IX

Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta, nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.

Kun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen mekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä enkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla nöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen herrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti mieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä olivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun urkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat ilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat masentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta menestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet, yksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen hän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua entisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä kahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori nainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan purppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena, kauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli pienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen vaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen kaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli pienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat vihertävät silmänsä.

Elias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä epätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä ja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista rakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi kehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu kirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden seminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin kuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa, tottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä tukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän unelmaan hän oli lujasti sidottu.

Hän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi tervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet ujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan silmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko hyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen, ja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa sen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja kädessään, jäyti häntä.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen — täytyy voittaa itsensä.

Myöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle ainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä surevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään viehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä yksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut ajatuksissaan erottaa häntä lapsesta.

Hän tunsi, että jos hän vielä olisi ollut vapaa — olihan hän jo sidottu Jumalaan, vaikkei vielä ollut vihitty papiksi — hän olisi ehdottomasti joutunut kiusauksen uhriksi. Nyt hänen onnistui hillitä ajatuksensakin, mutta taistelu raateli häntä tuontuostakin ja jätti hänet usein ahdistuksesta puolikuolleeksi. Sellaisina päivinä hän oli perin masentunut ja tunsi, miten toivoton hänen elämänsä ja tilansa oli. Hän ei sentään koskaan hetkeäkään kapinoinut eikä tuntenut katuvansa päätöstään.

Toisinaan voimat pettivät. Riuduttavat unet hänen nukkuessaan, haaveet hänen ollessaan hereillä ahdistivat häntä, ollen pahemmat viettelyksiäkin. Melkein joka yö hän näki unta entisistä oloistaan, laitumista, lammastarhasta, pienestä paimentuvasta. Ja aina hän näissä unissa yhä vielä oli paimen, oli vapaa. Mutta outo ahdistus ja levottomat muistot, jotka eivät hellittäneet, tekivät nämä unet painajaisen kaltaisiksi. Silti hän ei kammoksunut näitä unia, vaan niitä, joita hän näki silmät avoinna, suloisia ja vaarallisia näkyjä, jotka kietoivat hänet petollisiin pauloihinsa.

— Ei! Ei! Ei! — hän aina toisti koettaen karkoittaa turhia haluja, turmiollisia haavekuvia, ja silloin hän alkoi rukoilla ja syventyi opintoihinsa. Mutta melkein aina, vaikkakin sata kertaa karkoitettuina, surulliset unelmat palasivat yhä uudelleen.

Eräänä yönä hän luki Pyhän Paavalin kirjettä roomalaisille. Oli kirkas kuutamoinen huhtikuunyö. Avoimesta ikkunasta leyhkäili huoneeseen hivelevän lauha tuulahdus, ja mitä kirkkain tähti tuikki kristallinkuulakalla taivaalla. Elias tunsi itsensä tavallista surumielisemmäksi. Elämä houkutteli, haasteli hänelle kiehtovaa kieltään ja ahdisti häntä keväisen yön puhtaalla henkäyksellä. Sanomattoman ihanat muistot palasivat hänen mieleensä, ja kevään uudesti syntyessä kiehui hänen veressään jotakin uutta ja levottomaksi tekevää.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen pudistaen päätään ikäänkuin karkoittaakseen nuo kiusaavat ajatukset. — Täytyy unohtaa kaikki, täytyy opiskella, pyrkiä eteenpäin, Elias Portolu. Hän painoi pään käsiinsä ja upposi lukuihinsa. Ympärillä oli syvä hiljaisuus ja hyvin kaukaa, kuin etäältä maaseudulta kantautuen, värähteli surunvoittoinen nuorolainen laulu. Elias luki, luki uudelleen, punnitsi, toisteli ulkomuistista raamatun säkeitä:

"Älkää harrastuksessanne olko velttoja; olkaa hengessä palavia; palvelkaa Herraa".

"Olkaa toivossa iloisia, ahdistuksessa kärsivällisiä, rukouksessa kestäviä".

"Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa älkääkä kirotko".

"Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Harrastakaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä".

"'Minun on kosto, minä olen maksava', sanoo Herra".

"Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä".

