IV
Elias on siis vihdoinkin keskellä laidunmaan ääretöntä hiljaisuutta, jonka toisinaan keskeyttää vain paimenen huuto tai vihellys, lampaiden kellojen kilinä ja määkiminen. Tuuheiden korkkitammimetsien ääriviivat kohoavat yli kirkkaan taivaanrannan näköpiirin rajoille. Portolun perheen laidunalueelta oli edellisenä vuonna hakattu puita, ja nyt se levisi avoinna, avarana ja päivän paahtamana. Jokunen korkkitammi pisti siellä täällä esiin ruohikon, pensasten ja sinivatukkojen vihannuudesta. Kosteikoilla viihtyi pehmeä hieno kasvullisuus, joka tuoksui mintulle ja ajuruoholle. Rehevät laitumet saivat kevään lopulla kullankiiltoisen vivahduksen, ohdakkeet aukoivat kellervien ja punasinervien mykeröittensä terälehtiä, orjantappurat ruusujaan. Ainoastaan puiden siimeksessä ja kosteikoilla kasvit säilyttivät heleän vihannuutensa. Vaikka laitumet olivat tasaista metsätöntä maata, oli siellä salaisia lymypaikkoja, kallioita ja pensastoja. Vuolas oja polveili seljapensaiden lomitse, minne aurinko tuskin pääsi tunkeutumaan, muodostaen salaperäisiä vihreitä lammikoita; niiden ympärillä ja keskellä törrötti kallioita, joita vasten vesi syöksähti kohisten. Ojan rannoilla kasvullisuus niinikään säilyi raikkaan rehevänä. Öisin kaislojen ja niittyjen tuoksu oli melkein kiihoittavan voimakas. Portolun joltisenkin lukuisa lammaslauma kävi laitumella. Pitkä pörröinen villa sai lampaat näyttämään isoilta, ja karitsat olivat koko suuria ja lihavia. Parin kolmen päivän kuluttua oli määrä keritä lampaat. Elias tunsi ruumiillista hyvinvointia tässä yksinäisessä ja jylhän kauniissa seudussa, jossa hän oli kasvanut ja viettänyt varhaisen nuoruutensa. Joka päivä hän huomasi jonkin uuden sopukan ja piilopaikan.
Koirat, joista toinen, iso, musta, julmasilmäinen peto, lepäsi järkähtämättömän rauhallisena puun juurella, johon se oli kytketty kiinni, ja toinen pieni, punertava, porsaan näköinen pystykorva, olivat tunteneet Eliaksen. Ja hänen teki mieli itkeä hyväillessään niitä.
Lisäksi siellä oli kesy ja vallaton porsas, jonka pienet vilkkaat silmät muistuttivat ihmisen silmiä, musta kissa ja soma valkoinen nuori pukki, joka opasteli lampaita kulkien etunenässä, kun oli kuljettava vaikeasta paikasta tai kahlattava ojan poikki. Milloin se ei ollut syömässä laitumella se aina pysytteli lähellä Mattiaa seuraten hänen kintereillään, hyppien häntä vasten ja tehden lukemattomia lystikkäitä temppuja. Se oli hauska eläin, joka pujahti tupaan, kiusasi kissaa, teuhasi porsaan ja pienen koiran kanssa ja nukkui Mattian jalkojen juuressa. Elämä kului levollisesti ja alkuperäisen yksinkertaisesti Portolun perheen lammastarhassa, jossa vieraina kävi vain paimenia tai joku ohikulkeva matkamies. Epäilyttävää väkeä ja karkureita ei täällä siedetty. Ukko Portolu oli tarmokas, kunnon mies, Mattia hiukan typerä, eikä Eliasta haluttanut uudistaa vanhoja tuttavuuksia eikä solmia uusia.
Hän rakasti nyt yksinäisyyttä, ja usein hän ensimmäisinä lammastarhassa viettäminään päivinä karttoi omaistensakin seuraa, milloin häntä ei tarvittu töihin. Hän kuljeskeli siellä täällä, hakien paikkoja, jotka palauttivat mieleen lapsuudenaikoja, ja usein hänen mielensä tällöin heltyi. Hän heltyi helposti pikkuseikoistakin, mutta ensi mielenliikutuksen heikettyä häntä harmitti tämä herkkämielisyys, jota hän piti heikkoutena, etenkin kun hänen veljensä ja varsinkin isänsä sen huomatessaan pilkkasivat häntä.
