V.
Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.
Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa. Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.
—Missä on piirioikeus?—kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.
—Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.
—Minä olen valamies.
—Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle, sitten vasemmalle,—toinen ovi.
Nehljudof meni osotettuun suuntaan.
Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä, lihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri syönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli puotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun heidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.
—Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti silmää iskien kauppias.
—No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,—jatkoi hän Nehljudofin vastattua myöntävästi:—toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,—esitteli hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä:—työtähän täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?—
Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.
Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut kävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta eronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa tai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.
Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.
Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä, ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut. Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja. Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa» vuoksi, kuten Nehljudofin sisar sanoi.
—Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,—hohotteli Pietari
Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.—Ettekö osanneet välttää?
—En ajatellutkaan välttää,—sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.
—No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni kelloon!—sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.
»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua», ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun, edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi. Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat vastapuolelle.
—Nerokas asianajaja!—sanoi hän.
Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.
Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei ollut vieläkään saapunut.