IX.
Puheensa päätettyä puheenjohtaja kääntyi syytettyjen puoleen.
—Simon Kartinkin, nouskaa,—sanoi hän.
Simon kavahti hermostuneesti pystyyn ja poskilihakset alkoivat liikkua vielä nopeammin.
—Nimenne?
—Simon Petrovitsh Kartinkin,—sanoi hän nopeasti, köräkällä äänellä, nähtävästi jo edeltäpäin valmistuneena vastaamaan.
—Säätynne?
—Talonpoika.
—Mitä lääniä ja piirikuntaa?
—Tuulan läänistä, Krapivenskin piirikunnasta, Kupjanskan kunnasta,
Borkin kylästä.
—Kuinka vanha olette?
—Neljännellä neljättä, syntynyt vuonna tuhat kahdeksansataa…
—Mitä uskontoa?
—Uskoa ollaan venäläistä, oikeauskoista.
—Naimisissako?
—En.
—Mikä ammattinne?
—Palvelimme »Mauritania» hotellin koridoorissa.
—Oletteko ennen olleet syytettynä?
—Ei ole minua koskaan tuomittu, sillä niinkuin elimme ennen…
—Ettekö ole ennen olleet syytetty?
—Jumala varjelkoon siitä, ei milloinkaan.
—Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?
—Olemme.
—Istukaa. Jefimia Ivanovna Botshkova,—sanoi puheenjohtaja kääntyen seuraavan syytetyn puoleen.
Mutta Simon yhä seistä törötti ja oli Botshkovan edessä.
—Kartinkin, istukaa.
Kartinkin vaan seisoi.
—Kartinkin, istukaa!
Mutta Kartinkin seisoi, ja hän istui vasta sitten, kun oikeudenpalvelija juoksi hänen luokseen ja pää vinossa, luonnottomasti silmiään avaten, traagillisella kuiskauksella sanoi: istukaa, istukaa!
Kartinkin istahti yhtä nopeasti kuin oli seisomaankin noussut, kietoutui mekkoonsa ja alkoi taas nytkytellä äänettömästi poskiansa.
—Nimenne?—kysyi puheenjohtaja toiselta syytetyltä, väsymyksestä huoaisten, katsomatta häneen ja selaillen jotakin edessään olevaa paperia. Tämmöisiin juttuihin oli puheenjohtaja niin tottunut, että jutun jouduttamiseksi hän saattoi tehdä kahta asiaa yhtaikaa.
Botshkova oli 43 vuotias, säädyltään Kolomenskin talonpoika, ammatiltaan koridooripalvelija samassa »Mauritanian» hotellissa. Oikeudessa syytettynä ei ollut ollut, jäljennöksen oli saanut. Botshkova vastasi tavattoman rohkeasti ja semmoisella äänen painolla kuin olisi tahtonut sanoa: »niinpä niin Jefimia, ja vielä Botshkovakin, jäljennöksen saanut, ja ylpeilen siitä, enkä salli kenenkään nauraa». Botshkova, odottamatta käskyä, istui heti, kun kysymykset päättyivät.
—Nimenne?—kysyi naisia rakastava puheenjohtaja erittäin ystävällisesti kolmannelta syytetyltä.
—Pitää nousta,—lisäsi hän pehmeästi ja lempeästi, huomattuaan, että
Maslova istui.
Maslova nousi nopealla liikkeellä ja osoittaen olevansa valmis, korkeata rintaansa kohottaen, katsoi puheenjohtajata suoraan kasvoihin hymyilevillä ja vähän kieroilla silmillään.
—Millä nimellä teitä kutsutaan?
—Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.]—vastasi hän nopeasti.
Nehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen mukaan kuin heitä kuulusteltiin.—»Olisiko se mahdollista», ajatteli hän, kääntämättä silmiään syytetystä.—»Mutta mitenkä siis—Ljubofj», ajatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa.
Puheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen, mutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti myöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen.
—Kuinka niin, Ljubofjiksi?—sanoi hän:—teidät on merkitty toisella nimellä. Syytetty oli vaiti.
—Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne?