— Voi sentään, millainen sinä oletkaan? — ukko Portolu virkahti. — Sinä olet vetelä kuin tuore juusto, Elias! Kalpenet kuin tyttö letukka pienimmästäkin asiasta. Täytyy olla mies, leijona. Ei saa käydä pehmeäksi, ei muuttua hahmoltaan, ei itkeä. Mikä onkaan mies, joka itkee? Epatto. Näetkö veljesi Mattian? Ei hän ole mikään nero, ja hän hämmästyy monesta seikasta. Mutta hän ei vaihda kasvojensa väriä, ja joskus hän vain pilan vuoksi on hämmästyvinään. Älä nyt katsele noin Mattiaa, se poika on ovelampi kuin sinä.
Saatuaan kuulla näitä usein toistuvia nuhdesaarnoja Eliaskin päätti olla ovela ja vahva, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Eräät ajatukset, eräät muistot ja tunnelmat nousivat äkkiä häntä kiusaamaan, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan tunsi mielensä heltyvän, mikä sai hänet suuttumaan ja häpeämään.
Hän oli ottanut mukaansa kaikki kirjansa, joita ei kylläkään ollut varsin monta. Hänellä oli "Piinaviikon kirja", muutamia uskonnollisia kirjoja, jotka hänelle oli annettu tuossa paikassa, "Beneventon taistelu", sardinialainen runokokoelma ja vanha kuvitettu kasvio. Hän kätki ne turvalliseen paikkaan seljapensaiden peittoon kallion komeroon, jonka ääressä hän niin hyvin viihtyi.
Mutta ukko Portolu ja Mattia — jälkimmäinen oli lukutaitoinen — olivat niinikään tuoneet matkassaan kirjoja: "Ranskan kuninkaita", "Guerino, liikanimeltään Vaivainen", ja "Poimintoja P. Fransiskuksen elämästä". Kuinka moneen kertaan Mattia olikaan lukenut niitä ääneen itsekseen, isälleen ja tutuille paimenille! Ja nuo voimakkaat miehet, jotka eivät heltyneet muusta, tunsivat joka kerta lapsellista mielenliikutusta kuunnellessaan Guerinon seikkailuja tai "Poimintoja" kirjaa luettavan.
Kaikista kirjoistaan Elias piti enimmin "Piinaviikon kirjasta". Hän osasi jo ulkoa evankeliumit ja luki aika sujuvasti latinaa. Hän hiipi seljapensastoon,kaislikon viileään ja tuoksuvaan varjoon, solisevan veden partaalle. Tämä tapahtui silloin, kun työt lammastarhassa olivat päättyneet. Silloin Mattia tamman selässä ratsasti Nuoroon, varsa kintereillä, säkki täynnä tuoretta paistettua juustoa. Ukko Portolu istui tuvan kynnyksellä piirustellen kuvioita kuivaan kurpitsan kuoreen. Tämän kuvan aihe oli eräästä Guerinon kohdasta, ja ukko mutisi itsekseen, puhutteli kurpitsankuorta, kynäveistä, sormiaan ja käyttämäänsä mustetta. Lampaat loikoivat pensaiden siimeksessä, porsas, vuohi, kissa ja koirat nukkuivat. Koko laidun torkkui helteisessä päivänpaisteessa kuumuutta säkenöivän taivaan alla, joka alempaa harmahti. Ei korsikaan liikahtanut.
Elias luki uudelleen kirjaansa veden solisevan tuutulaulun viihdyttämänä. Mutta huolimatta tästä äärettömästä rauhasta hänen sydämensä ei ollut, levollinen. Usein keskellä raamatun säettä muisto sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä kiinnittäen koko hänen huomionsa itseensä. Eikä tuo muisto ollut hyvä — ei se ollut mikään hyvä muisto!
