XVI.
Oli pimeä, lämmin syysyö. Satoi jo neljättä päivää. Vaihdettuaan kahdesti hevosia ja nelistettyään puolessatoista tunnissa 30 virstaa likaista, upottavaa tietä saapui Bolhovitinof kahta käydessä yöllä Letashovkaan. Laskeuduttuaan ratsulta mökin luona, jonka vitsasaidassa oli kirjotus: "Pääesikunta" ja heitettyään hevosensa meni hän pimeään eteiseen.
— Joutuin päivystävä kenraali! Hyvin tärkeää asiaa! — virkkoi hän eräälle pimeässä eteisessä heräävälle ja sohisevalle miehelle.
— Illalla olivat hyvin kipeät, tämä on kolmas yö, kun eivät ole nukkuneet, — kuului upseeripalvelijan puolustava supatus. — Herättäkäähän ensin kapteeni.
— Asia on hyvin tärkeä, kenraali Dohturovilta, — sanoi Bolhovitinof astuessaan kopeloimalla löytämänsä avoimen oven kynnykselle.
Upseeripalvelija meni huoneeseen hänen edellään ja rupesi jotakuta herättämään.
— Herra upseeri, herra upseeri, kureli tuli.
— Mitä, mitä? Mistä? — kysyi jonkun uninen ääni.
— Dohturovilta ja Aleksei Petrovitshilta. Napoleon on Fominskojessa, — virkkoi Bolhovitinof näkemättä pimeässä, kuka oli kysyjä, mutta äänestä otaksuen, ettei se ollut Konovnitsin.
Herätetty mies haukotteli ja viruttelihe.
— Ei tekisi oikeastaan mieli herättää häntä, — virkkoi hän jotain kopeloiden. — Kovin on hän kipeä. Jospa ne ovatkin huhuja.
— Tässä on kirje, — vastasi Bolhovitinof, — ja se on käsketty heti antaa päivystävälle kenraalille.
— Odottakaahan, otan tulen. Mihin sinä, riivattu, aina panet sen? — sanoi virutteleva mies upseeripalvelijalle. (Hän oli Shtsherbinin, Konovnitsinin adjutantti.) Täällä on, täällä on, — lisäsi hän.
Upseeripalvelija iski tulta, Shtsherbinin kopeloi kyntteliä.
— Ah, heittiöt! — virkkoi hän kiukkuisesti.
Kipunoiden valossa näki Bolhovitinof kyntteliä pitävän Shtsherbininin nuoret kasvot ja etunurkassa mieshenkilön, joka vielä nukkui. Tämä oli Konovnitsin.
Kun rikkipäiset puikot syttyivät ensin siniseen liekkiin ja sitte punaiseen, sytytti Shtsherbinin talikynttelin, jonka jalalta läksi juoksemaan sitä kalunneita russakoita, ja tarkasti viestintuojaa. Bolhovitinof oli yltä alta liassa ja hihallaan pyyhkiessään oli hän ryvettänyt kasvonsa.
— Kuka on tiedon lähettänyt? — kysyi Shtsherbinin otettuaan kirjeen.
— Tieto on varma, — vastasi Bolhovitinof. — Sekä kasakat että vangit ja vakoojat kertovat kaikki yhtäpitävästi.
— Eihän sille mitä, täytyy herättää, — sanoi Shtsherbinin nousten ja mennen nurkassa makaavan luo, jolla oli yömyssy päässä ja sinelli peitteenä. — Pjotr Petrovitsh! — sanoi hän. (Konovnitsin ei liikahtanut.) Pääesikuntaan! — virkkoi adjutantti hymähtäen tietäessään, että tämä sana varmaan saa hänet hereille.
Ja yömyssyssä oleva pää kohottautuikin samassa. Konovnitsinin kauniilla, lujilla kasvoilla ja kuumeesta hehkuvilla poskilla viipyi vielä tuokioisen ajan nykyhetkestä kaukana olevia unen haaveita, mutta sitte hän äkkiä vavahti ja hänen kasvoilleen nousi luonnollisen tyyni ja luja ilme.
— No, mitä on tekeillä? Kuka lähetti? — kysyi hän heti, mutta rauhallisesti ja räpytteli silmiään valon tähden.
Kuunnellessaan upseerin ilmotusta aukasi Konovnitsin kirjeen ja luki sen. Saatuaan sen tuskin loppuun luetuksi, laski hän villasukkaiset jalkansa multalattialle ja rupesi panemaan jalkaansa. Sitte hän otti yömyssyn pois, suki tukkansa ohimoilta ja pani lakin päähänsä.
— Viivyitkö kauan matkalla? Mennään hänen armonsa luo.
Konovnitsin oli heti oivaltanut, että saapunut tieto oli ylen tärkeä ja ettei sopinut viivytellä. Tulisiko seuraus olemaan hyvä vai huono, sitä hän ei ajatellut eikä kysellyt itseltään. Se ei häntä liikuttanut. Sodan kulkuun hän ei katsonut järkensä eikä ymmärryksensä, vaan jonkun muun valossa. Hänen sydämessään oli syvä, ilmaisematon vakuutus siitä, että kaikki tulee käymään hyvin, mutta ettei siihen pitänyt uskoa ja kaikista vähimmin lausua sitä julki, vaan että piti tehdä tehtävänsä. Ja tehtävänsä hän tekikin ja uhrasi siihen kaikki voimansa.
Pjotr Petrovitsh Konovnitsinia, joka on ikään kuin säädyllistä tapaa noudattaen otettu vuoden 1812 niin sanottujen sankarien Barclay'ien, Rajevskien, Jermolovien, Platovien ja Milaradovitshien luetteloon, pidettiin samoin kuin Dohturoviakin hyvin vähäkykyisenä ja -tietoisena miehenä eikä Konovnitsin samoin kuin Dohturovkaan rakentanut milloinkaan taistelusuunnitelmia, vaan oli aina siellä, missä oli kaikista vaikeinta. Hän nukkui aina avoimien ovien takana siitä lähtien, kun hänet oli nimitetty päivyskenraaliksi ja hän oli käskenyt, että hänet oli herätettävä jokaisen viestintuojan tullessa. Taistelussa oli hän aina pahimmassa tulessa, niin että Kutusof toruskeli häntä siitä ja pelkäsi lähettää häntä taisteluihin. Ja hän oli samoin kuin Dohturovkin yksi niitä vaihtorattaita, jotka ruskamatta ja kolisematta muodostavat koneen tärkeimmän osan.
Astuessaan mökistä kosteaan, pimeään yöhön rypisti Konovnitsin kasvojaan osaksi yltyvästä päänpakotuksesta, osaksi hänen mieleensä johtuneesta vastenmielisestä ajatuksesta, kuinkahan nyt kuohahtaakaan esikuntalaisten, noiden vaikutusvaltaisten miesten pesä, kun he saavat tämän tiedon ja varsinkin Bennigsen, joka Tarutinon taistelun jälkeen oli joutunut kovaan riitaan Kutusovin kanssa ja kuinka ruvettaisiin riitelemään, antamaan erilaisia käskyjä, tekemään ehdotuksia ja kumoamaan niitä. Tämä aavistus tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka hän tiesikin, ettei muuten voinut olla.
Ja Toll, jolle hän meni ilmottamaan uutta viestiä, rupesikin heti paikalla esittämään ajatuksiaan kenraalille, joka asui hänen kanssaan, vaan Konovnitsin, joka kuunteli ääneti ja väsyneesti, huomautti hänelle, että oli lähdettävä hänen armonsa luo.