti ranskalaisten laumat yhdeksi kokonaisuudeksi ja loi heihin jonkun verran intoa, oli olemassa eräs toinenkin syy, joka yhdisti heitä. Tänä syynä oli heidän paljoutensa. Heidän tavattoman suuri lukumääränsä veti luokseen yksityisiä ihmisatoomia aivan kuin fysikaalisen vetovoimalain mukaan. Ranskalaiset kulkivat satatuhantisena laumana niin kuin kokonaisena valtakuntana.
Kullakin erikseen oli mielessä yksi ainoa toivo — antautua vangiksi ja päästä näkemästä kauhuja ja kurjuutta. Mutta toisekseen yhteisen pyrkimisen voima määränpäähän Smolenskiin houkutteli jokaista samalla tavalla jota paitsi ei tietysti armeijaosasto voinut antautua vangiksi komppanialle, ja vaikka ranskalaiset käyttivätkin jokaista sopivaa tilaisuutta hyväkseen päästäkseen irti toisistaan ja pienimmänkin siivon tekosyyn sattuessa antautuakseen vangiksi, ei näitä tekosyitä kuitenkaan aina tarjoutunut. Ranskalaisten lukumäärä ja nopea ahdingossa liikkuminen riisti heiltä tämän mahdollisuuden ja teki samalla venäläisille sekä vaikeaksi että mahdottomaksikin pysähdyttää tätä liikettä, johon ranskalaisjoukon koko tarmo oli suunnattu. Kappaleen mekaaninen repiminen ei voinut jouduttaa parhaillaan tapahtuvaa liukenemisprosessia määrättyä rajaa nopeammin.
Lumipalloa on mahdoton sulattaa silmänräpäyksessä. On olemassa rajotettu aika, jota ennen eivät mitkään lämmön ponnistukset voi sulattaa lunta. Kuta suurempi lämpö on, sitä enemmän kiintyy jälellä oleva lumi.
Venäläisistä sotapäälliköistä ei tätä käsittänyt kukaan muu kuin Kutusof. Kun tuli tietyksi, että Ranskan armeijan paon suunta kulki pitkin Smolenskin tietä, silloin vasta alkoi käydä toteen se, mitä Konovnitsin oli yöllä 11 p:nä lokakuuta aavistanut. Kaikki armeijan korkeimmat päälliköt halusivat päästä osottamaan kuntoaan, katkasemaan ranskalaisten joukkojen tietä, sieppaamaan, vangitsemaan ja pirstomaan ranskalaisia ja kaikki vaativat hyökkäystä.
Kutusof yksinään käytti kaikki voimansa (nämä voimat ovat hyvin vähäiset jokaisella ylipäälliköllä) vastustaakseen hyökkäystä.
Hän ei voinut sanoa heille sitä, mitä me sanomme nyt: miksi taisteluja, tien tukkeamista, oman väen hukkaamista ja onnettomien tunnotonta surmaamista, miksi kaikki tämä, kun kolmas osa Ranskan armeijaa hupeni Moskovan ja Vjasman välillä taisteluttakin? Mutta hän veti esiin vanhuutensa viisauden säilöstä semmoista, joka heidän olisi pitänyt käsittää, vaan he nauroivat hänelle, parjasivat häntä, rimpuilivat, äksyilivät ja kukkoilivat tapetun pedon lähettyvillä.
Vjasman luona eivät Jermolof, Miloradovits, Platof y.m. voineet hillitä itseään, kun he olivat joutuneet aivan lähelle kahta ranskalaista joukkoa, vaan katkasivat näiltä tien ja löivät ne. Ilmottaessaan Kutusoville tästä aikeestaan lähettivät he hänelle tiedonannon asemasta kirjekuoreen suletun tyhjän paperipalan.
Ja vaikka Kutusof olisi miten koettanut hillitä joukkojaan, tekivät nämä kuitenkin hyökkäyksiä tarkotuksessa tuketa tie viholliselta. Jalkaväkirykmentit riensivät rynnäkköihin torvien ja rumpujen soidessa, kuten kerrotaan, ja löivät ja kadottivat tuhansia miehiä.
Mutta mitään vartonaista retken katkaisua ja nurinniskoin syöksemistä ei tapahtunut. Ranskalaiset sotajoukot vetäytyivät kiinnemmä toisiaan vaaran lähettyviltä ja jatkoivat yhtämittaa huveten entistä turman tietään Smolenskia kohti.