Joskus hän siihen nukahti hiljaisena päivällishetkenä, ja aina, poikkeuksetta Maddalena silloin ilmestyi hänelle unissa. Ja ne olivat unia, jotka saivat hänet levottomaksi ja kiihoittuneeksi, ja pahalle mielelle koko päiväksi. Hän oli toivonut rauhoittuvansa ja unohtavansa kaiken lammastarhan yksinäisyydessä, kaukana hänestä. Mutta hänen P. Fransiskuksen juhlilta saamansa muistot ja Isallen joen rannalla näkemänsä uni sekä tuo kohtalokas paluumatka olivat liian tuoreessa muistossa. Hänen verensä oli vielä siitä kuuma, eikä tahto pystynyt lieventämään sen polttoa. Yksinäisyys ja lisääntyvät ruumiinvoimat kiihdyttivät intohimoa.
Mutta sitä kiihdytti ennen kaikkea itsepintainen, lähtemätön paluumatkan muisto. Eliaksen unennäöt toistivat yhä tuon kohtauksen, tuon tilanteen, sillä hänen hartiansa, vyötäisensä ja kätensä tunsivat vielä selvästi Maddalenan vartalon ja käsien kosketuksen. Ja Elias muisti hänen sanansa, jotka syöksivät hänet onnen ja ahdistuksen pyörteeseen.
Tämä kiihdytti häntä, eikä hän voinut hillitä itseään. Toisinaan hänen huulensa toistivat antamansa lupauksen, mutta samanaikuisesti ajatus eksyi tuohon muistoon. Silloin hän syyti itselleen soimauksia ja olisi tahtonut rangaista, piestä itseään, mutta hänen oli mahdoton tukahduttaa intohimoaan.
— Isäni on oikeassa, — hän ajatteli, olen kuin pehmeä juustokimpale, olen elukka, houkka. Mitä hyödyttää ajatella naisia ja ennen kaikkea naista, jota ei saa katsella? Eikö voi elää ilman sitä? Täytyy olla mies, leijona, ja minä olen karitsa, hullu lammas. Mutta minkä sille voin? En ole itse tehnyt itseäni tällaiseksi. Jos olisin luonut itseni, olisin tehnyt sydämeni kivestä. Mutta kukaties tämä mielettömyys katoaa aikaa voittaen.
Näin hän ajatteli, mutta ei silti saanut lohdutusta, sillä hän tunsi, että tätä mielettömyyttä kestäisi kauan.
Tällävälin hänen kaihonsa nähdä jälleen Maddalena kasvoi päivä päivältä. Mutta tässä kohdin hänen päätöksensä ainakin oli luja, jopa hän peläten odotti sitä päivää, jona Maddalena, Pietro ja äiti tulisivat lampaita keritsemään. Silti hän laski päivät, jotka vielä olivat jäljellä tuohon hetkeen, ja tuntien pelkoa, mutta myöskin värähtelevää iloa hän tiesi sen olevan lähellä.
Tuon päivän aattona hän täytti heidän laidunmaitaan ympäröivässä aitauksessa olevaa aukkoa. Aitauksen toisella puolella alkoivat ne metsät, joita ukko Martinu Monne, "Metsän isä", vartioi. Missä tuo ukko Martinu nyt olikaan? Elias ei ollut vielä tavannut häntä vaikka oli käynyt häntä etsimässä pari kolme kertaa.
Mutta juuri tuona iltana ukko Martinu ilmestyi metsän kätköistä ja lähestyi aitausta. Hän oli jättiläismäinen, vielä voimakas ja suoraselkäinen vanhus, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja tiheä harmaa parta. Hänen syväuurteiset kasvonsa olivat kuin pronssiin valetut. Hän oli majesteetillisen näköinen tummassa puvussaan, jonka yllä oli hihaton rasvainen nahkatakki. Hän näytti esihistorialliselta ihmiseltä. Elias päästi ilohuudon, loikahti aidan yli ja ojensi kätensä vanhukselle.
— Onnellinen ken teidät näkee, setä Martinu. Olen pariin kertaan käynyt teitä hakemassa.
— Onneksi olkoon. Älköön sataan vuoteen tulko moista onnettomuutta. Mitä kuuluu? Minä voin hyvin, mutta minun on täytynyt olla muualla useita päiviä, — ukko Martinu vastasi tyynesti vahvalla äänellään ja lausuen hitaasti kunkin sanan erikseen.