* * * * *

Kuinka apostolin ääni oli voimakas ja samalla lempeä! Se oli kuin ukkosen jylinä ja samalla kuin pulppuavan lähteen puhdas solina hiljaisena yönä. Mutta se tuli liian kaukaa, liiaksi ylhäältä, ikäänkuin ukon jyrinä, kuin lähteen lirinä, jota kuuntelee unessa. Elias tarkkasi sitä ja tunsi, että se kietoi hänet kuin tuoksuvaan silkkivaippaan; mutta oi, tämä vaippa oli utuharsoa, jonka huhtikuun henkäys saattoi repiä rikki.

Nyt tuo sardinialainen laulu tuntui kuuluvan vähän lähempää. Kaihomielisen kuorolaulun yli kuului sointuva tenori, jossa värähteli kuutamoyön koko hekuma ja hurma. Elias kohotti päätään äkillisen lumouksen valtaamana. Missä hän olikaan aikaisemmin kuullut tuon saman äänen? Melkein ruumiillisen aistimuksen kaltainen muisto sai hänet vapisemaan. Hän muisti kokeneensa samanlaisen yön kuin tämä, kuulleensa tuon laulun ja olleensa murheellinen niinkuin nyt. Missä? Milloin? Miten? Hän nousi ja nojasi ikkunan pieleen laskevan kuun valaessa hänen ylitsensä hopeisia säteitään. Tuulen henki kantoi hänen sieraimiinsa etäisiä tuoksuja. Väristys puistatti hänen ruumistaan, ja hän muisti yön, jolloin hän itki intohimonsa kiduttamana Pyhän Fransiskuksen kuvan juurella.

Apostolin ääni ei enää puhunut. Utuharso oli revennyt. Mitä olivatkaan iäisyys, kuolema, kaiken inhimillisen intohimon turhuus, hyvä, paha, täydellisyys, iankaikkinen elämä, tuon huhtikuun yön haihtuvan ilon… tuon tuulen hengen, tuon rakkauslaulun rinnalla? Ja elämä valtasi Eliaksen, tarrautui kiinni koko hänen olemukseensa. Hän lankesi polvilleen ikkunan eteen kuun valoon ja itki kuin lapsi epätoivon puuskassaan.

Ja hän alkoi kyyneltensä lomassa rukoilla mielettömästi:

— Herra, Sinä näet, että olen heikko ja halpa; armahda minua Jumalani, anna minulle anteeksi, anna minulle rauha, riistä sydän rinnastani! Olen ihminen, en voi voittaa itseäni; miksi, Herra, olet luonut minut näin heikoksi? Olen aina kärsinyt elämässäni, ja kun olen heikon luontoni voittamana tavoitellut onnea, olen tehnyt syntiä, olen tallannut jalkoihini Sinun säädöksiäsi, olen ollut pahempi pakana ja syntinen kuin pakanat itse. Mutta olen kovasti kärsinyt, Jumalani; ja kärsin yhä vielä niin suuresti, että mitta on täysi. Jumalani, Jumalani, Jumalani! — näin hän jatkoi nyyhkyttäen, vääntyneet kasvot kyynelissä kylpien — armahda minua, anna minulle anteeksi, auta minua, anna minulle sydämen rauha… anna minullekin vähän hyvää… vähän onnea; eikö minullakin ole siihen oikeutta? Vaikka olen rikkonut, anna se minulle anteeksi, jos olet armahtavainen. Jos, Herra, olet suuri, anna minulle anteeksi, anna minulle vähän onnea, vähän iloa…

Vähitellen hänen kyynelensä vuotivat kuiviin, ja tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää, rauhoitti häntä. Kun epätoivon raju puuska oli ohi, hän häpesi, että oli itkenyt, mutta ajatteli:

— Isä sanoo, että vain halpa ihminen itkee, ja ettei sardinialaisen, varsinkaan nuorolaisen pidä itkeä. Mutta se keventää mieltä. Muuten ihminen pakahtuisi raskaina hetkinä!