—Millä nimellä olette kastettu?—kysyi vihainen jäsen.
—Ennen sanottiin minua Katariinaksi.
»Olisiko sittenkin mahdollista», ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja kuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha, samainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut rakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden hetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan muistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi ilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno, vaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan.
Niin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen, salaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta tehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen luonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä suloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa, vähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan.
—Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen,—sanoi puheenjohtaja taaskin erittäin pehmeästi.—Ja isännimenne?
—Minä olen laittomasta avioliitosta,—sanoi Maslova.
—Kuinka on teitä sitten risti-isän mukaan kutsuttu?
—Mihailovaksi.
»Ja mitä ihmettä on hän voinut tehdä?» ajatteli Nehljudof vaan, vaikeasti hengittäen.
—Mikä on sukunimenne?—jatkoi puheenjohtaja.
—Äidin mukaan olen kirjoissa nimellä Maslova.
—Säätynne?
—Kaupunkilainen.
—Oletteko oikeauskoinen?
—Olen.
—Ammattinne? Mikä on ollut toimenanne? Maslova oli vaiti.
—Mikä on ollut toimenanne?—toisti puheenjohtaja.
—Olin laitoksessa,—vastasi Maslova.
—Missä laitoksessa?—kysyi lasisilmäinen oikeudenjäsen.
—Itse tiedätte, missä,—sanoi Maslova, hymähti ja heti jälleen, nopeasti ympärilleen katsahtaen, kiinnitti silmänsä puheenjohtajaan.
Hänen kasvojensa ilmeessä oli tällöin jotakin niin tavatonta, jotain niin pelottavaa ja säälittävää oli hänen sanojensa merkityksessä, hänen naurahduksessaan ja siinä katseessa, jonka hän heitti salin yli, että puheenjohtaja painoi hämmentyen päänsä alas, ja hetken aikaa oli salissa täydellinen äänettömyys. Äänettömyyden katkasi jonkun nauru yleisön puolelta.
Joku vaati sihistäen hiljaisuutta. Puheenjohtaja nosti päänsä ja rupesi taas kyselemään.
—Oletteko ennen olleet syytettynä?
—En,—vastasi Maslova hiljaa, huoaten.
—Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?
—Olen.
—Istukaa, sanoi puheenjohtaja.
Syytetty kohautti takaa hamettansa samallaisella liikkeellä, kuin hienopukuiset naiset korjaavat laahustimiaan, ja, pannen pienet valkoiset kätensä kokoon mekon hihoihin ja herkeämättä katsoen puheenjohtajaan, istuutui.
Nyt alkoi todistajien esillehuutoja, niiden käskeminen ulos salista, sitten tehtiin päätös, joka koski asiantuntijalääkäriä ja hänen kutsumistaan istuntosaliin. Sitten nousi sihteeri lukemaan syytekirjaa. Hän luki selvästi ja äänekkäästi, mutta niin nopeaan, että hänen sanansa, joissa l- ja r-kirjaimet olivat väärin lausutut, suli yhtäjaksoiseksi ja nukuttavaksi polinaksi. Tuomarit nojasivat milloin millekin nojatuolin puolelle, milloin pöytään, milloin taaksepäin, milloin sulkivat milloin avasivat silmänsä ja kuiskuttelivat keskenään. Toinen santarmeista useamman kerran pidätteli haukotuksen väreitä leuvoissaan.
Syytettyjen joukossa Kartinkin yhä liikutteli poskiansa. Botshkova istui ihan rauhallisena ja suorana, silloin tällöin raapien sormellaan päätänsä huivin alta.
Maslova istui milloin liikkumatonna, kuunnellen lukijaa ja häneen katsoen, milloin säpsähteli ja aikoi sanoa vastaan, punastui välistä ja taas raskaasti huokasi, käsiensä asentoa muutellen, katsahtaen ympärilleen ja sitten taas kääntyen lukijaan.
Nehljudof istui ensi rivissä korkeassa tuolissaan, toisena reunasta, ja ottamatta alas rillejänsä katseli Maslovaa. Hänen sielussaan tekivät työtä monimutkaiset ja tuskalliset ajatukset.