He istuutuivat aitaukselle ja puhelivat pitkään kertoen toisilleen paljon asioita.
— Ensimmäisenä paluuni jälkeisenä päivänä näin unta teistä… kotipihalla; olin väsynyt, olin hiukan ryypännyt ja nukahdin. Silloin näin unessa teidän seisovan tuossa toisella puolella tätä aitaa, aivan kuin juuri äsken. Kuinka unet käyvätkään toteen!
— Niin, niin! — vanhus virkkoi ollenkaan ihmettelemättä.
Elias ei kertonut itse unta, mutta kysyi:
— Uskotteko te uniin?
— Mitäpä minun pitäisi vastata? No niin, unet eivät käy toteen, mutta sattuu usein, että aavistamme jotakin, ajattelemme sitä paljon, ja sitten näemme siitä unta. Sitten se tapahtuu, ja meistä tuntuu kuin uni kävisi toteen, kun vain tapahtuu jotakin, minkä on määrä tapahtua.
Elias ihaili taas setä Martinun viisautta, mutta pudisti kuitenkin epäillen päätään. Hänen mieleensä muistui Isalle-joen rannalla näkemänsä uni. Oliko hän aavistanut tai toivonut myöhemmin sattunutta kohtausta Maddalenan kanssa? Ei, ei ainakaan siltä tuntunut.
— Huomenna, — Elias sanoi hetken vaiettuaan, — keritsemme lampaita, setä Martinu. Tulette kai meille, vai kuinka? Meille saapuvat äitini, Pietro veljeni ja hänen morsiamensa.
— Niin, olen kuullut, että veljesi on kihloissa. Onko morsian hyvä tyttö?
— Hän näyttää kyllä hyvältä. Lisäksi hän on kaunis.
— Kauneus ei riitä. Kauniit taulut ripustetaan seinälle ja kelpaavat vain koristuksiksi. Naisen tulee olla hyvä, kiintynyt mieheensä, eikä hän saa rakastaa toista miestä maailmassa.
Elias vaipui mietteisiinsä eikä virkkanut mitään. Olikin jo myöhä, taivas vaaleni, metsä oli äänetönnä illan juhlallisessa rauhassa.
— Tulette kai sitten. Odotamme teitä varmasti.
— Kyllä tulen.
— Hyvä, älkää vain unhottako! — Elias kehoitti hypähtäen aidan toiselle puolelle.
— En ole koskaan syönyt sanaani, Elias Portolu. Vie minulta terveisiä isällesi.
— Kiitos, kiitos, ja hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
Ukko Martinu pitikin sanansa ja saapui hyvin varhain ryhtyen auttamaan paimenväkeä tämän maalaisjuhlantapaisen valmistuksissa. Kellervä aamurusko valaisi itäisen taivaan luoden kultahohdetta laitumen ruohoon ja kiviin. Lännen puolella metsä kohosi harmahtavaa taivasta kohti.
Ukko Portolu kuumensi kiveä jamakkajuuston valmistamista varten. Elias ja ukko Martinu teurastivat karitsan, joka oli emälampaan kokoinen, nylkivät ja paloittelivat sen ja ottivat pois höyryävät sisälmykset.
Vähää myöhemmin, auringon noustua Pietro saapui naisten seurassa. He ajoivat hitaasti rattailla, Pietro ohjaksissa. Ei kukaan mennyt heitä vastaan, mutta Elias tunsi sydämensä rajusti sykkivän. Maddalena laskeutui ensiksi rattailta notkeana ja ketteränä, silitteli vaatteitaan ja auttoi äitiään ja Annedda muoria ajoneuvoista. Annedda oli tuonut mukanansa kosolti tuoretta leipää ja viiniä. Pietro riisui hevosen valjaista, ja naiset alkoivat kävellä tuvalle päin. Maddalena oli terveemmän ja säteilevämmän näköinen kuin konsanaan. Vitivalkoinen kirjailtu ja kiilloitettu paita ja sinihelmainen, tumma sitsihame päästivät hänen vartalonsa kauniit muodot näkyviin. Heti kun Elias näki hänet vieressään ja koki noiden hehkuvien silmien tenhoa, hän tunsi olevansa hukassa. Mutta kesken mielihyvänsekaista ahdistustaan hän malttoi ajatella:
— En saa jäädä hänen kanssaan kahden, sillä silloin olen mennyttä miestä. Minun täytyy avata sydämeni jollekulle, jotta hän aina seuraisi minua eikä jättäisi minua kahden Maddalenan kanssa, jos niin kävisi. Voi, pelkään itseäni. Mutta kenelle uskoutua? Äidille, isälle? Ei, se on mahdotonta. Mattialle? Hän ei ymmärtäisi. Setä Martinulle, nyt tiedän.