Hän häpesi ja kauhistui rukoustaankin, joka oli kuin Jumalan uhmaamista. Ja hän rukoili anteeksiantamusta ja alistui kohtaloonsa. Seuraavana aamuna hän pelästyi, tunsi surua ja samalla iloa, kun hänelle kerrottiin, että hänen veljensä Pietro oli palannut maaseudulta sairastuneena ankaraan munuaistulehdukseen ja että potilaan tila oli sangen vakava.

— Jos hän kuolee, minä voin mennä Maddalenan kanssa naimisiin, — tämä oli hänen ensi ajatuksensa.

Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Ei suinkaan! Ja hän kauhistui tätä herjaavaa ajatustaan, kun oli voinut kuvitella Jumalaa tuollaiseksi hirviöksi. Eihän se ollut mahdollista.

— Kuinka kurja mies olenkaan! — hän ajatteli rientäessään kotiinsa.
— Ei, en minä koskaan saavuta pelastusta: minä olen kokonaan pahasta.

Hän tunsi ahdistusta enemmän pahojen ajatustensa kuin Pietron sairauden tähden. Ja hän katui ja nuhteli itseään.

Pietron tila oli todella vakava. Hän vaikeroi lakkaamatta kelmeät kasvot tuskan vääntäminä. Kolmea päivää aikaisemmin hänen oli ollut pakko jalan kulkea pitkät matkat etsimässä karannutta härkää. Levottomuus, rasitus, kuumuus ja vaarallisen taudin itu, joka jo ennestään piili hänen ruumiissaan, olivat murtaneet hänen voimansa. Hänen jalkansa olivat turvoksissa ja verillä ja kätensä okaisten pensaiden ja kivien repimät.

Raskas alakuloisuus painoi Portolun taloa. Maddalena vuodatti vilpittömiä kyyneliä. Annedda muori oli sytyttänyt kaksi pyhimyslamppua ja lausunut vihreät sanat, ja nämä olivat vastanneet, että Pietron tauti oli kuolemaksi.

Elias eli tämän jälkeen kauheita päiviä. Hän kävi tervehtimässä sairasta veljeään, katseli häntä, kulki huoneessa edestakaisin, väännellen hiljaa käsiään, kun oli voimaton auttamaan sairasta. Hän ei koskaan kääntänyt katsettaan Maddalenaan eikä lapseen ja poistui epätoivo sydämessään. Ja hän rukoili tuntikausia, että sairas paranisi. Mutta monesti hän kesken palavinta rukoustaan vavahti jäätävän kylmyyden laskeutuessa hänen suoniinsa. Mikä hirviö häntä ahdistikaan? Miksi tuo hirviö, Eliaksen vain hetkeksi keskeyttäessä rukouksensa kuiskasi hänen korvaansa ilon sanoja, herätti hänessä rikollisia haluja, alati loihtien hänen eteensä hänen veljensä kuolleena?

— Se on pahahenki, — hän ajatteli eräänä iltana, — mutta se ei voi, se ei saa enää koskaan voittaa. No niin, kuolkoon Pietro, jos niin on sallittu; niin kauheata kuin se onkin, sinä saatana, toivon nyt veljeni kuolemaa todistaakseni, ettet sinä enää saa minua valtoihisi. Et ikinä. Olen sinua voimakkaampi, saatana. Ruumiini on heikko, sen voit murskata, mutta sieluani et enää koskaan voita. Sinä yönä Pietro kuoli. Elias ummisti hänen silmänsä, teki ristinmerkin hänen kasvojensa yli ja auttoi äitiänsä pesemään vainajan ja käärimään hänet liinoihin.

Sitten hän valvoi koko yön veljensä ruumiin ääressä. Tuontuostakin hän nousi, kumartui hänen kasvojensa yli ja katseli häntä kauan mielettömästi toivoen, ettei vainaja olisikaan kuollut, vaan minä hetkenä tahansa liikkuisi ja nousisi.

Mutta nuo kelmeät parrakkaat kasvot ja suljetut luomet pysyivät järkähtämättömän liikkumattomina kuin kammottava pronssinaamari. Elias tunsi, ehkä ensi kertaa eläessään, hän kun ei ollut koskaan ennen nähnyt niin läheltä eikä niin kauan katsellut vainajaa, kuoleman järkähtämättömän, jylhän suuruuden. Hän muisti, millainen Pietro oli ollut eläessään, iloinen, naurava; yksi ainoa henkäys oli riittänyt kaatamaan hänet siihen liikkumattomaksi, ainaisesti mykäksi! Ainaisesti!