Hän hengähti helpotuksesta. Tällä välin ukko Martinu seisoi katsellen morsianta, ja ukko Portolu esitti hänelle naiset nauraen omalla erikoisella tavallaan.
— No niin, harmaapää metsäsika, tässä näet Pietron morsiamen. Hänen nimensä on Maddalena, hän osaa kehrätä ja ommella, eikä kenelläkään ole ollut syytä moittia häntä. Katselehan häntä, tätä valkoista kyyhkyä, etkö tunne, miten hän tuoksuu ruusuille? Ja tämä on Arrita Scada, vanha kyyhky, näetkö Martinu Monne?
— Näen, näen.
— Päivää, sanoi Arrita kääntyen uteliaasti katselemaan vanhusta. — Te olette kotoisin Orunesta, eikö niin? Vartioitte laidunmaita, jotka omistaa…
— Olen Orunesta ja vartioin laitumia, jotka omistaa…
— Voitte lörpötellä myöhemmin, — ukko Portolu huusi; — nyt lähdemme syömään jamakkajuustoa ja juomaan hapanta maitoa. Joutuin, joutuin!
— Aurinko on vastikään noussut, ei nyt vielä ole aika syödä jamakkajuustoa, — Maddalena huomautti nauraen.
— Tyttöseni, — Arrita muori nuhteli, — täytyy syödä ja juoda kun tarjotaan, olipa aurinko korkealla tai matalalla.
— Kuuletkos, Martinu Monne, kuuletko, mitä tuo vanha kyyhky kukertaa?
Sanoinhan sinulle, että hän on perin viisas: pää kuin partaveitsi.
He menivät tupaan, missä Mattia istui vuohensa ja kissan välissä. Pietrokin jo joutui sisään ja nyt ryhmä oli täydellinen. Naiset istuutuivat korkkitammijakkaroille, Elias, joka oli äänetön, mutta ei silti surullinen, jakoi lampaan sorkkaluusta tehdyt lusikat, ja ukko Portolu avasi tammikupit, joissa säilytettiin jamakkajuustoa ja maitoa. Kookas ukko Martinu aivankuin hallitsi koko seuraa ja katseli yhä vain tarkasti Maddalenaa. Syötiin ja juotiin kyllältään. Juusto oli erinomaista, ja Portolu olisi loukkautunut, elleivät vieraat olisi tyhjentäneet kuppeja.
Heti aterian jälkeen alkoi keritseminen. Lampaat otettiin kiinni, sidottiin ja kaadettiin nurmikolle niiden vähääkään vastustelematta. Mattia ja Elias keritsivät taitavasti villan isoilla ponnin-keritsimillä. Sotkuinen ja likainen villa kokoontui kasoiksi maahan, ja kerityt lampaat, jotka oli päästetty vapaiksi siteistään, juoksivat tyytyväisinä takaisin laitumelle, näyttäen oudon pieniltä.
Naiset valmistivat tapansa mukaan aamiaista jättäen karitsan paistamisen Portolun tehtäväksi. Mutta Maddalena seurasi itsepintaisesti Eliasta ikäänkuin taikavoiman vetämänä, ja joka kerta kun Elias kohotti katseensa hän kohtasi Maddalenan silmät, jotka näyttivät tahtovan noitua hänet. Äkkiä he olivat kahdenkesken. Pietro oli mennyt tupaan, Mattia ajoi takaa erästä muita itsepäisempää lammasta, ja ukko Martinu riensi häntä auttamaan.
Elias joutui hetkeksi suunniltaan tuntien pelkoa ja samalla sanomatonta mielihyvää huomatessaan olevansa Maddalenan kanssa kahden. He olivat ruohikossa keskellä korkeita ohdakkeita. Hänen sydämensä kolkutti rajusti ja pyörryttävä halu järkytti koko hänen olemustaan, kun hänen katseensa osui Maddalenan intohimoisiin ja rukoileviin silmiin.
— Pelasta minut! Pelasta meidät? — niin nuo silmät näyttivät rukoilevan. Sinä rakastat minua, ja minä rakastan sinua, Elias, Elias!
Mutta Elias luuli syöksyvänsä turmioon ja syöksevänsä turmioon tuon toisenkin, jos vain vielä katsoisi häneen. Hän pakotti tyyneksi itsensä ja loi katseensa kauas. Lammas juoksenteli ruohikossa ukko Martinun ja Mattian takaa-ajamana, jotka koettivat ahdistaa sen pensaaseen.
— Ovatpa nuo typeriä, — Elias virkkoi. — Jos minä olisin lähtenyt sitä ottamaan kiinni, se olisi jo keritty.
Ja hän juoksi pois jättäen Maddalenan siihen yksikseen päivänpaisteiseen ruohikkoon keskelle kukkivia ohdakkeita, madonnamaiset luomet maahan luotuina ja alistuvan surun valtaamana.
— Setä Martinu, — Elias sanoi vanhukselle Mattian kulkiessa heidän edellään vetäen jäljessään vastahakoista lammasta, — tehkää minulle se palvelus, setä Martinu, ettette jätä minua hetkeksikään kahdenkesken tuon tytön kanssa.
Elias puhui hiljaa, hiukan levottomana ja häveten, silmät maahan luotuina. Ukko Martinu katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, mutta ei vastannut mitään.
— Selitän teille tänä iltana… älkää panko pahaksenne, setä Martinu, — Elias sanoi katsoen vanhukseen. Luotan teihin enemmän kuin omaan isääni.
Ukko Martinu ei vastannut, ei heltynyt eikä hymyillyt. Hän vain laski kätensä Eliaksen olalle ja seurasi häntä koko päivän askel askeleelta kuin varjo.
Päivällinen oli tavattoman iloinen ja hauska. Ukko Portolu kertoi Martinulle, että Maddalena ja Pietro aikoivat pian mennä naimisiin, jo vehnän korjuun jälkeen. Mutta tämä tieto ei näyttänyt rahtustakaan huvittavan vanhusta.
Auringonlaskun aikana naiset ja Pietro lähtivät paluumatkalle. Maddalena näytti iloiselta, nauroi, laski leikkiä, kääntyi alinomaa hymyillen Pietron puoleen eikä enää kiinnittänyt huomiotaan Eliakseen. Mutta Elias, itserakkautensa tukemana, ei antanut tuon teeskennellyn iloisuuden pettää itseään.
— Hän luulee minua typeräksi — Elias ajatteli. — No niin, se on parempi. Mutta jospa hän tietäisi, jospa hän tietäisi…
Aika ajoin hän luuli, että hänen sydämensä pakahtuisi, ja hänellä oli mieletön halu nyyhkyttää ääneen, huutaa, takoa nyrkillä otsaansa. Sillä välin vieraat lähtivät, ja naisten punaiset kureliivit ja Pietron mustavalkoinen vartalo katosivat laitumen vihreässä pohjukassa ruusunpunaiseen iltaruskon hohteeseen. Hyvästi, hyvästi! Hän ei enää koskaan saisi nähdä Maddalenaa sellaisena, vapaana ja rakastuneena, yksinäisessä lammastarhassa, rakkaudesta värisevänä vieressään, kuin tuona kevätaamuna. Kaikki oli lopussa.
Ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, kaikki oli kuolonhiljaista ja tyhjää Eliaksen ympärillä. Kääntyessään palaamaan tupaan hän näki ukko Martinun, joka odotti häntä.
— Lähden pois, — vanhus sanoi. — Tahdotko tulla minua saattamaan,
Elias?
— Kernaasti.