— Huomenna, tähän aikaan, tämä tomukin on kadonnut maailmasta, — hän ajatteli. Ja hänen oli vaikeaa käsittää, että heidän kaikkien loppu oli oleva sama, että hän itsekin, vanhemmat, veli, Maddalena ja lapsi kerran katoaisivat maan päältä. Sitten hän jälleen polvistui vuoteen jalkopäähän, ja hänen surunsa vaihtui luottamukseksi.

— Niin, kaikki loppuu, — hän ajatteli. — Sitten emme enää kärsi.
Miksi ihminen niin suuresti kiusaa itseään? Kaikki päättyy ja katoaa.
Sielu yksin pysyy. Se on pelastettava.

Ja hän oli entistään vahvempi kiusausta ja pahaa vastustamaan. Sitten hän taas muisteli veljeänsä elävänä, heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan, kuinka kuolettavasti hän oli tätä loukannut; ja hän tunsi itsensä aivan musertuneeksi. Nyyhkytykset kuristivat hänen kurkkuaan.

— Nyt kun hän on kuollut, — Elias ihmetteli itsekseen, — tietäneekö hän nyt, miten verisesti olen häntä loukannut. Ja voiko hän antaa minulle anteeksi?

Mutta nämä kysymykset johtivat hänet takaisin hänen muistoihinsa. Hän näki mielikuvituksessaan Maddalenan tässä samassa huoneessa, jossa vainaja lepäsi, ja salakavalasti hänen sydämeensä äkkiä hiipi suloinen ajatus, että hän nyt saattoi rakastaa tuota naista syntiä tekemättä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän karkoitti viettelyksen, kumartui uudelleen vainajan kasvojen yli ja vaipui katselemaan niitä. Näin yö kului.

Päivän sarastaessa Elias hetkiseksi nukahti. Hän näki unessa Pietron tulevan laidunmaille ilmielävänä; niinkuin aina unissa hän silloinkin oli yhä olevinansa paimen. Pietro tuli ratsastaen, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja luomet suljettuina, niinkuin ruumiilla.

— Mikä sinun on? — Elias kysyi säikähtyneenä.

— Lapsi on kuollut; tulin kertomaan sitä sinulle — Pietro vastasi. —
Tule Nuoroon, sillä sinun velvollisuutesi on haudata se.

Elias oli niin kauhistunut, että ponnisteli herätäkseen. Ja herätessään hän vielä tunsi samaa kauhua kuin unessa. Oli täysi päivä. Hän kuuli lapsen itkevän, ja heti hän ajatteli murheellisena:

— Pitääkö senkin kuolla? Onko uni sen enteenä? Onnettomuus ei koskaan tule yksin; ja minä uskon uniin.

Hän luuli nyt, että mikä onnettomuus tahansa oli mahdollinen, lähellä, jopa välttämätön. Suuren alakuloisuuden vallassa hän meni katsomaan lasta.

Lapsi itki. Maddalena, jolla jo oli yllään leskenpuku — tuo musta puku sopi hänelle erinomaisesti kohottaen hänen nuorekasta kukoistavaa kauneuttaan — koetti tyynnyttää lasta puhellen sille hiljaa.

Useita sukulaisia oli jo saapunut. Ikkunaverhot olivat alhaalla, niin että koko talossa vallitsi hämärä.

Elias hiipi hiljaa, melkein arkaillen huoneen puolihämärään.

— Mikä sinua vaivaa? — hän kysyi kumartuen lapsen puoleen. — Miksi se itkee? — hän sitten kysyi Maddalenalta.

Lapsi tuijotti häneen suurilla kyyneleisillä silmillään ja rauhoittui hetkeksi, pieni suu auki ja huulet värähdellen. Sitten se taas alkoi itkeä. Maddalenakin katsoi Eliakseen, ja hänenkin huulensa vavahtelivat.