He alkoivat kävellä yhdessä. Aurinko oli mennyt mailleen, ja seutu lepäsi äänetönnä punertavan taivaan alla. Luonnossa vallitsi melkein hartautta uhkuva rauha kuin vahakynttilöiden valaisemassa kirkossa. Ukko Martinu ja Elias kulkivat vaieten laitumen poikki ja istuutuivat vakavina aidalle.
Elias oli alakuloinen; hän ei tiennyt, miten alkaisi ja tuijotti hievahtamatta käsiinsä. Ukko Martinu oivalsi, mikä hänen nuoren ystävänsä mieltä painoi, ja koetti päästää hänet ahdistuksestaan.
— Elias Portolu, — hän virkkoi juhlallisesti, — tiedän, mitä tahtoisit sanoa minulle. Maddalena on rakastunut sinuun.
— Hiljaa! — Elias huomautti säikähtyneenä, laskien kätensä vanhuksen käsivarrelle. — Joka puulla ja pensaalla on korvat, — hän heti lisäsi puolustaakseen säikähdystään.
— Niin on, — "Metsän isä" vastasi vakavasti. Mutta sen, mitä aion sanoa, saattaa kuulla kuka tahansa, alkaen Jumalasta tuolla ylhäällä, kaikkein alhaisimpaan orjaan saakka. Maria Maddalena rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Liittykää toisiinne Jumalan nimessä, sillä hän on luonut teidät toisillenne.
Elias tuijotti häneen. Hän muisti, mitä oli keskustellut pappi Porcheddun kanssa tuona unohtumattomana yönä, häneltä saamansa neuvot ja varoitukset. Kumman neuvoja hänen tuli noudattaa?
— Mutta onhan tyttö veljeni morsian, setä Martinu!
— Entä jos onkin veljesi morsian? Rakastaako tyttö häntä? Ei suinkaan. Hän ei siis ole veljesi oma, eikä koskaan ole tuleva hänen omakseen Herran lakien mukaan. Rakkaudesta solmittu avio on Jumalan säätämä, muunlainen avio on perkeleestä. Pelasta itsesi, Elias Portolu, ja pelasta tuo kyyhky, joksi isäsi häntä sanoo! Maria Maddalena suostui menemään kihloihin Pietron kanssa siksi, että hänet siihen pakotettiin, Pietrolla kun on vehnää, ohraa, papuja, talo, härkiä ja laitumia. Pahahenki siinä oli vaikuttamassa. Mutta Jumala oli määrännyt toisin. Hän antoi sinun palata kotia ja kohdata tuon tytön, ja te näitte toisenne ja rakastuitte toisiinne, vaikka tiesittekin, että ihmisten ennakkoluulojen mukaan ette saaneet edes katsella toisianne. Etkö näe tässä voimaa, joka käy yli ihmisvoiman ja joka viittoo sinulle tien? Eikö se ole Jumalan käsi? Punnitse tätä tarkoin, eikö niin?
— Se on totta, mutta Pietro on veljeni.
— Olemme kaikki veljiä, Elias Portolu. Pietro ei ole typerä mies, hän ymmärtää. Mene ja sano hänelle: 'Hyvä veli, rakastan morsiantasi, ja hän rakastaa minua. Mitä aiot tehdä? Tahdotko saattaa onnettomiksi veljesi ja tuon toisen viattoman olennon?'
Elias tunsi selässään kylmiä väreitä jo ajatellessaankin, että puhuisi niin veljelleen, ja pudisti päätään surullisesti ja pelästyneenä.
— En ikinä. Pietro löisi minut kuoliaaksi, setä Martinu.
— Sinä siis pelkäät?
— Miksi sitä teiltä salaisin. Pelkään todellakin, mutta en kuolemaa. Maddalenakin joutuisi turmioon, ja Pietro ja koko perheemme. Mutta tämä ei ole ainoa oka, joka minulla on sydämessäni, setä Martinu. Rakastan veljeäni enkä tahdo, että hän, vaikka myöntyisikin, tulisi onnettomaksi.
— Pietro alistuisi paljoa helpommin kuin sinä; hänellä on erilainen luonne kuin sinulla. Annan arvoa hyville tarkoituksillesi, Elias Portolu, mutta en niitä hyväksy. Ajattele seurauksia, tokko olet ollenkaan ajatellut niitä? Maddalena rakastaa sinua mielettömästi, olen lukenut sen hänen silmistään. Jos sinä vaikenet, hän menee naimisiin Pietron kanssa, tulee asumaan kotiisi, ja lopulta syöksytte kumpikin onnettomuuteen, sillä ihmisluonto on heikko. Tajuatko tämän, Elias Portolu? Etkö ole sitä ajatellut? Kiusaus voitetaan tänään, voitetaan huomenna, mutta ylihuomenna se voittaa meidät, sillä sydämemme ei ole kiveä. Oletko ajatellut sitä, Elias Portolu?
— Se on totta, se on totta, — Elias virkkoi silmät kauhusta laajentuneina.
He istuivat hetken vaieten. Heidän ympärillään vallitsi syvä, ääretön hiljaisuus; varjot laskeutuivat yli metsien, taivaan puna vaaleni ja vaihtui hienoihin vaaleisiin punasinerviin häiveisiin. Äkkiä Elias tunsi tuon salaperäisen rauhan leviävän sieluunsa.
— Mutta minä aion, — hän virkkoi muuttuneella äänellä, — lähteä pois kotoa.
— Aiotko ottaa itsellesi vaimon? Pidä varasi, ettei asia siten vain pahene.
— En, en koskaan ota vaimoa.
— Mitä siis aiot tehdä?
— Aion lukea papiksi. Kai se teitä suuresti ihmetyttää, setä Martinu?
— Minua ei mikään ihmetytä.
— Minkä neuvon siis annatte minulle? Siinä unessa, jonka näin ensimmäisenä iltana kotiin palattuani ja josta puhuin teille, te itse neuvoitte minua rupeamaan papiksi.
— Unet ovat unia, ja todellisuus on todellisuutta. Elias Portolu, en neuvo sinua luopumaan aikeestasi, jos tunnet itsessäsi kutsumusta, mutta sanon sinulle, ettei sekään voi pelastaa sinua. Olemme ihmisiä, Elias, heikkoja kuin ruoko, paina se tarkoin mieleesi.
— Mitä siis neuvotte?
— Neuvoni olen jo antanut. Palaa kotiisi Nuoroon ja puhu veljesi kanssa.
— Hänen kanssaan! sitä en koskaan tee.
— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa palsamia pahimpaankin haavaan
— No niin, lähden sinne, — Elias virkkoi äkillisen innon valtaamana.
Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen silmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut heti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä painoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja muutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen elämässään.
— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo huomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan tässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet tehnyt.
— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja kiitos!
— Hyvää yötä, Elias Portolu.
Ja kumpikin poistui omaa tietänsä.
Seuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa samassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus. Auringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli harakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä kuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.
— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi. Kaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään muullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla oli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin, menen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun äitini kanssa… Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla, lähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja rohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka olin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni lyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on mahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin tehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.
— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki vastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.
— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa minua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat kertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.
— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin. — Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin se oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa voimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista, hurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut ensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui hänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen täytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen taloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet. Mutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon toisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen kertaa.
Vanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman ahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään sen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko Martinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja tiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun luokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja lopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon kelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.
Kuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta. Sisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä horjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko Martinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen miehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa kammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?
— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole verrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän yläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä kaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.
— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi allapäin.
— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi miettiväisenä hetken vaiettuaan.
Mutta Elias tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi päättävästi:
— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua syvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan. Päinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä teitä.
— Olet oikeassa. Se ei todellakaan kävisi päinsä.
— Mitä siis neuvotte?
— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele tulevaisuutta…
— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa vastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.
— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi, Elias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen tahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti. Osaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan veljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa tulevaisuutta. En sano sinulle muuta.
— Niin, aion todella kirjoittaa.
Toivon kipinä välähti Eliaksen silmissä.
He erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi lammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.
— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin herrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa huomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä kirjeen… ei… parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni, jotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy hyvälle tolalle.
Pitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon kirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi helppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi tilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa, kynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi mukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.
Oja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili seljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.
Elias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka oli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi kuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin, kynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä ylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.