— Hiljaa, hiljaa, kullanmuruni, — - hän sanoi väräjävin äänin, tuudittaen pienokaista käsivarsillaan. — Ole nyt kiltti, kas tuossa on Elias setä, joka ei tahdo, että itket… — Mutta äkkiä hänkin painoi kasvonsa lapsen selkää vasten ja herahti toivottomaan itkuun.

— No, Maddalena, mitä tämä merkitsee? — Elias virkkoi, ollen suunniltaan.

Sitten hän poistui kuin näkymättömän käden ajamana. Kohtaus järkytti Eliasta. Hän vaistosi, ettei Maddalenan itku johtunut ainoastaan aviomiehen kuolemasta, sillä tämän yhä hellä ja hehkuva katse tunki hänen sielunsa sisimpään. — Voi, — hän ajatteli istuessaan sopessa sukulaistensa parissa, — pappi Porcheddu on oikeassa: lapsi yhdistää meitä aina! aina. Minä en saa nähdä sitä, en lähestyä sitä. Muuten syöksyn jälleen turmioon, ja entistä pahemmin.

Kaikki nuo ihmiset, jotka tulivat taloon ja poistuivat sanoen jokapäiväisiä asioita, ikävystyttivät häntä sanomattomasti. Hän toivoi palavasti, että kaikki päättyisi, että hautajaismenot olisivat lopussa ja tavanomaiset kolme surunvalituspäivää ohi, niin että hän taas olisi yksin surunsa ja kiusaustensa parissa.

— Voi minua, — hän ajatteli, — kun kiusaus on jo näin voimakas, veljeni ruumiin vielä ollessa täällä, melkein vielä lämpöisenä, niin miten käy sitten? — Ei, ei, ei, — hän taas raivokkaasti toisteli itsekseen. — Minä voitan, minun täytyy voittaa.

Mutta taistelu oli alkanut hirvittävänä. Nuo kolme päivää hautajaisineen ja valitteluineen, kaikkine sardinialaisine surumenoineen kulkivat ohi kuin paha uni.

Lopulta Elias taas oli kopissaan, vuodepahaisessaan, väsyneenä, masentuneena, yksin. Yhä hän muisti sitä yötä, jona luki Paavalin kirjettä, ja hänen epätoivoinen rukouksensa palasi mieleen kalvavana kuin tunnontuska.

— Onpa minua ankarasti rangaistu! — hän ajatteli. — Ja sentään, kuka tuntee Herran tiet? Entä jos hän onkin kuullut rukoukseni? Jos tämä onkin minun tieni? Miksi ei minulla olisi oikeutta maalliseen onneen? Enkö minä ole ihminen niinkuin kaikki muutkin?

Salakavala unelma sai hänet valtoihinsa; puhdas ja tuoksuva kevätilma nousi hänen koppiinsa, ja ikkunasta näkyi taivaan syvä sinitausta! Niin, eikö hän ollut ihminen niinkuin muutkin? Hän oli tehnyt syntiä, se oli totta. Mutta kuka ihminen on synnitön. Ja kenet siitä tuomitaan iäiseen rangaistukseen? — Keskeytänpä sittenkin seminaariopintoni. Veljeni kuolema oikeuttaa sen, minua tarvitaan nyt kotona. Ihmiset tosin alkavat juoruta, mutta mistä ihmiset eivät juoruaisi? Vuoden kuluttua ei kukaan enää sano mitään, ja silloin!… Kuinka suloista! Voiko mitään sen suloisempaa kuvitellakaan? Se on kuitenkin nyt mahdollista.

— Kuinka saatan hetkeäkään olla niin typerä, että epäröin? — hän kysyi itseltään oudoksuen itseään ja kärsimyksiä, joita hän oli sietänyt. Ja hän tunsi sydämensä olevan tulvillaan iloa. Mutta äkkiä hänen sydämensä taas tuntui tyhjältä, ja hän syöksyi jälleen epätoivon kuiluun. — Ei, ei, ei! Mitä hourin? Sillä tavallako voitat kiusauksen, Elias Portolu? Tällaisiako päätöksesi ovat? Ei, ei, ei. Minä pääsen voitolle. Mene, saatana, minä voitan sinut sittenkin.

Ja hän puristi kätensä nyrkkiin kuin valmiina todelliseen taisteluun.
Ja näin kuluivat hetket, päivät, yöt, kokonaiset kuukaudet.

Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet ennen pitkää vihittäisiin papiksi. Tämä ei häntä ilahduttanut, mutta ei liioin surettanutkaan. Hän luuli nyt jo saavuttaneensa sen verran varmaa kokemusta, ettei antaisi haaveiden viedä itseään harhaan. Hänen mieleensä johtuivat rakkautensa ensi ajat, jolloin hän petti itseään uskottelemalla itselleen, että Maddalenan naimisiinmeno riittäisi parantamaan hänet intohimostaan. Mutta sensijaan!

— En siis tahdo enää pettää itseäni, — hän ajatteli. — Pysynhän silti ihmisenä ja olen altis intohimoille, mutta pelastus ei ole löydettävissä niistä esteistä, jotka erottavat meitä synnistä, vaan meidän omasta voimastamme ja tahdostamme.

Mennessään kotiinsa kertomaan uutista hän tapasi onneksi koko perheen koolla. Siellä oli Mattiakin — Portolun perhe oli palkannut rengin, kun eivät Berte ja Mattia kahden suoriutuneet sekä viljelystöistä että lammastarhan hoidosta. Siellä oli myös sukulainen, Jacu Farre, joka oli Pietron kuoltua usein käynyt talossa.

Jacu Farre oli "isäntämies", s.o. hän omisti karjaa, laitumia, hevosia, mehiläispesiä, ja oli naimaton. Hän osoitti suurta hellyyttä Pietron pikku orpoa kohtaan, ja Portolun perhe koetti kaikin tavoin olla hänelle mieliksi toivoen, että hän jättäisi omaisuutensa perinnöksi pienokaiselle. Elias kohtasi siis hänet omaistensa keskuudessa. Jacu piti lasta polvellaan ja sanoi:

— Kas niin, nyt keikutaan hevosen selässä. Ratsastamme juhlille, kas noin, Berteddu!

Lapsi nauroi. Tämä pahoitti Eliasta. Hän katsoi Farreen, joka huolimatta lihavuudestaan oli pulska mies, hän katsoi pienokaiseen, katsoi Maddalenaan ja tunsi itsensä mustasukkaiseksi. Mutta hän hillitsi itsensä ja kertoi uutisen. Perheelle, varsinkin Annedda muorille, jonka Pietron kuolema näytti tehneen kymmentä vuotta vanhemmaksi, niin että hänen korvansa olivat käyneet entistään kuurommiksi, Eliaksen kertoma hyvä uutinen oli kuin auringon säde.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — ukko Portolu virkkoi. — Tätä päivää olen odottanut; jollei minulla olisi ollut tätä toivoa, olisin toden totta hirttänyt itseni. Te hymyilette! Sinä naurat, Jacu Farre! Sinä et tunne ukko Portolun sydäntä.

Ja hän huokasi moneen kertaan. Elias synkistyi ajatellen itsekseen:

— Isä puhuu tosissaan. Jos viime hetkessä kieltäydyn rupeamasta papiksi, hän ei kestä sitä surua.

Maddalenaa yksin ei tieto näyttänyt ilahduttavan. Hänen raskaat puoliummessa olevat luomensa eivät hetkeksikään kohonneet — hän ei luonut Eliakseen ainoatakaan katsetta, mutta tämä oli koko ajan selvillä hänen tunteistaan.

— Hän rakastaa minua yhä, — Elias ajatteli lähtiessään kotoaan. Jacu Farre kosii häntä turhaan. Hän on minun, yksinomaan minun! Hän tulee minua tapaamaan, hän tekee vaikka mitä saadakseen puhua kanssani ja taivuttaakseen minut luopumaan pappisuralta, siitä olen varma. Mitä minun on tehtävä?

Sitä hän ei tiennyt, eikä liioin miten ja milloin Maddalena saisi tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Silti hän odotti, ja tämä odotus valmisti häntä taisteluun tai ainakin karkaisi hänen heikkouttaan yllätyksen varalle. Aina kun hänelle sanottiin, että joku oli tullut häntä tapaamaan, hän tunsi sydämensä sykkivän ja ajatteli: — Se on hän! Kun hän huomasi, ettei niin ollutkaan laita, hän hengitti vapaammin, mutta tunsi samalla mielipahaa. Kun hän pistäytyi kodissaan, hän pelkäsi kohtaavansa Maddalenan yksin, astui sisään varovasti hiipien, mutta oli pahoillaan nähdessään, ettei Maddalena ollut yksin.

— Tästä täytyy tulla loppu! — hän ajatteli puolustuksekseen. Täytyy puhua ja kerta kaikkiaan tehdä tästä loppu.

Mutta kului pitkiä aikoja Maddalenan jättäessä hänet yksin täysin rauhaan.

— Hän on alistunut kohtaloonsa, sen parempi! Kuka tietää, ehkä olenkin erehtynyt, hän kenties ajattelee enemmän Jacu Farrea kuin minua! — näin hän tuumaili. Ja hän luuli olevansa siitä tyytyväinen, mutta tosiasiassa hän oli siitä suruissaan.

Mutta eräänä lokakuun iltapäivänä, paria kolmea päivää ennen papiksi vihkimistä, kun Elias oli lueskelemassa kopissaan, tultiin sanomaan, että joku kysyi häntä.

— Se on hän, — hän ajatteli levottomana. Tulija ei ollut Maddalena, vaan hänen lähettämänsä naapuritalon poika:

— Pastori Elias — näin häntä jo mainittiin — tulkaa viipymättä kotiin, kotiväellä on tärkeää puhuttavaa.

— Äitikö tahtoo?

— En tiedä.

— Onko lapsi sairastunut?

— En tiedä.

— No hyvä, tulen heti.

Ja hän lähti sydän raskaana pahoista aavistuksista. Maddalena oli yksin kotona. Äiti oli lähtenyt maalle, ja pienokainen nukkui. Tie oli ihmisistä tyhjä, talon ympärillä vallitsi syksyisen iltapäivän verhottu, salainen rauha.

Heti kun Maddalena näki Eliaksen hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan ja tunsi turhaan valmistaneensa pitkän puheen, joka oli täynnä vakuuttavia todisteluja. Mutta se aika, jolloin hän tuli lammaslaitumelle ja yhdellä suudelmalla voitti Eliaksen, oli jo kaukana. Nyt hän ujosteli ja ehkä pelkäsikin entisen rakastajansa kirkollista pukua, ja ehkä hänessä sinä hetkenä puhui voimakkaammin laskelma kuin intohimo. Joka tapauksessa hän joutui hämilleen. Hän pyysi Eliasta istumaan, tarjosi, niinkuin ennenkin, hänelle kahvia, ja kysyi sitten katsomatta häneen:

— Onko siis vihkimistilaisuus ensi sunnuntaina?

— Etkö tiennyt sitä?

— Niin, kyllähän sen tiesin.

Äänettömyys.

— Miksi siis lähetit minua noutamaan? Elias kysyi lopulta.

— Miksikö? — Maddalena kertasi ikäänkuin kysyen itseltään. — Ai, odotahan, lapsi herää. — No no, Bertedduni, rauhoitu, tulen, tulen. Katsos, setä Elias on täällä.

Hän nousi, otti lapsen syliinsä ja lähestyi Eliasta.

Elias pelästyi.

— Elias, — näin hän alkoi, — sinä kaiketi aavistat, mitä aion sanoa sinulle.

Elias pudisti päätään.

— Eikö tämä viaton olento sano sinulle mitään? Ja eikö omatuntosi sano sinulle mitään? Kuuntele sen ääntä. Sinulla on vielä aikaa. Eikö Jumala, joka näkee kaiken, ole tyytyväisempi, jos sinä sen sijaan, mitä nyt aiot tehdä, annat tälle viattomalle lapselle isän?

Hän vaikeni katsellen Eliasta ja odottaen vastausta. Elias laski vapisevan kätensä pienokaisen päälaelle hyväillen sitä vaistomaisesti.

— Mitä minun pitäisi sinulle sanoa? Se on nyt liian myöhäistä,
Maddalena, — Elias soperteli.

— Ei, se ei ole liian myöhäistä!

— Se on liian myöhäistä. Siitä nousisi kauhea hälinä, minua sanottaisiin mielipuoleksi.

— Vai niin, — Maddalena virkkoi katkerasti — ja pahojen kielten pelosta et kuuntele omantuntosi ääntä.

— Omatuntoni juuri vaatii minua kulkemaan edelleen sitä tietä, jonka olen valinnut, Maddalena! — Elias sanoi vakavasti, kohottamatta katsettaan ja yhä hyväillen pikku Berteä. — Ja jos nyt riisuisinkin tämän puvun yltäni ja ottaisin sinut vaimokseni, niin voisimmeko koskaan sanoa ihmisille, että tämä poika on meidän?

— Emme kylläkään ihmisten edessä, Elias! Ihmisten edessä hän ei koskaan ole sinun poikasi, mutta sinä voisit silti suhtautua häneen kuin omaan poikaasi.

— Voinhan muutenkin rakastaa häntä yhtä suuresti ja huolehtia hänestä yhtä hyvin. Ei kukaan estä minua uudessa asemassani täyttämästä velvollisuuttani häntä kohtaan.

— Ei, ei, — Maddalena sanoi epätoivoissaan pudistaen päätään. — Se ei ole kuitenkaan samaa!

— Se on vallan samaa, sen sanon…

— Vaikka sanotkin niin, se ei ole samaa. — Ja lisäksi, — Maddalena huudahti kohottaen ylpeästi päätään. — Entä minä, Elias — etkö ollenkaan ajattele minua?

— En voi, — Elias mutisi.

— Etkö voi? Ja miksi et voi, Elias? Onhan yhä vielä aikaa. Etkö enää ollenkaan muista, mitä meidän välillämme on ollut?

— En saa sitä enää muistella. Sanon vielä kerran, nyt se on liian myöhäistä.

— Se ei ole myöhäistä… — Maddalena toisti väännellen käsiään epätoivoissaan, kun ei saanut puhutuksi niin kuin oli ajatellut.

Ja olihan hän tarpeeksi älykäs huomaamaan, että Elias oli liikutettu. Tämä oli valahtanut kalpeaksi, hänen kätensä värähteli lapsen päätä hyväillessään, niin että tarvittiin vain vähän rohkeutta, jotta hän olisi voitettu. Ja Maddalena tunsi halua nousta, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja puhua samoin kuin silloin laidunmailla. Mutta korkeampi voima pidätti häntä paikoillaan eikä edes sallinut hänen katsoa Eliakseen. Hän tunsi itsensä ujoksi ja kömpelöksi kuin nuori tyttö ensi lemmenkeskustelussa. Tämä keskustelu jatkui nolosti ja päättyi nolosti.

Maddalena toisti jo moneen kertaan sanomansa asiat: hän muistutti Eliakselle menneisyyttä, sanoi rakastavansa häntä yhä, tahtovansa elää ja kuolla häntä varten. Mutta hänen äänessään ei enää ollut intohimon hehkua, eikä hänen sanoillaan ja perusteillaan ollut samaa voimaa kuin sillä katseella, joka oli voittanut Eliaksen lammastarhassa. Elias tunsi kaiken tämän ja jaksoi pysyä lujana.

He erosivat edes puristamatta toistensa kättä. Kun Elias oli yksin, hän tunsi, että hänen voittonsa oli ollut hyvin helppo.

— Jos hän olisi houkutellut minua, olisin ehkä vielä langennut, — hän ajatteli. Mutta kun hän pysyi hillittynä, minäkin saatoin hillitä itseni. Mutta ehkä hän nyt, kun kerran on aloittanut, uudistaa hyökkäyksensä, sillä hän rakastaa minua, eikä hän yritä taivuttaa minua ainoastaan sentähden, että tahtoo lapselleen isän, vaan omistaakseen jälleen rakkauteni.

Ja Elias oli murheellinen, heikko, masentunut. Hän ei silti epäillyt Jumalan armoa, vaan tunsi sellaista katkeraa hekumaa, jonka valtaamina uskonkiihkoilijat kiduttavat ruumistaan. Hän toivoi, että Maddalena vielä ahdistaisi ja houkuttelisi häntä, jotta hän tuntisi tuota kidutusta ja saisi osoittaa vastustusvoimaansa.